Koliini

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee ravintoaineena toimivaa ionia. Koliini on myös Seinäjoen kaupunginosa.
Koliini
Tunnisteet
IUPAC-nimi 2-Hydroksi-N,N,N-trimetyylietan-1-aminium
CAS-numero 62-49-7
PubChem CID 305
SMILES C[N+](C)(C)CCO
Ominaisuudet
Molekyylikaava C5H14NO+
Moolimassa 104.17080 g/mol
Ulkomuoto viskoosi neste (hydroksidisuola)[1]
Liukoisuus veteen hydroksidi: liukoinen veteen ja etanoliin,[1] liukenematon dietyylieetteriin ja kloroformiin[2]

Koliini on välttämätön ravinne ihmisille[3] ja monille muille eläimille. Koliini ilmenee suoloina (kuvan rakennekaavan X− on jokin anioni).[4]

Aikuisten tulee saada ravinnostaan koliinia, koska elimistö ei syntetisoi sitä riittävästi saamastaan 3-fosfoglyseraatista[5]. Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen EFSA:n mukaan vain pieni osa EU:n ja Yhdysvaltojen väestöä nauttii optimaalisen määrän koliinia[5]. Koliini liitettiin välttämättömien ravinteiden joukkoon vasta vuonna 1998[3].

Koliinia tulee saada ruuasta sellaisenaan tai koliinia sisältävinä fosfolipideinä, kuten fosfatidyylikoliineina.[2]

Koliinia ei pidetä vitamiinina, vaan ravinteena, joka muistuttaa aineenvaihdunnaltaan aminohappoja.[2] Kananmuna on ylivoimaisesti paras koliininlähde[5][6].

Ihmiset ja monet muut eläimet käyttävät koliinia tuottamaan sitä sisältäviä fosfolipidejä, jotka ovat välttämätön rakenneosa muun muassa solukalvoissa, monissa soluelimissä ja VLDL:ssä. Sitä vaaditaan myös asetyylikoliinin (välittäjäaine) ja trimetyyliglysiinin (osmoregulaattori) tuottoon. Osa kehossa muodostuvasta S-adenosyylimetioniinista tuotetaan trimetyyliglysiinin avulla. Koliinilla on myös muita toimintoja.[5]

Koliinin suoloja käytetään ravintolisänä kanojen, kalkkunoiden ja joidenkin muiden eläinten rehuissa. Sitä käytetään myös teollisuudessa, kuten piirilevyjen optisessa litografiassa valoresistin poistoon. Metakoliinia ja karbakoliinia, jotka ovat koliinijohdannaisia, käytetään lääkkeinä. Sen teofylliinisuolaa, koliiniteofyllinaattia, käytetään keuhkoputkia avaavana lääkkeenä.[1] Isotooppileimattuja koliineita, kuten hiili-11-koliinia, käytetään lääketieteellisessä kuvantamisessa.[7]

Suositukset ja saanti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvalloissa suositellaan naisille vähintään 425 milligrammaa koliinia päivässä ja miehille 550[8]. Yhdysvaltojen suositus kuvastaa sitä koliinin saantitasoa, jolla vältetään maksavaurion riski terveillä miehillä[5].

Euroopan elintarviketurvallisuusviraston EFSA:n asiantuntijapaneeli on esittänyt arvot koliinin riittävälle saannille (eng. adequate intake, AD). Nämä ovat arvioita siitä, mikä määrä koliinia riittää ylläpitämään jonkin väestöryhmän terveenä. Eri väestöryhmien riittävän saannin arvot on eritelty alla olevassa taulukossa.[5]

Koliinin AI-arvot (mg/vrk, EFSA)[5]
Ikä Miehet

ja naiset

Raskaana

olevat

7–11 kk 160 480
1–3 v 140
4–6 v 170
7–10 v 250 Imettävät
11–14 v 340 520
15–17 v 400
≥18 v 400

Suomen vuoden 2024 ravitsemussuositusten koliinimäärät ovat hyvin samansuuntaiset.

Koliinin suositeltava saanti suomalaisten vuoden 2024 ravitsemussuositusten mukaan[9]
Ikäryhmä Koliini mg/vrk
≥ 6 kk 120
7–11 kk 170
1–3 v 150
4–6 v 170
7–10 v 250
Naiset
11–14 v 350
15–17 v 390
18–24 v 400
25–50 v 400
51–70 v 400
> 70 v 400
Raskaana olevat 480
Imettävät 520
Miehet
11–14 v 330
15–17 v 400
18–24 v 400
25–50 v 400
51–70 v 400
> 70 v 400

2010-luvulla julkaistuissa yhdysvaltalaistutkimuksissa on paljastunut, että koliinin saanti on riittämätöntä lähes 90 prosentilla väestöstä. Myös EU-maissa vuosina 2000–2011 tehdyissä tutkimuksissa havaittiin, että suuri osa väestöstä sai liian vähän koliinia. Koliinin vuorokautinen saanti oli aikuisilla miehillä noin 332–468 milligrammaa ja naisilla 269–444. Saanti oli 75–127 mg/vrk alle 1-vuotiailla, 151–210 mg/vrk 1–3-vuotiailla, 177–304 mg/vrk 3–10-vuotiailla ja 244–373 mg/vrk 10–18-vuotiailla. Saanti oli 336 mg/vrk alle 18-vuotiailla raskaana olevilla ja 356 mg/vrk yli 18-vuotiailla raskaana olevilla.[5] Ravinnosta on vaikea saada optimaalisesti koliinia, jos siihen ei sisälly kananmunia. Raskaana olevien koliininsaanti on tarpeeseen nähden kaikkein heikointa.[10]

Liikasaanti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EFSA ei ole esittänyt enimmäissaantisuositusta koliinille.[5] Jos koliinia nauttii noin 8–20 grammaa vuorokaudessa, siitä voi aiheutua matalaa verenpainetta, ripulia, pahoinvointia ja kehon ominaishajun muuttuminen kalamaiselle koliinista muodostuvan trimetyyliamiinin (TMA) takia.[5] Koliinin LD50 eli määrä, joka aiheuttaa kuoleman puolelle koe-eläimistä, on rotille 3–6 grammaa per kehon painokilo.[1]

Koliiniylimäärä muuntuu suolimikrobien ansiosta TMA:ksi, joka muuntuu maksassa trimetyyliamiini-N-oksidiksi (TMAO). TMA:n ja TMAO:n kohonneiden pitoisuuksien kehossa on havaittu liittyvän kasvaneeseen kuolleisuuteen sydän- ja verisuonitauteihin ateroskleroosin kautta.[11] Syynä tähän ovat tiettävästi olleet kuitenkin muut tekijät, kuten haitallisuutta tukevissa tutkimuksissa huonosti huomioidut tai toistaiseksi muutenkin huonosti tunnetut koehenkilöiden sairaudet ja geneettiset tekijät. Esimerkiksi munuaisten vajaatoiminta altistaa sydän- ja verisuonitaudeille vähentäen yleensä samalla TMA:n ja TMAO:n erittymistä pois kehosta. Tällöin TMA:n ja TMAO:n pitoisuudet muun muassa veressä kohoavat kertoen pikemminkin munuaisten vajaatoiminnasta. Koliinin saanti, TMA tai TMAO eivät siis itsessään tiettävästi lisää kuolleisuutta eri sairauksiin. Myös karnitiinista muodostuu TMA:ta ja TMAO:ta, mutta sen osalta pätee ehkä myös sama käänteinen syy-seuraussuhde.[12] TMA:ta ja TMAO:ta on paljon myös kaloissa, joiden säännöllinen syönti yleensä laskee kuolleisuutta sydän- ja verisuonitauteihin. Esimerkiksi kalojen omega-3-rasvahapot ovat terveyttä edistäviltä vaikutuksiltaan verrattain heikot ja tuskin pystyvät peittämään kehon TMA- ja TMAO-pitoisuuksien suurempaa (mutta todistamatonta) haitallisuutta.[11]

Puutos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rasvamaksaa ja lihasvaurioita aiheuttava selkeästi oireellinen koliinipuutos on harvinainen ihmisillä. Tämä johtuu siitä, että koliinia on monissa ruuissa. Ihmisen elimistö pystyy lisäksi tuottamaan jonkin verran koliinia (ks. kohta biosynteesi). Yleensä syy koliininpuutokseen onkin jokin sairaus tai muu epäsuora tekijä.[5][2]

Vakava koliinipuutos aiheuttaa ihmisillä lihasvaurioita tai rasvamaksaa, joka voi kehittyä maksakirroosiksi.[5] Vuonna 2007 suoritetussa interventiotutkimuksessa havaittiin, että lähes 80 prosentille miehistä ja menopaussin ohittaneista naisista kehittyi rasvamaksa tai lihasvaurio, kun heidän vuorokautinen koliininsaantinsa laskettiin 50 milligrammaan 42 vuorokauden ajaksi. Hedelmällisessä iässä olleista naisista sen sijaan vain 44:lle tapahtui vastaavaa.[13]

Myös muilla eläimillä ilmenee koliinipuutoksessa tyypillisesti maksan rasvoittumista ja maksavaurioita. Joillain ilmenee myös verenvuotoa munuaisissa, joka tiettävästi johtuu osmoregulaattorina toimivan trimetyyliglysiinin puutteesta, jota eläimet tuottavat koliinista.[2]

Altistavat tekijät ja mekanismit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puutoksessa fosfatidyylikoliineita vaativan VLDL:n tuotto vähenee, jolloin lipidien poistuminen maksasta vähenee ja se rasvoittuu.[5] Maksavaurioille on ehdotettu muitakin yhtaikaisesti ilmeneviä mekanismeja. Koliinia tarvitaan esimerkiksi fosfolipidien tuottoon. Fosfolipidit ovat osa mitokondriokalvoja, ja puutos alentaa kalvojen kykyä ylläpitää niiden välisiä ionipitoisuuseroja. Tämä johtaa häiriöihin rasvahappojen β-oksidaatiossa. Rasvojen hajoaminen maksassa siis myös vähenee. Edeltävien lisäksi muita maksaan vaikuttavia mekanismeja on ehdotettu.[14]

Koliinipuutokselle altistavat useat geneettiset tekijät ja kehon estrogeenipitoisuudet. Estrogeenit aktivoivat koliineita fosfatidyylikoliinien muodossa tuottavaa fosfatidyylietanolamiini-N-metyylitransferaasia (EC-numero 2.1.1.17). Siksi naisilla ennen menopaussia ja sen läpikäyneillä naisilla, jotka saavat estrogeenilisiä hormonikorvaushoitona, koliinin tarve ruuasta on miehiä alempi. Ilman lisiä koliinitarve on menopaussin jälkeen likimain sama kuin miehillä.[14] EFSA ei tutkimustiedon puutteen takia kuitenkaan ole laatinut sukupuolittain eriäviä koliinin saantiarvoja.[5] Tietyt suolimikrobit hajottavat koliinia toisia mikrobeja tehokkaammin, mikä vaikuttaa koliinitarpeeseen.[14]

Ruokapitoisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koliinia on ruuissa vapaana molekyylinä ja sitoutuneena toisiin molekyyleihin, lähinnä fosfolipideihin, eritoten fosfatidyylikoliineihin[6].

Naudanmaksa näyttäisi olevan paras koliininlähde pitoisuudella 330 mg/100 g. Kananmunan koliinipitoisuus on 250 mg/100 g. Munan koliini on sen keltuaisessa[15]. Naudanjauhelihan koliinipitoisuus vaihtelee: vähärasvaisessa (5 %) jauhelihassa on koliinia 71 mg/100 g ja runsasrasvaisessa (30 %) 47 mg/100 g. Atlantinlohen koliinipitoisuus on 79 mg. Myös maidon pitoisuus vaihtelee: rasvaton maito sisältää 20 mg/100 g, kun taas maito, johon on jätetty 3,2 prosenttia rasvaa sisältää 14 mg koliinia. Myös avokado sisältää 14 mg koliinia/100 g. Voissa sitä on 19 mg. Ruokaöljyt eivät yleensä ole hyviä koliininlähteitä.[16] Kvinoa, amarantti, tattari ja ohra ovat viljoista parhaat koliininlähteet[17].

Ihmisen rintamaito sisältää niin paljon koliinia, että vauvan yksinomainen rintaruokinta vastaa noin 120 mg/vrk koliinisaantia.[5]

Trimetyyliglysiini pystyy suorittamaan osan koliinin toiminnoista (katso toiminta eliöissä).[2] Trimetyyliglysiiniä on eritoten vehnänalkioissa 1240 mg/100 g ja pinaatissa 600–645 mg/100 g.[6]

Ruokien koliinipitoisuuksiaa (mg/100 g)[6]
Lihat Vihannekset
Kananliha, paahdettu 65.83 Bataatti 13.11
Kananliha, paahdettu, ilman ihoa 78.74 Hapankaali 10.39
Kana, maksa 290.03 Herne 27.51
Katkarapu, tölkitetty 70.60 Jääsalaatti 6.70
Naudan jauheliha, pariloitu 79.32–82.35 Keräkaali 15.45
Naudanlihapihvi, paistettu 78.15 Kesäkurpitsa 9.36
Nauta, maksa, paistettu 418.22 Kukkakaali 39.10
Pekoni, paistettu 124.89 Kurkku 5.95
Siankylki, paistettu 102.76 Maissi, keltainen 21.95
Turska 83.63 Parsakaali 40.06
Lehmänmaitotuotteet Pinaatti 22.08
Hapankerma 20.33 Porkkana 8.79
Jugurtti 15.20 Punajuuri 6.01
Juusto 16.5–27.21 Romainesalaatti 9.92
Maito (täysmaito ja rasvaton) 14.29–16.40 Ruusukaali 40.61
Raejuusto 18.42 Tomaatti 6.74
Voi 18.77 Vihreä papu (haricot vert) 13.46
Viljat ja muut heinäkasvit Hedelmät
Kaura, lese 58.57 Appelsiini 8.38
Kaurahiutale 7.42 Avokado 14.18
Riisi, tumma 9.22 Banaani 9.76
Riisi, valkoinen 2.08 Greippi 7.53
Vehnä, alkio, paahdettu 152.08 Hunajameloni 7.58
Luumu, kuivattu 9.66
Muut Mansikka 5.65
Kananmuna 251.00 Mustikka 6.04
Maapähkinä 52.47 Omena 3.44
Oliiviöljy 0.29 Persikka 6.10
Soijapapu 115.87 Päärynä 5.11
Tofu 27.37 Vesimeloni 4.07
Valkoinen papu 26.93 Viinirypäle 5.63
a: ruuat ovat raakoja eli valmistamattomia ellei toisin mainita. Pitoisuudet ovat keskimääräisiä ja ne ovat summia vapaan koliinin ja eri molekyyleihin sitoutuneiden koliinien pitoisuuksista.

Terveysvaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aivoterveys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2023 julkaistussa väitoskirjassa havaittiin, että ravinnosta eniten fosfatidyylikoliinia saaneilla miehillä esiintyi neljännes vähemmän dementiaa kuin vähiten saaneilla. He suoriutuivat lisäksi paremmin kielellistä kyvykkyyttä ja muistin toimintaa selvittävistä testeistä. Fosfatidyylikoliinin keskeisimmät lähteet olivat kananmuna ja liha. Tiedot kerättiin vuosina 1984–1989.[18]

Myös vuonna 2022 julkaistusta yhdysvaltalaistutkimuksesta saatiin samankaltainen tulos[19]. Alzheimerin taudille alttiilla hiirillä tehdyssä interventiotutkimuksessa on havaittu, että niiden hiirten, joiden elinikäinen koliininsaanti viisinkertaistettiin, muisti oli parempi ja niiden aivoissa esiintyi myös vähemmän amyloidiplakkia ja vähemmän mikrogliojen aktivaatiota[20].

Muut sairaudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runsaasti koliinia nauttivilla ihmisillä esiintyy tavallista vähemmän kroonisia sairauksia[21]. Koliininpuutos lisää esimerkiksi verisuonitauteihin ja maksasyöpään liittyvän rasvamaksan riskiä. Lisäksi se vähentää S-adenosyylimetioniinin tuottoa, joka osallistuu geenisäätelyyn metyloimalla DNA:ta. Alhaisen koliinisaannin ei ihmisissä ole kuitenkaan havaittu vaikuttavan selkeästi sydän- ja verisuonitautikuolleisuuteen tai syöpien ilmenemiseen väestöseurantatutkimuksissa.

Kemia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koliini on kvaternäärinen ammoniumyhdiste, joka ilmenee eri suoloina.[4] Esimerkiksi koliinin hydroksidi on hyvin hygroskooppinen. Siksi se on yleensä siirappimaisen viskoosi neste ja kiteytyy hygroskooppisuuden takia hyvin huonosti. Se on väritön ja haisee trimetyyliamiinilta. Se on vahva emäs, jonka 6.5–40.3 mM vesiliuosten pKB on 5.06. Se on vesiliukoinen ja vakaa laimeissa vesiliuoksissa 100 °C:ssa, mutta hajoaa vahvoissa liuoksissa etyleeniglykoliksi, polyetyleeniglykoleiksi ja trimetyyliamiiniksi.[1]

Koliinia tuotetaan usein trimetyyliamiinista ja 2-kloorietanolista tai etyleenioksidista.[2][1] Reaktiossa trimetyyliamiinin ja kloorietanolin välillä muodostuu koliinikloridia sopivissa oloissa:[1]

N(CH3)3 + ClCH2CH2OH → (CH3)3N+CH2CH2OH · Cl–

Etyleenioksidia käytettäessä 20 % trimetyyliamiiniliuosta lisätään vahvaan suolahappoon suhteessa 3:1. Reaktioon tuodaan 0.5-osa (3:1:0.5) etyleenioksidikaasua. Aineiden annetaan reagoida noin 3 tuntia 60 °C:ssa paineen alla. Aiemmin koliinia on tuotettu teollisesti hydrolysoimalla lesitiinejä.[1]

Lisäravintoaineissa käytetään usein koliinikloridia (kloorisuola) tai koliinibitartraattia (viinihapposuola), joista jälkimmäinen on yleisemmin käytetty sen pienemmän hygroskooppisuuden takia.[2] Koliinikloridi (CAS numero 67-48-1) hajoaa sulamatta 305 °C:ssa.[22] Se on hygroskooppinen, mutta muuten kiteinen aine, joka haisee heikosti trimetyyliamiinilta. Se liukenee veteen ja etanoliin. Se on vähäliukoinen asetoniin ja kloroformiin, ja liukenematon dietyylieetteriin, bentseeniin ja ligroiiniin. Sen vesiliuokset ovat pH-neutraaleita ja vakaita. Koliinibitartraatti (CAS 87-67-2) on valkea kiteinen aine, joka maistuu happamalta. Se sulaa 149–153 °C:ssa. Muita kaupallisesti käytettyjä koliinisuoloja ovat muun muassa trikoliinisitraatti (CAS 77-91-8), koliinibikarbonaatti (CAS 78-73-9), koliinisalisylaatti (CAS 2016-36-6) ja koliiniteofyllinaatti (CAS 4499-40-5). Jälkimmäistä käytetään keuhkoputkia avaavana lääkkeenä.[1]

Tärkeitä koliinijohdannaisia ovat muun muassa asetyylikoliini, metakoliini (asetyyli-β-metyylikoliini) ja karbakoliini.[1]

Toiminta eliöissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koliinilla on ihmisissä ja muissa eliöissä hyvin monia rooleja, joista vain muutamia on lueteltu alla.

Fosfolipidit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa koliinista muuntuu eliöissä eri fosfolipideiksi, kuten fosfatidyylikoliineiksi ja sfingomyeliineiksi. Edeltäviä on kaikkien solujen solukalvoissa ja monissa soluelinten kalvoissa.[2] Fosfatidyylikoliinit ovat rakenteellisesti tärkeä osa solukalvoja, joiden fosfolipideistä ihmisillä 40–50 % on fosfatidyylikoliineita.[5]

Solukalvoissa koliinia sisältävät fosfolipidit muodostavat myös kolesterolin kanssa kalvoihin lipidilauttoja (eng. lipid raft), jotka ovat keskuksia muun muassa eri reseptoreille ja reseptorisignaaleita vahventaville entsyymeille.[2] Tätä kautta koliini on osa soluille välittyviä reseptorisignaaleita.[5]

Fosfatidyylikoliineita vaaditaan VLDL-lipoproteiinien tuottoon, joiden fosfolipideistä 70–95 % on ihmisillä fosfatidyylikoliineita.[5]

Koliini on myös osa keuhkosurfaktantin (eng. pulmonary surfactant) tuottoa, joka on pääosin fosfatidyylikoliineista koostuva seos. Surfaktantti vastaa keuhkojen elastisuudesta eli kyvystä supistua ja laajentua. Esimerkiksi äkillisen hengitysvaikeusoireyhtymän oireet liittyvät keuhkokudoksen fosfatidyylikoliinipuutokseen.[23]

Fosfatidyylikoliineita erittyy sappinesteeseen, jossa ne toimivat tensideinä helpottaen ruuan lipidien imeytymistä kehoon.[2]

Asetyylikoliini

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa kehon koliinista muuntuu asetyylikoliiniksi, joka on välttämätön välittäjäaine ja tässä roolissa osallinen muun muassa lihasten supistumiseen, muistamiseen ja hermoston kehittymiseen.[5] Asetyylikoliinia on kuitenkin kehossa vain vähän suhteessa muihin koliinin käyttökohteisiin.[2] Hermosolut myös varastoivat asetyylikoliinin tuottoa varten koliinia solukalvoihinsa fosfolipidien muotoon.[5]

Trimetyyliglysiini

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maksassa koliini hapettuu entsymaattisesti trimetyyliglysiiniksi, jota sanotaan joskus betaiiniksi. Tämä toimii osmoregulaattorina ja betaiini-homokysteiinimetyylitransferaasilla (EC-numero 2.1.1.5) regoivana aineena, jossa siltä siirtyy homokysteiinille metyyliryhmä. Homokysteiinistä muodostuu metioniinia. Metioniini on S-adenosyylimetioniinin esiaste, joka toimii metyylin siirtäjänä useissa metylaatioreaktioissa. Se esimerkiksi metyloi DNA:n guaniineja ja histonien tiettyjä lysiinitähteitä osallistuen siten geenien ilmentymiseen ja epigeneettiseen säätelyyn. Koliinipuutos kohottaa siksi veren homokysteiinipitoisuuksia ja laskee S-adenosyylimetioniinipitoisuuksia.[5]

Muu biokemia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imeytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisillä koliini imeytyy ohutsuolesta lähinnä koliinin liukoisen kantajaproteiiniperheen 44 jäsenellä 1 (SLC44A1 eli CTL1). Tämä tapahtuu avustetulla diffuusiolla suolen ja suolisolujen välisen koliini- ja ionipitoisuuseron avulla. Tämän kalvoproteiinin kyky kuljettaa koliinia on rajoittunutta ja kyllin suurissa suolen koliinipitoisuuksissa kaikki koliini ei pysty imeytymään niiden kautta. Suolisoluista koliini päätyy maksaan vievän porttilaskimon kautta koko kehon verenkiertoon.[5]

Glyserofosforyylikoliini
(glyseroli + fosfokoliini)
Sfingomyeliinit
Punainen: fosfokoliini
R: rasvahappo
Musta: sfingosiini

Fosfokoliinit ja glyserofosforyylikoliinit hydrolysoituvat fosfolipaasien avulla koliiniksi, joka päätyy vereen kuten edellä. Pieni osa niistä voi kuitenkin päätyä porttilaskimoon myös sellaisenaan vesiliukoisuutensa takia. Fosfolipaasit pilkkovat fosfatidyylikoliinit ja sfingomyeliinit koliiniksi, mutta rasvaliukoisuutensa takia osa niistä päätyy kokonaisina imunesteeseen kylomikroneissa. Suolimikrobit pilkkovat imeytymättömän koliinin muun muassa trimetyyliamiiniksi, joka imeytyy suolesta porttilaskimoon ja hapettuu maksassa trimetyyliamiini-N-oksidiksi.[5]

Kuljetus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisillä koliini kulkee veressä vapaana, mutta koliinia sisältävät fosfolipidit ja muut fosforyloidut koliinit, kuten glyserofosforyylikoliinit, kulkevat veressä lipoproteiineissa. Terveillä aikuisilla paastossa veriplasman koliinipitoisuus on noin 7–20 µmol/l ja keskimäärin 10 µmol/l. Pitoisuudet ovat säädeltyjä, mutta koliinin saanti ja puutos vaikuttaa pitoisuuksiin. Ruuasta tullut koliiniylimäärä poistuu verestä pääosin noin kolmessa tunnissa. Koliinin saannin jälkeen pitoisuudet kohoavat kokonaisuudessaan noin 8–12 tunnin ajaksi. Fosfatidyylikoliinien pitoisuudet paastossa ovat plasmassa paastossa 1.5–2.5 mmol/l.[5]

Koliini on vesiliukoinen ioni, jonka takia se vaatii rasvaliukoisten solukalvojen läpäisyyn sitä kuljettavia kalvoproteiineja.[5] Näiden tyyppejä on 3, joista vain osa kuljettaa koliinia:[24]

SLC5A7 on natrium- (Na+)[24] ja siten ATP-riippuvainen kalvoproteiini. Se kuljettaa suurella affiniteetilla koliinia hermosoluihin. Sen toiminta liittyy epäsuorasti asetyylikoliinin tuottoon.[5] Ihmisillä sen vajaatoiminta saa asetyylikoliinin puutteen takia aikaan periytyvää lihasheikkoutta muun muassa hengityselimissä ja johtaa poistogeenisillä ns. knockout-hiirillä herkästi hapen puutteen kautta kuolemaan.[25]

Ainakin CTL1:t ja CTL2:t kuljettavat koliinia. CTL4:t kuljettavat tiamiinipyrofosfaattia, mutteivät koliinia tai tiamiinia.[24] CTL1:iä on lähes kaikissa kudoksissa. Ne kuljettavat koliinia keskinkertaisella affiniteetilla suolisolujen lisäksi muun muassa maksasoluihin, munuaisiin, istukkaan ja mitokondrioihin. Ne kuljettavat koliinia soluihin esimerkiksi fosfatidyylikoliinien ja trimetyyliglysiinin tuottoa varten.[5] CTL2:ia on eritoten mitokondrioissa muun muassa kielessä, munuaisissa, lihaksissa ja sydämessä. Mitokondrioissa ne osallistuvat ehkä koliinin hapettumiseen trimetyyliglysiiniksi. CTL1:t ja CTL2:t eivät osallistu asetyylikoliinin tuottoon. Ne kuitenkin kuljettavat yhdessä koliinia veri-aivoesteen läpi hermosoluille. CTL2:t myös poistavat veri-aivoesteessä liikaa koliinia hermosoluilta takaisin vereen. CTL2:ia on esteessä veren ja aivojen puolisella kalvolla. CTL1:iä ei ole aivojen puolella, mutta niitä astrosyyteissä ja hermosoluissa.[24]

OCT1:t kuljettavat koliinia lähinnä maksaan ja munuaisiin, OCT2:t munuaisiin ja aivoihin. OCT3:t eivät kuljeta koliinia. OCT1:t tai OCT2:t kuljettavat koliinia pienellä affiniteetilla,[24] eivätkä liity asetyylikoliinin tuottoon.[5]

Varastoituminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koliini varastoituu kehossa solukalvoihin ja soluelinten kalvoihin fosfolipideinä tai solujen sisälle vesiliukoisina fosfatidyylikoliineina ja glyserofosforyylikoliinina.[5]

Biosynteesi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koliinin (Chol) metabolia, biosynteesi ja eritys. Lyhenteiden selitteet ovat kuvauksessa (klikkaa kuvaa). Osaa lyhenteistä käytetään tässä kappaleessa. CDP-reitti: siniset nuolet. PEMT-reitti: purppurat nuolet.

Ihmisillä ja muilla eläimillä on fosfatidyylikoliinien (kuvassa lyhenne PC) tuottoon 2 reittiä, CDP- ja PEMT-reitti. Vain jälkimmäinen pystyy tuottamaan koliinia (Chol) itsenäisesti.[5]

Fosfatidihapot (yllä) ja fosfatidyylietanolamiinit (alla). R: rasvahappoja.

PEMT-reitti tapahtuu pääosin maksassa. Reitillä 3-fosfoglyseraatti (3PG) vastaanottaa 2 asyyliryhmää asyyli-koentsyymi A:ilta tuottaen fosfatidihapon. Tämä reagoi sytidiinitrifosfaatin (CTP) kanssa tuottaen sytidiinidifosfaatti-diasyyliglyserolin, jonka hydroksyyliryhmä voi reagoida seriinin kanssa fosfatidyyliseriiniksi. Tämä dekarboksyloituu 2-aminoetanoliksi ja muodostuu fosfatidyylietanoliamiini (PE). Fosfatidyylietanolamiini-N-metyylitransferaasi (PEMT, EC-numero 2.1.1.17) siirtää 3 metyyliä 3:lta S-adenosyylimetioniinilta (SAM) PE:n 2-aminoetanolille – muodostuu PC ja sivutuotteena 3 S-adenosyylihomokysteiiniä (SAH).[5]

CDP-reitillä soluliman koliinikinaasit (CK, EC 2.7.1.32) tuottavat ruuasta tulleesta koliinista ATP:n avulla fosforyloimalla fosfokoliinia.[2] Koliini-fosfaattisytidyylitransferaasit (CPCT, EC 2.7.7.15) tuottavat fosfokoliinista (PChol) ja sytidiinitrifosfaatista (CTP) sytidiinidifosfaattikoliinia (CDP-Chol). Tästä ja diglyseridistä (DAG) diasyyliglyseroli-koliinifosfotransferaasi (CPT, EC 2.7.8.2) tuottaa PC:n. Reitti tapahtuu muun muassa maksassa ja munuaisissa.[5]

Ihmisillä PEMT:n vajaatoiminta geneettistä syistä tai sitä aktivoivien estrogeenien vähäisyys menopaussin jälkeen lisää koliinin tarvetta. Jyrsijöillä noin 30 % fosfatidyylikoliinista muodostuu PEMT-reitillä ja 70 % CDP-reitillä.[5] Knockout-hiirillä PEMT:n inaktivointi tekee niistä täysin riippuvaisen ruuan koliinista.[2]

Nisäkkäillä sfingomyeliinisyntaasien tyypit 1 ja 2 (SMS1 ja SMS2, EC 2.7.8.27) siirtävät fosfatidyylikoliinilta fosfokoliinin keramidille, jolloin muodostuu diglyseridi ja sfingomyeliini. SMS1:iä ja SMS2:ia ilmenee trans-Golgin kalvolla Golgin laitteen sisäpuolella. SMS2:ia ilmenee myös solukalvoilla soluliman puolella.[26]

Trimetyyliglysiinin tuotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisillä koliini hapettuu maksan mitokondrioissa peruuttamattomasti koliinioksidaasin (EC 1.1.3.17) avulla glysiinibetaiinialdehydiksi. Tämä hapettuu mitokondrioissa ja soluliman betaiini-aldehydidehydrogenaasilla (EC 1.2.1.8) trimetyyliglysiiniksi, jota sanotaan myös betaiiniksi. Tällä on eri toimintoja eliöissä (katso kohta toiminta eliöissä).[5]

Erittyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koliinin eritys virtsaan on vähäistä jopa 2–8 g koliiniannoksin. Koliini erittyy virtsaan eri kuljetinproteiinien avulla (katso kuljetus). Taas trimetyyliglysiini muuntuu maksan ja munuaisten metylaatioreaktioissa dimetyyliglysiiniksi. Tetrahydrofolaatti vastaanottaa tämän metyylin ja muodostuu sarkosiini, joka poistuu virtsassa tai demetyloituu glysiiniksi.[5]

Antagonistit ja estäjät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hemikolinium-3

Satoja koliinin toimintaa estäviä antagonisteja ja entsyymiestäjiä on kehitetty tutkimuskäyttöön. Ensimmäisiä tutkimuksissa käytetyistä aineista on isobutanoliamiini, joka alentaa koliinisynteesiä ja hapettumista trimetyyliglysiiniksi. Se aiheuttaa jyrsijöillä koliinipuutoksesta johtuvaa rasvamaksaa. Dietanoliamiini on koliinipuutosta aiheuttava ympäristösaaste. Muita tutkimusaineita ovat muun muassa koliinin kuljetusta pääosin aivoihin estävä N-sykloheksylikoliini ja koliinin kuljetusta laajemmin kehossa estävä hemikolinium-3, joka estää heikosti myös koliinikinaaseita (EC 2.7.1.32). Pelkästään koliinikinaaseita estäviä aineita on myös kehitetty. On myös yksinomaan timetyyliglysiinin tuottoa estäviä aineita, kuten karboksibutyylihomokysteiini, joka estää betaiini-homokysteiinimetyylitransferaasia (EC 2.1.1.5).[2]

Dementian kolinergisen hypoteesin tarkasteluun on myös kehitetty asetyylikoliinin tuottoon ja kuljetukseen vaikuttavia tutkimusaineita. Hypoteesin pohjalta on myös tehty koliiniantagonisteihin liittymättömiä asetyylikoliiniesteraasiin vaikuttavia dementialääkkeitä, kuten donepetsiili. Trietyylikoliini, homokoliini ja monet muut koliinin N-etyylijohdannaiset ovat asetyylikoliinin tapaan välittäjäaineina toimivia estäjiä (eng. false neurotransmitter). On kehitetty myös koliiniasetyylitransferaasin estäjiä.[2]

Historia ja nimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koliinin ja lesitiinin löytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
A. Strecker

1849 Adolph Strecker (1822–1871) eristi koliinia sian sappinesteestä kiehuttamalla sappea suolahapossa.[27][28][29] Ainetta oli vähän ja se oli epäpuhdasta: sen joukossa oli rikkiä.[30] 1852 L. Babo ja M. Hirschbrunn eristivät koliinia keltasinapin siemenistä nimeten sen sinkaliiniksi.[28] Vuonna 1862 Strecker toimi Tübingenin yliopistossa professorina. Hän toisti tällöin kokeensa härän ja sian sapella. Strecker nimesi aineen nyt koliiniksi kreikan kielen chole, "sappi", mukaan. Hän sai kokeessaan ainetta puhtaampana ja aiempaa runsaammin. Samassa tutkimuksessa hän esitti, että aine on ammoniumemäs, jonka kemiallinen kaava on C5H13NO.[30][29] Kaava on väärä, mutta sattuu olemaan sama kuin neuriinilla.

Vuonna 1865 Oscar Liebreich (1839–1908) eristi ja nimesi "neuriinin" eläimen aivoista.[31][29] 1866 Adolf von Baeyer selvitti tämän "neuriinin" rakennekaavan ja samalla asetyylikoliinin rakenteen.[32][28] Kuitenkin 1867 W. Dybkowsky osoitti, että Liebreichin "neuriini" on sama aine, jonka Strecker oli jo aiemmin eristänyt. Bayer siis selvitti ensimmäisenä koliinin rakenteen.[33][28] "Neuriini" nimettiin koliiniksi ja toinen, jo 1858 syntetisoitu vinyyliyhdiste, nimettiin neuriiniksi.[29] 1867 A. Claus ja C. Keesé osoittivat sinkaliinin ja koliinin olevan sama aine.[34][28]

T. Gobley

Vuonna 1850 Pariisissa apteekkari Theodore Gobley (1811–1876) eristi karppikalojen aivoista ja mädistä aineen, jonka hän nimesi lesitiiniksi kreikan kielen sanan lekithos, "munan keltuainen", mukaan. Hän tunnisti että lesitiinissä on fosforia.[29] 1874 Gobley selvitti lesitiinien yleisrakenteen: ne paljastuivat koliinia sisältäviksi fosfatidyylikoliineiksi.[35][36] Tämän jälkeen fosfatidyylikoliinin esiintymisen laajuus ja merkitys luonnossa selvisi monien vuosikymmenten aikana useissa eri tutkimuksissa.

Asetyylikoliinin löytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
R. Hunt

Vuonna 1867 Adolf von Baeyer selvitti sekä koliinin että asetyylikoliinin rakenteen. Asetyylikoliinia hän kutsui tutkimuksessaan asetyylineuriiniksi.[32][37] Asetyylikoliinin biologiset vaikutukset kuitenkin huomattiin vasta 1906, kun Reid Hunt (1870–1948) ja René de M. Taveau havaitsivat sen laskevan verenpainetta hyvin pienin annoksin.[38][37][39] Muun muassa Henry Dale teki aineella jatkotutkimuksia ja havaitsi vuonna 1914, että se laskee koe-eläiminä käytettyjen kissojen verenpainetta poikkeuksellisen tehokkaasti – jopa yhden nanogramman ihonalaispistoksin.[40][37] Tuolloin ei silti vielä tunnettu välittäjäaineen käsitettä.[29]

Vuonna 1921 Grazin yliopiston professori Otto Loewi havaitsi kiertäjähermojen (latinaksi nervus vagus) erittävän muun muassa sydänlihasta stimuloivaa ainetta. Tätä hän kutsui saksankielisellä nimellä vagusstoff, "vagus-aine". Hän koetti selvittää onko aine asetyylikoliini mutta ei saanut tästä varmuutta. Hän kuitenkin tunnisti, että se on jokin koliinijohdannainen.[41][42] Vuonna 1926 Loewi ja E. Navratil totesivat, että aine on mitä ilmeisimmin asetyylikoliini, sillä vagusstoff ja synteettinen asetyylikoliini menettivät samalla tapaa toimintonsa, kun niitä pidettiin kudosuutteissa, joissa oli luontaisesti asetyylikoliinia hajottavia entsyymeitä eli koliiniesteraaseja.[43][42] Laajalti hyväksyttiin päätelmä siitä, että asetyylikoliini toimii hermoston luontaisena välittäjäaineena. Monet muut tutkimukset varmensivat asetyylikoliinin toiminnan välittäjäaineena ja selvensivät sen merkitystä eliöissä.[42]

Ravintoaineena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
C. Best

Vuonna 1922 Charles Best (1899–1978) ja hänen kollegansa löysivät insuliinin, kun he tutkivat koiria joilta oli poistettu haima, jotta niille kehittyisi diabetes. Joillekin koirista kehittyi haimanpoiston sivuvaikutuksena rasvamaksa. Best ja kollegat havaitsivat eri kokeissa 1930-luvun alussa, että kun lesitiinejä annettiin diabetestä sairastaville koirille, niille ei kehittynyt rasvamaksaa.[29] 1932 Best, J. M. Hershey ja M. Elinor Huntsman todistivat, että yksinomaan koliini on lesitiinien rasvoittumista estävä yhdiste.[44] Muissa tutkimuksissa todettiin, että koliini on tärkeä ravintoaine muillekin eläimille – ennen 1990-lukua sitä ei kuitenkaan laajalti pidetty ihmisille tarpeellisena. Koliinin puutosta ei havaittu muuten terveillä ihmisillä.[29] Lisäksi 1960 Jon Bremer ja David Greenberg osoittivat San Franciscossa Kalifornian yliopistossa, että ihmiset ja muut eläimet voivat tuottaa koliinia PEMT-reitin kautta (katso kohta biosynteesi).[45][29] Esimerkiksi Institute of Medicine julkisti ensimmäiset koliinisuosituksensa vasta 1998.[46][29]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j RE Kirk et al: ”6. luku”, Encyclopedia of chemical technology, s. 100–102. (4. painos) John Wiley & Sons, 2000. ISBN 9780471484943
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p J Zempleni et al: Handbook of vitamins, s. 459–477. (4. painos) Taylor & Francis, 2007. ISBN 9780849340222
  3. ↑ a b Taylor C. Wallace, Jan Krzysztof Blusztajn, Marie A. Caudill, Kevin C. Klatt, Elana Natker, Steven H. Zeisel: Choline. Nutrition Today, 2018, 53. vsk, nro 6, s. 240–253. PubMed:30853718 doi:10.1097/NT.0000000000000302 ISSN 0029-666X Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ a b Human Metabolome Database: Showing metabocard for Choline (HMDB0000097) www.hmdb.ca. Viitattu 27.10.2019.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai Dietary Reference Values for choline. EFSA Journal, 2016, 14. vsk, nro 8. doi:10.2903/j.efsa.2016.4484 ISSN 1831-4732 Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. ↑ a b c d SH Zeisel et al: Concentrations of choline-containing compounds and betaine in common foods. The Journal of Nutrition, 2003, 133. vsk, nro 5, s. 1302–1307. PubMed:12730414 doi:10.1093/jn/133.5.1302 ISSN 0022-3166 Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ Y Guo et al: Diagnostic performance of choline PET/CT for the detection of bone metastasis in prostate cancer: a systematic review and meta-analysis. PLoS ONE, 2018, 13. vsk, nro 9. PubMed:30192819 doi:10.1371/journal.pone.0203400 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ https://www.webmd.com/vitamins/ai/ingredientmono-436/choline
  9. ↑ Kestävää terveyttä ruoasta – kansalliset ravitsemussuositukset 2024 (Liite 10 a. Vitamiinien ja koliinin suositeltava saanti tai riittävä saanti ikäryhmittäin) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 29.11.2024.
  10. ↑ Taylor C. Wallace, Victor L. Fulgoni: Usual Choline Intakes Are Associated with Egg and Protein Food Consumption in the United States. Nutrients, 2017-08, 9. vsk, nro 8, s. 839. doi:10.3390/nu9080839 ISSN 2072-6643 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  11. ↑ a b JJ DiNicolantonio, M McCarty, J OKeefe: Association of moderately elevated trimethylamine N-oxide with cardiovascular risk: is TMAO serving as a marker for hepatic insulin resistance. Open Heart, 2019, 6. vsk, nro 1. PubMed:30997120 doi:10.1136/openhrt-2018-000890 ISSN 2053-3624 Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ J Jia et al: Assessment of causal direction between gut microbiota-dependent metabolites and cardiometabolic health: a bidirectional mendelian randomization analysis. Diabetes, 2019, 68. vsk, nro 9, s. 1747–1755. PubMed:31167879 doi:10.2337/db19-0153 ISSN 1939-327X Artikkelin verkkoversio.
  13. ↑ Leslie M. Fischer, Kerry Ann daCosta, Lester Kwock, Paul W. Stewart, Tsui-Shan Lu, Sally P. Stabler, Robert H. Allen, Steven H. Zeisel: Sex and menopausal status influence human dietary requirements for the nutrient choline. The American Journal of Clinical Nutrition, 2007-05, 85. vsk, nro 5, s. 1275–1285. PubMed:17490963 doi:10.1093/ajcn/85.5.1275 ISSN 0002-9165 Artikkelin verkkoversio.
  14. ↑ a b c KD Corbin, SH Zeisel: Choline metabolism provides novel insights into non-alcoholic fatty liver disease and its progression. Current opinion in gastroenterology, 2012, 28. vsk, nro 2, s. 159–165. PubMed:22134222 doi:10.1097/MOG.0b013e32834e7b4b ISSN 0267-1379 Artikkelin verkkoversio.
  15. ↑ Choline in Eggs: What Choline Is & How it Benefits You Australian Eggs. 19.11.2019. Viitattu 21.10.2024. (englanti)
  16. ↑ USDA Database for the Choline Content of Common Foods Release Two. https://www.ars.usda.gov/ARSUserFiles/80400525/data/choline/choln02.pdf
  17. ↑ Foods highest in Choline in Cereal Grains and Pasta nutritiondata.self.com. Viitattu 8.4.2022. (englanti)
  18. ↑ Maija Ylilauri: Associations of animal protein sources and dietary cholesterol and choline intakes with cognitive functioning: a prospective population-based cohort study. Itä-Suomen yliopisto, 24.3.2023. ISBN 978-952-61-4809-0 Teoksen verkkoversio (viitattu 20.9.2023).
  19. ↑ Is dietary choline intake related to dementia and Alzheimer's disease risks? Results from the Framingham Heart Study academic.oup.com. Viitattu 10.2.2023.
  20. ↑ Ramon Velazquez, Eric Ferreira, Sara Knowles, Chaya Fux, Alexis Rodin, Wendy Winslow: Lifelong choline supplementation ameliorates Alzheimer's disease pathology and associated cognitive deficits by attenuating microglia activation. Aging Cell, 2019-12, 18. vsk, nro 6, s. e13037. PubMed:31560162 doi:10.1111/acel.13037 ISSN 1474-9726 Artikkelin verkkoversio.
  21. ↑ The betaine and choline content of a whole wheat flour compared to other mill streams. 2007. https://www.researchgate.net/publication/23494020_The_betaine_and_choline_content_of_a_whole_wheat_flour_compared_to_other_mill_streams
  22. ↑ WM Haynes: ”3”, CRC handbook of chemistry and physics, s. 124. (95. painos) CRC Press, 2014. ISBN 9781482208689
  23. ↑ A Dushianthan et al: Abnormal liver phosphatidylcholine synthesis revealed in patients with acute respiratory distress syndrome. Journal of Lipid Research, 2018, 59. vsk, nro 6, s. 1034–1045. PubMed:29716960 doi:10.1194/jlr.P085050 ISSN 0022-2275 Artikkelin verkkoversio.
  24. ↑ a b c d e I Masato: Functional expression of choline transporters in the blood-brain barrier. Nutrients, 2019, 11. vsk, nro 10. PubMed:31547050 doi:10.3390/nu11102265 ISSN 2072-6643 Artikkelin verkkoversio.
  25. ↑ KE Barwick et al: Defective presynaptic choline transport underlies hereditary motor neuropathy. American Journal of Human Genetics, 2012, 91. vsk, nro 6, s. 1103–1107. PubMed:23141292 doi:10.1016/j.ajhg.2012.09.019 ISSN 0002-9297 Artikkelin verkkoversio.
  26. ↑ CR Gault, LM Obeid, YA Hannun: An overview of sphingolipid metabolism: from synthesis to breakdown. Advances in experimental medicine and biology, 2010, 688. vsk, s. 1–23. PubMed:20919643 ISSN 0065-2598 Artikkelin verkkoversio.
  27. ↑ A Strecker: Beobachtungen über die galle verschiedener thiere. Justus Liebigs Annalen der Chemie, 1849, 70. vsk, nro 2, s. 149–197. doi:10.1002/jlac.18490700203 ISSN 1099-0690 Artikkelin verkkoversio.
  28. ↑ a b c d e WH Sebrell et al: ”3. luku”, The vitamins, s. 4, 12. (2. painos) Academic Press, 1971. doi:10.1016/B978-0-12-633763-1.50007-5 ISBN 9780126337631
  29. ↑ a b c d e f g h i j SH Zeisel: A brief history of choline. Annals of nutrition & metabolism, 2012, 61. vsk, nro 3, s. 254–258. PubMed:23183298 doi:10.1159/000343120 ISSN 0250-6807 Artikkelin verkkoversio.
  30. ↑ a b A Strecker: Üeber einige neue bestandtheile der schweinegalle. Justus Liebigs Annalen der Chemie, 1862, 123. vsk, nro 3, s. 353–360. doi:10.1002/jlac.18621230310 ISSN 1099-0690 Artikkelin verkkoversio.
  31. ↑ O Liebreich: Üeber die chemische beschaffenheit der gehirnsubstanz. Justus Liebigs Annalen der Chemie, 1865, 134. vsk, nro 1, s. 29–44. doi:10.1002/jlac.18651340107 ISSN 1099-0690 Artikkelin verkkoversio.
  32. ↑ a b A Baeyer: I. Üeber das neurin. Justus Liebigs Annalen der Chemie, 1867, 142. vsk, nro 3, s. 322–326. doi:10.1002/jlac.18671420311 ISSN 1099-0690 Artikkelin verkkoversio.
  33. ↑ W Dybkowsky: Üeber die identität des cholins und des neurins. Journal für Praktische Chemie, 1867, 100. vsk, nro 1, s. 153–164. doi:10.1002/prac.18671000126 ISSN 1521-3897 Artikkelin verkkoversio.
  34. ↑ A Claus, C Keesé: Üeber neurin und sinkalin. Journal für Praktische Chemie, 1867, 102. vsk, nro 1, s. 24–27. doi:10.1002/prac.18671020104 ISSN 1521-3897 Artikkelin verkkoversio.
  35. ↑ T Gobley: Sur la lécithine et la cérébrine. Journal de pharmacie et de chimie, 1874, 19. vsk, nro 4, s. 346–354. ISSN 0368-3591 Artikkelin verkkoversio.
  36. ↑ TL Sourkes: The discovery of lecithin, the first phospholipid. Bulletin for the History of Chemistry, 2004, 29. vsk, nro 1, s. 9–15. ISSN 1053-4385 Artikkelin verkkoversio.
  37. ↑ a b c K Kawashima et al: Non-neuronal cholinergic system in regulation of immune function with a focus on α7 nAChRs. International Immunopharmacology, 2015, 29. vsk, nro 1, s. 127–134. PubMed:25907239 doi:10.1016/j.intimp.2015.04.015 ISSN 1878-1705 Artikkelin verkkoversio.
  38. ↑ Hunt R, Taveau M: On the physiological action of certain choline derivatives and new methods for detecting choline. BMJ, 1906, 2. vsk, s. 1788–1791.
  39. ↑ HR Dorkins: Suxamethonium-the development of a modern drug from 1906 to the present day. Medical History, 1982, 26. vsk, nro 2, s. 145–168. PubMed:7047939 ISSN 0025-7273 Artikkelin verkkoversio.
  40. ↑ HH Dale: The action of certain esters and ethers of choline, and their relation to muscarine. Journal of Pharmacology and Experimental Therapeutics, 1914, 6. vsk, nro 2, s. 147–190. ISSN 0022-3565 Artikkelin verkkoversio.
  41. ↑ O Loewi: Über humorale übertragbarkeit der herznervenwirkung. Pflügers Arch Ges Physiol, 1922, 193. vsk, nro 1, s. 201–213. doi:10.1007/BF02331588 ISSN 1432-2013 Artikkelin verkkoversio.
  42. ↑ a b c J Willis Hurst, WB Fye, H Zimmer: Otto loewi and the chemical transmission of vagus stimulation in the heart. Clinical Cardiology, 2006, 29. vsk, nro 3, s. 135–136. PubMed:16596840 doi:10.1002/clc.4960290313 ISSN 0160-9289 Artikkelin verkkoversio.
  43. ↑ O Loewi, E Navratil: Über humorale übertragbarkeit der herznervenwirkung. Pflügers Arch Ges Physiol, 1926, 214. vsk, nro 1, s. 678–688. doi:10.1007/BF01741946 ISSN 1432-2013 Artikkelin verkkoversio.
  44. ↑ CH Best, JM Hershey, ME Huntsman: The effect of lecithine on fat deposition in the liver of the normal rat. The Journal of Physiology, 1932, 75. vsk, nro 1, s. 56–66. PubMed:16994301 doi:10.1113/jphysiol.1932.sp002875 ISSN 1469-7793 Artikkelin verkkoversio.
  45. ↑ J Bremer, DM Greenberg: Biosynthesis of choline in vitro. Biochimica Et Biophysica Acta, 1960, 1. vsk, nro 37, s. 173–175. PubMed:13804158 doi:10.1016/0006-3002(60)90104-9 ISSN 0006-3002 Artikkelin verkkoversio.
  46. ↑ Institute of Medicine (US) Standing Committee on the Scientific Evaluation of Dietary Reference Intakes and its Panel on Folate, Other B. Vitamins, And Choline: Choline. National Academies Press (US), 1998. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Koliini&oldid=22864438”