Kazanin kaanikunnan valloitus 1552

Kazanin piiritystä kuvaava venäjänkielinen karttakuva.

Kazanin valloitus vuonna 1552 on yksi tärkeimmistä tapahtumista Moskovan ruhtinaskunnan historiassa. Kazanin kaanikunnan sortuminen lopulta mahdollisti Venäjän laajentumisen tulevina vuosisatoina aina Tyynenmeren rannoille asti.

Tilanne ennen Kazanin valloitusta

Venäjällä mongolihallinnon (joka oli alkanut vuonna 1240) ja sen jälkeisen Kultaisen ordan valta oli heikentynyt 1400-luvulle tultaessa. 1480-luvulla Iivana III (1440–1505) lopetti virallisesti vuosittaisen veronmaksun. Itse vapautumisprosessi oli kuitenkin monivaiheinen, ja voi hyvällä syyllä väittää, että Moskova asetti itsensä mongolien tilalle miehitysvallaksi.

Tämä valtatyhjiö johti siihen, että Moskovan ruhtinaskunnan oli mahdollista laajentua voimakkaasti. Jo Iivana III:n hallitusaikana Moskovan vaikutusvalta oli kasvanut merkittävästi, ja varsinkin Novgorodin alueen liittäminen Moskovan ruhtinaskuntaan vuonna 1478 kasvatti Moskovan hallitseman alueen kokoa.

Laajeneva ja voimistuva Moskova kykeni vähitellen aktiiviseen ulkopolitiikkaan. Vuonna 1505 valtaan nousi Vasili III (1479–1533), joka pyrki ensin laajentamaan valtakuntaansa edelleen länteen päin. Vastassa oli kuitenkin voimakas Puola-Liettua, mutta Vasilin joukot onnistuivat valloittamaan Smolenskin ja Pihkovan. Kaakossa Rjazanin ruhtinaskunta liitettiin Moskovan yhteyteen. Vasili III:n kuollessa seuraavalla hallitsijalla, Iivana IV:llä (1530–1584) oli hallittavanaan valtio, joka oli edellisen 50 vuoden aikana laajentunut lähes kaksinkertaiseksi.

Itä oli luonteva suunta Moskovan ruhtinaskunnan laajentumiselle, sillä lännen suunnalla oli edelleen vahvat Puola-Liettua ja Ruotsi.

Vuosien 1439 ja 1549 välillä tšuvassien asuttama alue oli usein ollut venäläisten ja kazanilaisten sotatantereena. Tuona aikana kazanilaiset kävivät venäläisiä vastaan 31 kertaa, ja venäläiset kazanilaisia vastaan 33 kertaa tšuvassien alueen kautta. Tämä johti siihen, että tšuvassit halusivat päästä eroon Kazanin kaanista.

Vuonna 1508 kazanilaiset tekivät sotaretken venäläisiä vastaan, ja sotaretkeen osallistui myös 30 000 maria. Vuonna 1524 marit murskasivat 150-tuhantisen venäläisen sotajoukon Volgalla ja lähetti sotasaaliin Kazaniin. Vuonna 1530 pääasiassa marit rakensivat Kazanin esikaupungin, johon jäi sotilaiksi 12 000. Vuonna 1551 ja 1552 marit olivat aktiivisia Kazanin puolustamisessa.

Vuosina 1508, 1524 ja 1537 kazanilaiset ottivat paljon venäläisiä vankeja, niin miehiä, naisia kuin lapsiakin. Vuosina 1551 ja 1552 vapautettiin kazanilaisesta vankeudesta n. 100 000 venäläistä, jotka olivat kääntyneet islamilaisuuteen.

Kazanin kaanikunta ei ollut kovinkaan rauhallinen paikka 1500-luvun alussa. Talonpojat ja kaupunkilaiset nousivat usein kapinaan omia hallitsijoitaan vastaan. Kapinoita oli vuosina 1531, 1545, 1546, 1549 ja 1551. Vuonna 1546 kapina onnistui ajamaan kaani Safa-Girein väliaikaisesti pois.

Myös Kazanin kaupungissa yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin sekava. Venäläisten kronikoiden mukaan vuonna 1540 Kazanissa tapettiin paljon krimiläisiä ja nogaita. Vuonna 1546 osmanimielinen kaani Safa-Girei ajettiin pois Kazanista häntä tukeneiden krimiläisten ja nogailaisten lailla. Safa-Girei kuitenkin palasi takaisin jo samana vuonna ja otti vallan moskovamieliseltä Šah-Alilta.

Kazanissa syntyi hyvin vahva antivenäläinen liike, mikä johti siihen, että tšuvassit ja vuorimarit kääntyivät Iivana IV:n puoleen, jotta tämä jälleen lähtisi sotaretkelle Kazania vastaan. Helmikuussa 1547 Iivana IV lähettikin muutaman rykmentin.

Safa-Gireitä aiemmin tukeneet krimiläiset ja nogailaiset kutsuttiin takaisin kaupunkiin vuonna 1549, ja he osallistuivat kaupungin puolustukseen. Krimiläisten ja kazanilaisten kesken syntyi kuitenkin riita, mikä johti kaupungin ryöstelyyn.

Iivana IV kävi sotia Kazania vastaan vuosina 1545, 1547, 1548, 1550 ja 1552. Vuoden 1550 sotaretkeä johti itse Iivana IV. Kesällä vuonna 1551 Iivana IV:n luokse tuli jälleen tšuvassien ja vuorimarien lähetystö (500–600 henkeä) ja pyysi häntä lähtemään Kazania vastaan. Tšuvassit ja vuorimarit osoittivat alamaisuuttaan Venäjän hallitsijalle, joka oli valtaan tullessaan ottanut käyttöön tsaarin arvonimen. Samalla nykyinen Tšuvassian alue liitettiin Moskovaan.

Kazanissa Safa-Girein jälkeen kaaneina olivat vielä Utameš (1549–1551) ja Šah-Ali (1551–1552).

Kazanin valloitus

Pääartikkeli: Kazanin piiritys

Arvioidaan, että 1500-luvulla Kazanin asukasmäärää lienee ollut 50 000. Kazanin kaanikunnassa asui vähintään 500 000 turkinkielistä, mahdollisesti kaikkiaan jopa 1 miljoona.

Kesäkuussa 1552 Moskovasta lähti armeija, jossa oli 150 000 miestä ja 150 tykkiä. Tsaari johti joukkonsa Muromin ja Rjazanin kautta ja Suran ja Alatyrjin yli kohti Kazania. Osa joukoista tuli pitkin Okaa ja Volgaa. Kazanin piiritys kesti yli kuukauden, ja siihen osallistui myös tšuvasseja ja vuorimareja. 15. lokakuuta (vanhaa ajanlaskua 2.10.) 1552 venäläiset joukot rynnäköivät Kazaniin ja valloittivat sen.

Valloitettuaan Kazanin Iivana Julma hävitti kaupungin maan tasalle. Eivät edes hautausmaat säästyneet hävitykseltä. Kaupungin miespuolinen väestö tapettiin, ja suurin osa naisista annettiin sotilaille palkkioksi. Muut naiset lähettiin lapsineen luostareihin eri tahoille kastettaviksi kristinuskoon. Kazanin piirityksessä tapettiin myös n. 60 000 maria.

Venäläinen historioitsija Hudjakov kuvaa tapahtumaa näin: ”Kristuksen nimessä Kazania vastaan tehty ristiretki päättyi suunnattomaan ihmisteurastukseen. Paitsi viattomien ihmisten surmaa sekä veren ja kyynelten vuodatusta tuhottiin muutaman vuosisadan aikana koottu ja aikaansaatu rikkaus ja sivistys. Hyvin rakennettu suuri kaupunki poltettiin kolmessa päivässä, ja tulelta säästynyt osa hävitettiin muuten. Vaikka tuhoutuneiden kulttuuriarvojen määrää ei tiedetä, arvaamme sen olleen suuren.”

Kazan valloituksen jälkeen

Kazanin valtauksen jälkeen syksyllä 1552 tuhottiin kaikki kaupungit, ja niiden paikoille pystytettiin venäläisiä linnoituksia. Kaikki Kazanin ei-venäläiset karkotettiin, ja he saivat asettua asumaan ainoastaan kaupungin muurien ulkopuolelle Kabinin ja Volgan väliselle suoalueelle. Tultaessa 1600-luvun taitteeseen Kazanin 611 esikaupunkiperheestä 10 oli tataariperheitä (joista kaikki kuuluivat sotilassäätyyn).

Vuonna 1553 rakennettiin 60 km päähän Kazanista uusi linnoitus Mishe-Tamak. Venäläisten onnistui vallata se vasta vuonna 1557. Tämänkin jälkeen tataarit jatkoivat vastarintaa ja järjestivät kapinoita kaikkialla valloittajien käsiin joutuneilla seuduilla. 1500-luvun koko toinen puoli on täynnä vaihtelevalla menestyksellä käytyjä taisteluja. Kaikkialla tataarit löivät venäläisiä joukko-osastoja niin, että valloittajat eivät uskaltaneet Kazanin ulkopuolelle, ja estivät täten niiden tunkeutumisen maan sisempiin osiin.

Vuosina 1555–1565 vietiin Liivinmaan sotaan yli 30 000 sotilassäätyistä kazanilaista ja temnikovilaista. Monet heistä jäivät asumaan Liivinmaalle ja Puolan itäosiin ja sulautuivat aikaisemmin sinne tulleisiin Tohtamysin Kultaisen ordan tataareihin. Näin sai alkunsa ns. puolalainen eli liettualainen tataariryhmä.

Venäläiset valloittivat Astrahanin vuonna 1556, mikä merkitsi, että koko Volgajoen reitti aina Kaspianmereen asti oli Iivana IV:n ja Moskovan hallinnassa.

Kazanin alueen kolonialisointi ja feodaalinen sorto tuotti vastarintaa vielä pitkään. Esimerkiksi vuonna 1557 kukistettiin udmurttien ja marien Moskovan vastainen kapina. Vuonna 1571 Krimin tataarit kävivät ryöstelemässä jopa Moskovassa. Marit (niin vuori- kuin niittymarit) nousivat kapinaan vuosina 1571, 1572 ja 1580–1584. Tataarien, mordvalaisten, tšuvassien ja paikallisten venäläisten kapinaa käytiin 1606–1609, ja Kazanin alueen asukkaat nousivat kapinaan 1615 ja 1616. Myös Stenka Razinin ja Jemeljan Pugatšovin kapinaliikkeet voidaan katsoa kuuluvan alueen hallinnon vastaisiin kapinoihin.

Kazanin kaanikunnan tuhoaminen oli Iivana IV:n hallituskauden alun tärkein tapahtuma. Se merkitsi sitä, että mongolien alaisuudessa ollut ruhtinaskunta ei enää ollut alistunut. Se merkitsi myös ortodoksisuuden voittoa idän islamista. Venäjän kirkko palveli tätä politiikkaa ja perusteli Kazanin valloituksen tarpeellisuutta sillä, että Kazan oli itse asiassa ollut vanhastaan Rurikin suvun omistuksessa ja kuului näin ollen sen vallan perijälle, Moskovan ruhtinaille.

Moskovan päästessä mongolien imperiumin perilliseksi se omaksui samalla entisen miehittäjän valtapyyteet. Iivana IV:n uudet valloitusyritykset kilpistyivät kuitenkin lännen suunnalla, kun sota Liivinmaan omistuksesta epäonnistui. Puola, Ruotsi ja Tanskakin onnistuivat tunkemaan Venäjän pois Itämereltä.

Tataarien karkotukset

Uusi venäläisvalta Kazanin entisessä kaanikunnassa ulottui myös maaseudulle. Tataarilainen väestönosa karkotettiin asutuskeskuksista – varsinkin parhailta mailta ja suurten teiden ja jokien, Volgan ja Kaman varsilta. Nämä maat luovutettiin korvauksetta venäläisille sotilassäätyisille henkilöille ja feodaaleille, jotka olivat osallistuneet Kazanin seudun valloittamiseen.

Venäjän hallitsijat olivat jo 1400-luvulta lähtien luovuttaneet maata sotapalveluksen vastineeksi. Tämä palkitsemistapa oli sitonut vähitellen kaikki maankäyttäjät ruhtinaan auktoriteetin alle. Järjestelmä oli venäläisille edullinen: tsaari suurensi valtiotaan ja sotilassäätyiset saivat maatiloja, jotka puolestaan tuottivat lisää varallisuutta. Vuosina 1565–1568 laadittiin uudet maakirjat entisen Kazanin kaanikunnan alueella.

Huomattava osa Kazanin tataarien maista luovutettiin myös Kazanin arkkipiispalle ja venäläisille luostareille. Vuosina 1555–1570 luostarit väkipakolla kastoivat entisiä kazanilaisia. Kristinuskoon suostuneet saivat jäädä asuinsijoilleen, mutta kastamattomat karkotettiin pois asuinsijoiltaan.

Vuonna 1560 venäläiset olivat asuttaneet Kazanin takaisilla alueilla jo yli 90 tataarikylää (Bima, Bimer, Birjuli, Davletkildejevo, Derbyški, Elagino, Epantšino, Kabany, Kovali, jne.) sekä Volgan oikealla rannalla noin 50 tataarikylää (Davlezerovo, Egiderevo, Mamatkozino, Makulovo, Seitovo jne.).

Karkotettu tataarilainen väestö etsi pakopaikkaa ja uusia asuma-alueita suhteellisen rauhallisilta seuduilta pohjoisesta ja idästä. Vuosina 1552–1553 pakolaisvirrat kulkivat pohjoiseen Volgan ja Vjatkan väliselle asutulle alueelle, Vjatkan taakse Toimy- ja Ižjoen altaaseen, keskiselle ja yliselle Kamalle, Belajan alajuoksulle ja jopa Uralin taakse. Tavallisesti asetuttiin sellaisille seuduille, joilla jo asui turkinkielistä väestöä.

Tataarien muutettua uusille alueille oli viimeistään 1500-luvun jälkipuoliskolla syntyneet seuraavat väestöryhmät: paranginilaiset Marissa, malmyžilaiset Vjatkalla, elabugilaiset ja agryzilaiset Vjatkan ja Kaman välissä ja permiläiset (bartymilaiset) keskisellä Kamalla. Samoin alkoi muodostua teptjaarien ryhmä Belajan ala- ja keskijuoksulla. Sysäyksen tähän antoivat kazanilaiset muuttajat, jotka erityisissä asiakirjoissa (tetradja-djaftajareissa; siitä tulee vääristymä teptjar) mainituilla ehdoilla vuokrasivat baškirialaisilta heimoilta maata. Myös pieniä ryhmiä tataareja lähti Volgaa pitkin alaspäin. Osa meni Kaman ja Tšusovin kautta Uralin yli Siperian tataarien luo.

Lue myös

• Venäjän–Krimin sota (1552–1576)

Aiheesta muualla

• Sergei Nikolajevin näytelmä Akpars ( http://www.helsinki.fi/jarj/macastren/suomennettua/Sankarten_jalkeen.pdf )