Kaksi nuorta afganistanilaista naista piti Ylen pyynnöstä kuluneen talven aikana viikon päiväkirjaa arjestaan. Päiväkirjat piirsivät kuvan rajoitetusta arjesta, jonka ainoita valopilkkuja olivat mahdollisuudet opiskella ja jutella kohtalotovereiden kanssa.
Naisten liikkumatilaa on rajoitettu kovalla kädellä Afganistanissa Talibanin otettua vallan vuonna 2021.
Päiväkirjan kirjoittajista toinen, Yara, asuu paikkakunnalla, josta Talibanilla on vielä vahvempi ote kuin isoissa kaupungeista. Siksi Yle ei päässyt kuvaamaan häntä. Hänen päiväkirjansa voit lukea tästä jutusta.
Pääkaupungissa Kabulissa asuvan toisen kirjoittajan, Lailan, arkeen pääset tutustumaan jutun videoista, joita varten päiväkirjamerkintöjä on lukenut toimittaja Karla Kempas.
Haastateltavien nimet on muutettu heidän turvallisuutensa vuoksi. Naiset kertovat esimerkiksi opiskelevansa salaa netissä, vaikka Taliban rajoittaa naisten opiskelua maassa.
Laila kertoo videolla, miten Afganistanissa yleiset sähkökatkot ovat haitanneet hänen elämäänsä.
Päivä 1. Yaran päiväkirja
Päiväni alkoi uutisilla. Kuulin, että ystäväni on saanut apurahan ulkomaille opiskeluun. Voiko hän lähteä, jos hänellä ei ole miespuolista saattajaa matkustamassa hänen kanssaan?
Ajatuskin raivostutti.
Myöhemmin sain tietää, että hänen isänsä matkustaa hänen kanssaan, jotta hän voi jatkaa opintojaan.
Osa minusta halusi iloita hänen puolestaan, mutta tunsin myös katkeruutta. Halusin painaa pääni ja unohtaa maailman. Mutta en voi. Jos haluan saavuttaa unelmani, minun on taisteltava.
Päivä 2. Yaran päiväkirja
Heräsin tänään onttoon oloon.
Puin mustat vaatteet päälleni – vaatteet, joita halveksin koko sydämestäni – ja menin ulos serkkuni kanssa.
Osallistumme iranilaisille verkkokursseille, joten meidän on valmistauduttava kokeisiimme. Kannoimme kirjamme hautausmaalle toivoen löytävämme sieltä hiljaisen paikan opiskella.
Niin mielettömältä kuin se kuulostaakin, hautausmaa tuntuu turvapaikalta. Se on ainoa paikka, jonne voimme mennä.
Laila kertoo videolla, mitä lukeneensa päiväkirjan kirjoitusviikolla muun muassa Harry Potter -kirjaa.
Päivä 3. Yaran päiväkirja
Pakotin itseni nousemaan sängystä väsymyksestä huolimatta.
Valmistauduin päivään samalla tavalla kuin aina: peseydyin, pukeuduin ja otin kirjani.
Tänään opiskelimme sairaalan puistossa. Se oli virhe. Ei kestänyt kauan ennen kuin joku Talibanista tuli häätämään meidät. Emme tehneet mitään väärää.
Olemme tyttöjä, ja se yksin on riittävä syy lähettää meidät kotiin.
Kotimatkalla en voinut lakata ajattelemasta, miten elämäni on muuttunut. Vielä kolme vuotta sitten saatoin käydä vapaasti puistoissa, kahviloissa ja ravintoloissa. Nyt nuo muistot tuntuvat kuuluvan toiseen elämään.
Laila pohtii Afganistanin tulevaisuutta ilman naislääkäreitä. Naisia ei kaikissa perheissä haluta viedä mieslääkäreille vanhoillisten sukupuolikäsitysten vuoksi.
Päivä 4. Yaran päiväkirja
Heräsin hauraaseen toiveeseen paremmasta päivästä. Aamurutiinini päätyttyä keräsin kirjani ja valmistauduin uuteen opiskelupäivään.
Kaikista rajoituksista huolimatta minulla on vielä yksi paikka jäljellä – kielikoulu. Siellä pakenen maailmaa uppoutumalla saksan ja turkin oppitunteihin ja haaveilen tulevaisuudesta näiden seinien tuolla puolen.
Päivä 5. Yaran päiväkirja
Kielikoulut on suljettu. Viimeinen paikka, joka meillä oli – ainoa toivon lähde – on viety meiltä. Ei puistoja, ei kirjastoja, ei kouluja. Olemme loukussa.
Tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle. Emme enää elä, olemme vain olemassa – patsaina, jotka vain odottavat ajan kulumista.
Päivä 6. Yaran päiväkirja
Heräsin tänä aamuna voimattomaan oloon. Istuin pöytäni ääressä, tuijotin kirjojani ja yritin keskittyä.
Opiskelin, mutta sydämeni ei ollut mukana.
En voi lakata ajattelemasta, mitä nuoruuteni piti olla. Näiden vuosien oli tarkoitus olla täynnä naurua, oppimista ja vapautta. Sen sijaan ne on varastettu minulta, korvattu rajoituksilla ja pelolla.
Laila kertoo videolla toiveestaan päästä opiskelemaan ulkomaille.
Päivä 7. Yaran päiväkirja
Aamu oli raskas. Nousin silti sängystä, pesin kasvoni ja pukeuduin. Sanoin itselleni, että minun täytyy jatkaa, vaikka se tuntuu vaikealta.
En tiedä miten, mutta jatkan. Ehkä se johtuu siitä, etten halua Talibanin voittavan. Ehkä siitä, että minulla on edelleen unelma – saada apuraha ja lähteä tästä maasta, palata jonain päivänä vahvempana ja taistella kotimaani tyttöjen puolesta.
Tätä kirjoittaessani käteni vapisevat väsymyksestä ja sydämeeni sattuu. Mutta en anna periksi.
Onko sinulla meille juttuvinkki? Voit lähestyä toimitusta luottamuksella
Halutessasi voit olla yhteydessä myös sähköpostilla osoitteeseen [email protected]. Luemme kaikki yhteydenotot, mutta emme pysty takaamaan jokaiselle henkilökohtaista vastausta.