Työllisyyden edistäminen on ollut suomalaisen sosiaali- ja terveyspolitiikan keskeisimpiä tavoitteita. Historiallisesti tämä kannustamiseen perustuva politiikka on ollut monella tapaa perusteltua.
Ensinnäkin työsuhde nostaa suurimman osan suomalaisista köyhyysrajan yläpuolelle. Kokopäiväisesti työllisten joukossa köyhien osuus on noin neljä prosenttia, kun työvoiman ulkopuolella on heidän osuutensa on noin 30 % vastaavasta väestöstä.
Toiseksi julkisen talouden vakaus on edellyttänyt korkeaa työllisyysastetta. Suomen julkinen talous toimii ns. automaattisena vakauttajana, joten suhteellisen vähäisetkin muutokset työllisyydessä tuottavat mittavan valtiontalouden alijäämän.
Kolmanneksi suomalaisen yhteiskunnan voimakas rakennemuutos ja tuottavuuden nostolle välttämätön jatkuva luova tuho on edellyttänyt työllisyyttä sektorilta toiselle siirtävää sosiaalipolitiikkaa.
Neljänneksi köyhälle ei ole parempaa ystävää kuin ylijäämäinen valtiontalous, ja valtiontalous ei ole nousut ylijäämäiseksi ilman mittavaa työllisyyden lisäystä.
Työllisyysasteen nostoon tähtäävä sosiaali- ja terveyspolitiikka on kohdentunut ennen kaikkea asuntopolitiikkaan, koulutukseen, työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseen sekä tietenkin työttömyysturvaan.
Mitä tapahtuu niille sadoille tuhansille ihmisille, jotka eivät uudistuksista ja tavoitteista huolimatta kiinnity työelämään?
Iso laiva on kääntynyt hitaasti, mutta työn ensisijaisuutta korostava suunta on havaittavissa sekä linjauksista että tilastoista ja simulaatioista. Tämä ei ole Sipilän hallituksen keksintö, sillä samaan suuntaan on pyritty 1990-luvun puolivälistä eteenpäin.
Näyttö kannustamisen työllisyyttä lisäävästä vaikutuksesta on kuitenkin varsin niukka. (Säännön vahvistava poikkeus on eläkeiän alarajan muutos). 2010-luvulla työllisyyden kasvu on jäänyt joko vähäiseksi tai olemattomaksi. Työllisyysaste ei hallituksen ponnisteluista huolimatta ole noussut yli 70 %:iin, puhumattakaan hallituksen 72 %:n tavoitteesta. Syksyllä luku on 69,2 %.
Valtiovarainministeriön tuoreen arvion mukaan työllisyyden kasvu tulee jäämään myös lähivuosina vähäiseksi kilpailukykysopimuksesta huolimatta (tai sen takia). Myös julkisten menojen leikkaukset vähentävät työllisyyden kasvua lyhyellä aikavälillä.
Nousee esiin kysymys, missä määrin vika on kannustinpolitiikassa?
Pragmaattisesti ajatellen kannustaminen on enemmänkin tapa oikeuttaa julkisen talouden vakauden kannalta välttämättömäksi ajateltuja leikkauksia kuin kasvun ja työllisyyden edistämisen väline.
Suomalaiset arvioivat yhteiskunnan liian eriarvoiseksi, eivätkä koe olevansa samassa veneessä. Sosiaalisen putoamisen pelko vaivaa monia
Kun nykytasoinen talouskasvu ei nosta työllisyyttä ja kannustimet eivät merkittävästi muuta kokonaiskuvaa, nousee esiin iso kysymys, josta poliitikot eivät saa otetta: mitä tapahtuu niille sadoille tuhansille ihmisille, jotka eivät uudistuksista ja tavoitteista huolimatta kiinnity työelämään?
Olen tämän lukuisia kertoja poliitikoilta ja virkamiehiltä kysynyt, ja vastaus on poikkeuksetta samat vanhat tutut: työ ja kannustimet. Vaihtoehtoista politiikkaa ei ole. Mielestäni pitäisi olla.
Viimesijaisella turvalla elävien suomalaisten tilanne ei ole yksiselitteinen. Myös tulevaisuudessa ilman työsuhdetta oleva työikäinen suomalainen voi säilyttää kohtuullisen elämänlaadun alhaisellakin elintasolla, mikäli asunto-, pari- ja pankkisuhde ovat kunnossa.
Suomi kuitenkin tulee tarjoamaan kylmää kättä niille suomalaisille, joiden elämästä puuttuu pitempiaikaisesti useampi kuin yksi näistä perussuhteita. Yhä useammat ihmiset joutuvat täydentämään etuuksiaan ja palvelujaan toimeentulotuella, joka ei pitkäaikaisesti käytettynä ole elämiseen riittävä etuus.
Lopputuloksena on eriytyvä Suomi, jossa merkittävä osa työikäisestä väestöstä sinnittelee pitkäaikaisesti viimesijaisen sosiaaliturvan varassa. Kansalaiset ovat uusien jakolinjojen kehityksestä hyvin tietoisia. Kyselyjemme mukaan suomalaiset arvioivat yhteiskunnan liian eriarvoiseksi, eivätkä koe olevansa samassa veneessä. Sosiaalisen putoamisen pelko vaivaa monia.
Tilanne on karu, sillä nykypolitiikka perustuu velkaantumiseen eikä estä väestön eriytymistä. Julkinen velka on toistaiseksi jotenkuten hallinnassa alhaisten korkojen takia eikä riko vakaus- ja kasvusopimusta. Väistämättä pää kuitenkin tulee tässäkin vetävän käteen, varsinkin kun väestö samanaikaisesti ikääntyy.
Vaikka hallitus ei voi tuottaa kasvua ja työllisyyttä, se voi aina uudistaa yhteiskuntapolitiikkaa eriarvoisuutta vähentävästi
Hallituksen on tietysti hankala todeta, etteivät käytössä olevat välineet riitä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen ja edessä on pysyvä väestön eriytyminen. Yhtä hankalaa on opposition myöntää, ettei sillä ole käytössään parempia välineitä. Tosiasioiden tunnustaminen jo tässä vaiheessa olisi kuitenkin paikallaan.
Vanha viisaus vailla huumoria on, että silloin kun ei tiedä, mitä pitää tehdä, niin toimivat vaihtoehdot ovat joko valtiovarainministeriö tai laajapohjainen komitea.
Valtiovarainministeriö on ratkaisuna paikallaan silloin, kun muutokset tehdään kriisin kautta ja uudistukset makrotaloudesta käsin. En kuitenkaan usko, että ministeriöstä löytyy viisautta väestön eriytymisestä aiheutuvan ongelman ratkaisuun. Ainakaan mikään tähänastinen ei viittaa tähän.
Parempi ratkaisu olisi poliittiselta ja tieteelliseltä painoarvoltaan riittävä komitea, jonka ainoaksi tehtäväksi asetettaisiin yhteiskunnallisen eriytymisen pysäyttäminen nykyisen menokehyksen puitteissa ja julkisia menoja lisäämättä. Huomio tulisi kohdentaa nimenomaisesti eriarvoisuuden vähentämiseen, eikä niinkään viimesijaiseen turvaan.
Toimeksianto olisi sikälikin järkevä, että vaikka hallitus ei voi tuottaa kasvua ja työllisyyttä, se voi aina uudistaa yhteiskuntapolitiikkaa eriarvoisuutta vähentävästi.
Komitean tulosten perusteella olisi sitten mahdollista tehdä päätökset, jotka ovat suomalaisen yhteiskunnan tulevan eheyden kannalta välttämättömiä – tai ainakaan politiikka ei kaatuisi vaihtoehtoisten mahdollisuuksien puutteeseen.
Juho Saari
Kirjoittaja on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Tampereen yliopistossa. Juho Saari yrittää löytää yhteiskunnasta järjestystä ja mekanismeja siellä missä on ensisilmäyksellä kaaosta ja epäselvyyttä. Saari vuorottelee tällä kolumnipaikalla Janne Riiheläisen, Marko Kilven ja Sinikukka Saaren kanssa.