Kuhmon jylhien vaaramaisemien keskeltä löytyy entinen karjatila, jota asuttaa neljän hengen perhe. Jouko ja Marja Haverisen viisi omaa lasta ovat jo lentäneet pesästä, mutta heidän arkensa jakavat kuusikymppinen Rauni Kärki sekä 30 vuotta täyttävä Laura Kinnunen. Haveriset ovat kehitysvammaisten Kärjen ja Kinnusen perhehoitajia.
Päivät kuluvat muun muassa ulkotöissä ja piirrellessä. Kun Jouko menee hakkaamaan halkoja, Rauni lähtee mukaan. Hän kävelee sitten kotiin, jääden välillä ihmettelemään monenlaisten kulkijoiden jälkiä, joita maaseudulla usein näkyy. Rauni myös piirtää paljon, ja hänen töitään on riittänyt näyttelyksi asti Kuhmo-talolle.
Rauni tuli taloon viitisen vuotta sitten asuttuaan toisessa kuhmolaisessa perheessä. Hän tunsi Haveriset jo entuudestaan, ja muutti heille entisten hoitajien joutuessa luopumaan perhehoidosta.
– Hyvin olen viihtynyt, Rauni tuumaa, ja jatkaa heti perään:
– Rakas äiti.
Kehitysvammaisten perhehoitajaksi sattumalta
Kaikki kuitenkin alkoi Laurasta. Marja halusi vielä lapsen omien lasten lisäksi, joten Haveriset kävivät Pelastakaa lapset ry:n koulutuksen perhehoitajuudesta. Talvella -89 Haverisille ilmoitettiin, että Kajaanissa olisi 3-vuotias Laura, joka kaipaa kotia. He kävivät tutustumassa tyttöön, ja parin viikon päästä päätös oli tehty: Laura muuttaisi heille.
– Pian aloimme ounastella, ettei kaikki ole ihan kunnossa, mutta jatkoimme rohkeasti eteenpäin ilman ennakkoluuloja. Laura oli ylivilkas ja teki oman päänsä mukaan, hänellä ei tuntunut olevan korvia ollenkaan. Hän sai diagnoosin vasta parin vuoden päästä, Jouko kertoo.
Pian aloimme ounastella, ettei kaikki ole ihan kunnossa, mutta jatkoimme rohkeasti eteenpäin ilman ennakkoluuloja.
Jouko Haverinen
Tuolloin Haverisilla oli vielä lehmiä, ja navetta lehmineen oli Lauralle tärkeä paikka.
– Hän oli navetalla oikeana päällepäsmärinä, ja meinasi minulta viedä lypsyhommat kokonaan! Hän piti kovasti myös vasikoista. Kun karja laitettiin pois, se oli Lauralle yhtä kova paikka kuin meillekin. Hän kävi vielä paljon navetassa touhuamassa, vaikka lehmiä ei enää ollutkaan, Jouko kertoo.
Laura ja Haveristen tytär Sini kasvoivat yhdessä. Nyt Laura käy usein muualle muuttaneen Sinin luon kylässä, ja hänestä on tullut myös täti, joka ei arkaile pitää jöötä, jos lapset temuavat turhan kovaäänisesti.
Haveristen suureen perheeseen kuuluu myös Leena, joka asui heidän kanssaan yhdeksän vuotta. Leenalla kuitenkin oli pahoja epilepsiakohtauksia.
– Leena sai niin pahoja epilepsiakohtauksia, että hampaat lentelivät suusta. Siinä joutui itse nukkumaan puolikorvalla ja oma vointi alkoi huonontua, Haveriset kertovat.
Leena muutti pois, mutta käy edelleen Haverisilla pari kertaa vuodessa. Kuulumisia vaihdetaan usein myös puhelimessa.
Rauhallista, tavallista elämää
Rauhallisuus on tärkeää perheen arjessa. Hälyäänet ja rutiinien vaihtuminen kun tekevät Raunin ja Lauran levottomiksi. Talossa ei siis torailla, ei ainakaan kovaan ääneen. Illalla Marja ottaa omaa aikaa lukemiseen ja sukututkimuksen tekoon. Myös perheen kesken ja yhdessä muiden perhehoitajien kanssa tehtävät reissut tuovat etenkin kesäisin piristystä ja vaihtelua arkeen. Niillä pääsee jakamaan kokemuksia muiden perhehoitajien kanssa.
Se vaatii määrätynlaisen ihmisluonteen, että tätä jaksaa. Hoidettavien tarpeet ovat etusijalla ja sitten omat.
Jouko Haverinen
Marja on ollut viime vuoden huhtikuusta asti eläkkeellä perhehoitajan työstä. Myös Jouko jää eläkkeelle parin vuoden kuluessa, minkä myötä Laura ja Rauni muuttavat uusiin koteihin. Jouko ja Marja aikovat kuitenkin lomittaa muita perhehoitajia, ja uskovat myös lapsien kyläilevän silloin tällöin.
Jouko ja Marja sanovat, että muun muassa vankka parisuhde saa heidät jaksamaan arkea.
– Huumori on tärkeää. Laura on temperamenttinen persoona. Hän saattaa ensin sanoa, että olemme idiootteja ja tyhmiä, ja kohta korjata, että rakas äiti ja isä, he kertovat.
Haverisista parasta perhehoitajina olemisessa onkin se, että palaute on pyyteetöntä ja tulee suoraan sekä hyvässä että pahassa.
– Se vaatii määrätynlaisen ihmisluonteen, että tätä jaksaa. Hoidettavien tarpeet ovat etusijalla ja sitten omat. Mutta ei tätä voi rankaksikaan kutsua, ihan tämä on semmoista normaalia elämää, Jouko sanoo.