Pitäisikö COVID-19-rokotukseen määrätä lain nojalla? Ovatko rokotusmandaatit reiluja? Näistä kysymyksistä on koronapandemian aikana keskusteltu ja kiistelty. Mandaatti ei pakota rokottautumaan, mutta sen perusteella esimerkiksi tiettyihin työtehtäviin voidaan vaatia rokotus.
– Rokotuspakko ja rokotusmandaatit eivät ole uusi ilmiö. Voimme oppia tärkeää tietoa niiden pitkäaikaisvaikutuksista tutkimalla aikaisempia kampanjoita, kertoo väitöskirjatutkija ja tutkimuksen vastaava kirjoittaja Susanna Ukonaho Turun yliopistosta.
Tutkimusaihe ei ole vain historiallisesti kiinnostava, vaan sillä on sanottavaa myös tänä päivänä, jolloin jotkin jo hiipuneet tartuntataudit ovat paikoin länsimaissakin yleistyneet uudelleen.
Korkean tulotason maissa rokotuksilla on onnistuttu sekä suojelemaan yksilöitä että ennen kaikkea estämään epidemioita. Rokotuskattavuus on kuitenkin monissa maissa laskenut, kun aiempaa useammat vanhemmat epäröivät rokotuttaa lapsiaan. Myös varsinainen rokotusvastaisuus näyttää lisääntyneen.
Niinpä muun muassa tuhkarokko ja hinkuyskä ovat taas yleistymässä.
Kuusi vuosikymmentä varhaista rokotushistoriaa
Italia, Ranska ja Saksa ovat tehneet lasten rokotuttamisesta viime vuosina pakollista. Niiden lakien pitkäaikaisista vaikutuksista rokotuskattavuuteen ei kuitenkaan vielä voida sanoa mitään, eikä aiemmistakaan ole liiemmälti tietoa.
Turkulaistutkijat totesivat, että 200 vuoden mittaisesta historiasta huolimatta rokotuskampanjoiden piirteitä ja pitkäaikaisvaikutuksia on tutkittu huomattavan vähän.
He ryhtyivät etsimään vastauksia Kansallisarkiston digitoiduista rokotuspäiväkirjoista vuosilta 1837–1899.
Kirjoista selvitettiin isorokkorokotusten tiheyttä, rokotettujen ikää ja rokotuslain vaikutuksia rokotuskattavuuteen. Kirjat ovat peräisin kahdeksasta maaseutupitäjästä Varsinais-Suomesta ja Pirkanmaalta, ja tietoa on 50 000 ihmisestä.
Tutkimus on julkaistu American Journal of Epidemiology -lehdessä.
Isorokko oli hirmuinen tartuntatauti, jonka epidemiat tappoivat tai merkitsivät rokonarvilla miljoonia ihmisiä. Se on arvioitu 1700-luvun yleisimmäksi kuolinsyyksi, eikä 1800-luku alkanut sen valoisampana. Joka kymmenennen suomalaisvainajan kohtaloksi koitui juuri isorokko.
Toisaalta isorokko on ainoa tartuntatauti, joka on onnistuttu rokottamaan pois maailmasta. Suomessa viimeinen epidemia oli 1930-luvulla, ja vuonna 1980 Maailman terveysjärjestö pääsi julistamaan koko maailman vapaaksi isorokosta.
1800-luvulla siihen oli vielä matkaa. Moni Euroopan maa yritti nujertaa isorokkovirusta rokotusmandaateilla. Suomessa aloitettiin rokotuskampanja vuonna 1802, mutta kattavuutta ei valistuksellakaan saatu hilattua 80 prosenttiin.
Vasta se olisi tiennyt laumasuojaa, joka olisi pitänyt viruksen kurissa. Kun riittävää suojaa ei ollut, 1870- ja 1880-luvuilla riehuneet epidemiat nostivat rajusti suomalaisten kuolleisuutta.
Kirkko otti uuden roolin
Historiallisten lähteiden mukaan rokotuskampanjojen logistiikka, suunnittelu ja toteutus kehittyivät vähitellen 1800-luvun kuluessa. Rokotteiden tasaiseen jakeluun panostettiin etenkin sen jälkeen, kun maa oli vuonna 1825 saanut uuden rokotuspiirijaon ja piirilääkäreille oli perustettu rokkoainevarastoja, lähteet kertovat.
Rokotuksiin patistamiseen osallistuivat myös papit saarnastuoleistaan. Papiston tehtäväksi tuli myös antaa rokottajille luettelot ihmisistä, jotka eivät olleet sairastaneet isorokkoa tai saaneet rokotusta sitä vastaan.
Kirkkohistorian dosentti Esko Laine kertoo kirkon tuolloisesta roolista Yle Radio 1:n Horisontti-ohjelmassa:
Kehittymisestään huolimatta rokotuskampanjat eivät ottaneet purrakseen riittävän hyvin. Rokotuskattavuus oli pitäjissä keskimäärin 60 prosenttia, eikä se riittänyt estämään epidemioiden leviämistä, kertoo Ukonaho.
– Yllätykseksemme huomasimme, että rokotuskattavuus oli laskussa vuosina 1837–1882 ennen rokotuslakia tautiepidemioiden yleisyydestä huolimatta, kuten on viime aikoina ollut myös monissa nykyajan rokotuskampanjoissa.
Lääkintätoimen pääjohtaja olisi ottanut käyttöön järeät toimet jo vuonna 1830. Hän ehdotti, että rokotuksista olisi tehty pakollisia. Keisari ei suostunut; hänestä pakko olisi ollut maan lakien vastainen.
Keskustelu rokotuslaista heräsi uudelleen 1880-luvulla, kun isorokko oli alkanut levitä aiempia vuosikymmeniä voimakkaammin koko maassa. Vuonna 1883 Suomessa sitten annettiinkin "Keisarillisen Majesteetin armollinen asetus rokotuksesta Suomenmaassa".
Laki velvoitti rokotuttamaan kaikki yli kaksivuotiaat lapset. Määräyksen uhmaajille ropsahtaisi sakko. Laki näyttää muuttaneen mielet: rokotuskattavuus nousi selvästi. Tutkittu aikaväli osoittaa sen myös pysyneen korkealla.
Tavoite siis onnistui, vaikka hankalat välimatkat ja rokotteen huono saatavuus ja säilyvyys hankaloittivat lain toteuttamista.
– Rokotuslaki nosti rokotuskattavuutta pitkällä aikavälillä myös maaseudulla, ennen kunnollisen terveydenhuollon kehittymistä, kertoo Ukonaho.
Tutkimuksen johtopäätökset hän summaa näin:
– Vaikka rokotuslaki ei tekisi rokotteen ottamisesta pakollista, rokotusmandaatit nostavat rokotuskattavuutta lisäämällä kansalaisten tietoisuutta rokottautumisen tärkeydestä. Isorokon tapauksessa kuitenkin vasta velvoittava laki sai kattavuuden nousemaan yli laumaimmuniteetin vaatiman 80 prosentin.
Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Nordemics-konsortion kanssa. Monitieteinen pohjoismainen konsortio tutkii, miten kaupungistuminen, kauppa, matkustaminen, muuttoliikkeet, rokotukset ja muut terveydenhuollon interventiot sekä ilmastonmuutos ja ekologinen rappio vaikuttavat epidemioiden ja pandemioiden dynamiikkaan.