Ajatus perhehoitajaksi alkamisesta kypsyi kokkolalaisen Elina Pesosen mielessä vuosien ajan. Kun elämäntilanne asettui sopivaksi ja mieskin innostui ajatuksesta, aika oli kypsä.
Nyt Elina ja Jarno Pesonen ovat paitsi tukiperhe, myös perhehoitajia, entiseltä nimeltä sijaisvanhempia.
Tehtävä istuu kuin luonnostaan naiselle, joka on aina viihtynyt lasten parissa ja ollut pienestä asti suvun lastenhoitaja.
– Heti kun aikanaan kuulin sijaisvanhemmuudesta, tuli tunne, että minusta voisi olla tähän. Siitä asti on elänyt halu auttaa lapsia ja tarjota heille normaali perhe, sanoo Elina Pesonen.
Perhehoitajia onkin saatu Keski-Pohjanmaalle aiempaa enemmän. Laissa perhehoito on kirjattu ensisijaiseksi sijaishoitomuodoksi, jos se vastaa lapsen tarvetta.
Sosiaali- ja terveyspalvelukuntayhtymä Soite satsasi asiaan reilu vuosi sitten kun työhön saatiin sosiaalityöntekijä, joka yhdessä kouluttajan kanssa rekrytoi ja valmentaa tavallisista perheistä perhehoitajia.
– Sieltä kasvu tulee. Joka kuukausi ajattelen, että ei voi olla totta, että perhehoidossa olevien luku koko ajan kasvaa, sanoo lastensuojelun vastuualuejohtaja Johanna Alatalo.
Vielä alkuvuodesta perhehoidossa oli Kokkolassa 59 lasta, elokuussa 81. Koko Soiten alueella heitä oli syyskuun lopussa perhehoidossa 100. Laitoksiin ja perhekoteihin sijoitettujen määrä taas on laskussa.
Valmennuksen opit heti käyttöön
Pesosen perheeseen muutti pieni vauva kahden päivän varoitusajalla jo melko pian valmennuksen päätyttyä. Ensimmäiset yöt nukuttiin patjalla lattialla, koska pinnasänkyä ei ollut vielä ehditty hankkia.
Sen sijaan monen kuukauden valmennus oli antanut hyvät eväät, jotka olivat vielä tuoreina mielessä.
– Se valmentaa todella hyvin tehtävään: oli sellainen olo, että olen valmis tähän, sanoo Elina Pesonen,
Vaikka alku onkin melkoista myllerrystä käytännön järjestelyineen, nyt arki sujuu tasaisesti ja hyvin. Joustavuutta ja myönteistä suhtautumista tämäkin vanhemmuus kyllä vaatii.
– Käytännössä elämä on samanlaista kuin biologisten lasten kanssa.
Toinen pienokainen tupsahti taloon vastikään
Totuteltavaakin silti on: perhehoitajat eivät voi päättää kaikista arkisista asioista samalla tavoin kuin biologisten lastensa osalta. Arkea rytmittävät myös säännölliset tapaamiset sijoitetun lapsen biologisten vanhempien kanssa.
Pienelle lapselle erilainen vanhemmuus on kuitenkin luontevaa: hänellä on kaksi isää ja kaksi äitiä.
Pesosten omat lapset ottivat tulokkaan vastaan todella hyvin. Myös he olivat mukana valmennuksessa, eikä vauvan tulo aiheuttanut edes mustasukkaisuutta.
– Juuri eilen toinen pojista sanoi, että onpa meillä ollut onni, kun tämä tuli meille, hymyilee Pesonen.
Kokemus vahvisti tunnetta siitä, että uusikin lapsi voisi perheeseen mahtua.
– On todella palkitsevaa nähdä, että lapsella on kaikki hyvin ja hän voi mennä elämässä eteenpäin kaikin puolin tasapainoisesti. Voi antaa sillä tavallisella arjella lapselle niin paljon.
Ja lisää annettavaa tarvitaankin: pian haastattelun jälkeen Pesosten perheeseen sijoitettiin toinen pienokainen.
Monenlaisia perhehoitajia tarvitaan
Soiten alueella toimii kolmenlaisia perhehoitajia. Osa on sitoutunut pitkäaikaiseen sijoitukseen, osa kiireellisiin ja avohuollon sijoituksiin, jotka kestävät enimmillään kolme kuukautta.
Lisäksi neljä perhettä päivystää viikon kerrallaan akuuttien tapausten varalta, jotta lapselle on aina tarvittaessa paikka valmiina.
Perheitä on tällä hetkellä noin 70, joista osassa on useampia sijoitettuja lapsia joko samasta tai eri perheistä.
– Tarvitaan monenlaisia perheitä, koska lapset ovat eri-ikäisiä ja heillä on erilaisia tarpeita. Lapselle etsitään hänen tarpeitaan vastaava perhe, sanoo sosiaalityöntekijä Vuokko Airaksinen.
Perhehoitajaksi ryhtyminen on harvoin hetken mielijohde. Joskus hyvä aikomus myös kuivuu valmennuksessa, jos kaikki tehtävään tarvittavat valmiudet eivät tule esille tai täyty.
Täydellisyyttä ei etsitä
Valmennuksen aikana käydään läpi omaa historiaa, koettua hoivaa ja kasvatusta ja elämäntapahtumia laajemminkin.
– Omassa historiassa voi olla jotain vakavaa, josta ei ole päässyt yli. Rosoisuutta saa olla, mutta niistä on pitänyt päästä eteenpäin, sanoo Airaksinen.
Täydellistä perhettä ei etsitä, mutta esteeksi voi muodostua esimerkiksi sinnikäs kiinnipitäminen kasvatustavasta, jota ei voi hyväksyä. Sosiaalityöntekijöiden pitää voida luottaa siihen, että perhe on lapselle turvallinen.
– Me annamme perheeseen kuitenkin maailman tärkeimmän asian eli lapsen, sanoo Airaksinen.
Työssä palkitsevaa on nähdä, kuinka lapsen hyvinvoinnissa tapahtuu muutos jo muutamassa viikossa.
– Siihen riittää tavallinen arki ja ihmiset, joilla on aikaa ja halua. Se antaa intoa työhön, kun näkee, että lapsi voi paremmin.
Ajatus luopumisesta pitää kestää
Elina Pesonen sanoo, ettei perhehoitajana oleminen tunnu arjessa työltä, mutta alussa tehtävän luonne on hyvä pitää mielessä.
– Silloin osaa suhtautua paremmin, kun ajattelee itseään työntekijänä tai sosiaalityöntekijän kollegana, joka haluaa lapselle parasta. Ettei ajattele vain, että "tämä on nyt mun".
Sekin nimittäin kulkee mukana: ajatus siitä, ettei lapsi välttämättä kasva perheessä aikuiseksi asti. Alussa tunnemylläkkä oli suuri, mutta matkan varrella ajatusmallia on saatu hiottua.
– Pitää osata suhtautua niin, että jos lapsi pääsee palaamaan kotiinsa, kaikki on mennyt hyvin. Ja luottaa siihen, että sosiaalityöntekijät hoitavat niin, että kaikkien osapuolien elämä jatkuu hyvin, sanoo Elina Pesonen.
Sosiaalityöntekijä onkin vahvasti mukana perhehoitajan arjessa. Pelkkä valmennus ei riitä, vaan tarvitaan jatkuvaa tukea. Siksi perhehoidon resurssin pitää kasvaa hoidon lisääntyessä ja uusia perheitä tarvitaan, sanoo sosiaalityöntekijä Vuokko Airaksinen.