Download the full version of the ebook at

https://ebookgate.com

Marketing Briefs Second Edition A revision

and study guide Sally Dibb

https://ebookgate.com/product/marketing-briefs-
second-edition-a-revision-and-study-guide-sally-
dibb/

Explore and download more ebook at https://ebookgate.com

Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page i

Marketing Briefs:
A Revision and Study Guide
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page ii
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page iii

Marketing Briefs:
A Revision and Study Guide
Second edition

Sally Dibb and Lyndon Simkin

Warwick Business School
University of Warwick

AMSTERDAM BOSTON HEIDELBERG LONDON NEW YORK OXFORD PARIS

SAN DIEGO SAN FRANCISCO SINGAPORE SYDNEY TOKYO
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page iv

Elsevier Butterworth-Heinemann
Linacre House, Jordan Hill, Oxford OX2 8DP
200 Wheeler Road, Burlington, MA 01803

First published 2001

Second edition 2004

© 2001, 2004, Sally Dibb and Lyndon Simkin. All rights reserved

The right of Sally Dibb and Lyndon Simkin to be identified as the authors
of this work has been asserted in accordance with the Copyright, Designs
and Patents Act 1988
No part of this publication may be reproduced in any material form (including
photocopying or storing in any medium by electronic means and whether
or not transiently or incidentally to some other use of this publication) without
the written permission of the copyright holder except in accordance with the
provisions of the Copyright, Designs and Patents Act 1988 or under the terms of
a licence issued by the Copyright Licensing Agency Ltd, 90 Tottenham Court Road,
London, England W1T 4LP. Applications for the copyright holder’s written
permission to reproduce any part of this publication should be addressed
to the publisher
Permissions may be sought directly from Elsevier’s Science & Technology Rights
Department in Oxford, UK: phone: (44) 1865 843830, fax: (44) 1865 853333,
e-mail: [email protected]. You may also complete your request on-line via
the Elsevier homepage (www.elsevier.com), by selecting ‘Customer Support’
and then ‘Obtaining Permissions’

British Library Cataloguing in Publication Data

A catalogue record for this book is available from the British Library

Library of Congress Cataloguing in Publication Data

A catalogue record for this book is available from the Library of Congress

ISBN 0 7506 6200 X

For information on all Elsevier Butterworth-Heinemann publications

visit our website at http://books.elsevier.com

Typeset by Charon Tec Pvt. Ltd, Chennai, India

Printed and bound in Great Britain
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page v

Contents

Preface vii
About the Authors ix
About the Briefs xi

The Marketing Briefs 1

1 Defining Marketing 3
2 Relationship Marketing 9
3 Marketing Orientation 14
4 The Marketing Environment 19
5 PEST and SWOT Analyses 24
6 Consumer Buying Behaviour 29
7 Business-to-Business Buying Behaviour 34
8 Customer Relationship Management (CRM) 40
9 Marketing Research 46
10 Forecasting in Marketing 53
11 Market Segmentation 58
12 Targeting 63
13 Brand and Product Positioning 67
14 Branding 73
15 Products 79
16 The Product Life Cycle (PLC) 85
17 Product Portfolios 91
18 Packaging 99
19 Service Products 104
20 Advertising 109
21 Public Relations 115
22 Sponsorship 120
23 Personal Selling and Sales Management 124
24 Sales Promotion 129
25 Direct Mail 133
26 Direct Marketing 137
27 The Internet 141
28 Marketing Channels 147
29 Wholesaling and Physical Distribution Management (PDM) 152
30 Pricing Concepts 157
31 Setting Prices 162
32 The Marketing Mix 168
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page vi

Contents

33 Marketing Strategy 174

34 Competitive Forces and Strategies 180
35 Competitive Advantage 186
36 Marketing Planning 191
37 Implementation and Controls 196
38 The Marketing Audit 203
39 Performance Measures in Marketing 208
40 Internal Marketing 213
41 International Marketing 218
42 Consumer Marketing 223
43 Business-to-Business Marketing 228
44 The Marketing of Services 234
45 Non-Business Marketing 239
46 Retail Marketing 243
47 Social Responsibility in Marketing 249
48 Marketing Ethics 254
49 Value-Based Marketing 259
50 One-to-One Marketing 264

Answers to Questions in the Marketing Briefs 271

Revising for Examinations: Tips and Guidance 313
Specimen Examination Papers and Answer Guides 321
Glossary of Key Terms 341

Index 357

vi
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page vii

Preface

Marketing Briefs: A Revision and Study Guide has been especially designed to help
students studying for all kinds of marketing examinations. The collection of bite-
sized Briefs is particularly suitable for those facing Chartered Institute of Marketing,
college and business school marketing examinations.
So what can the book do for you? The main objective of Marketing Briefs is to
help you understand the key marketing concepts and frameworks. It also aims to
guide you through the difficult revision period, providing plenty of opportunities
for you to test your knowledge and practise writing exam answers. These objectives
are achieved by combining short, sharp overviews of marketing concepts with mini-
cases, definitions, examination-style questions and suggestions for additional reading.
The punchy and concise overviews at the front end of the Briefs explore key
marketing concepts and frameworks, and explain core terms in an easy-to-remember
format. Mini-case examples are provided to help you better understand the theory and
to provide ideas for when you sit your exams. Each Brief includes four examination-
style questions, to which answer schemes are provided. If this does not give you
enough practice, a later section of the book includes sample examination papers.
There are also suggestions to help with your revision and examination performance.
All in all, this is a resource designed to help you through the entire process of revising
and sitting your exams. In this respect, Marketing Briefs is your exam survival guide.
In practice, of course, being an effective marketer is not just about remembering
the stand-alone concepts described in the Briefs. It is also necessary to understand the
marketing process, by appreciating the connections between the different concepts.
This marketing process should endeavour to satisfy customers now and in the future,
facilitate the product or service exchange with the customer, combat competitors,
differentiate the particular product or service, identify emerging business opportun-
ities, while bringing financial benefit to the business or organization in question.
To be effective, marketing requires: (i) a shrewd and objective understanding of
the marketplace, the trading environment, customers’ requirements and buying char-
acteristics, competition, and the organization’s capabilities; (ii) a clear target mar-
ket strategy, brand positioning and the creation of a competitive edge; (iii) marketing
mix tactics to implement the determined marketing strategy and operational controls
to ensure implementation of these marketing programmes. This approach to action-
ing the marketing process (analysis – strategy – programmes for implementation)
is adopted by marketing oriented businesses launching new brands or products,
entering new target markets or market territories, creating defensive responses to
competitor inroads, seeking an answer to poor performance, or by businesses simply
striving for the next solution to satisfying their customers. This process also reflects
the content of leading marketing textbooks.
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page viii

Preface

This revision aid has been structured to reflect this approach to successful mar-
keting. It begins by examining the marketing remit and the core marketing analyses.
The Briefs then review aspects of marketing strategy and marketing management.
This is a marketing process that the authors have successfully adopted in their
MBA and undergraduate lecturing and in their consultancy with a variety of blue
chip businesses. While you may welcome the bite-sized revision aid summaries
provided in Marketing Briefs, try not to lose sight of the overall marketing process
and the need for marketing practitioners to integrate these themes.
Marketing Briefs is not intended to be a fully comprehensive textbook. There are
many lengthy texts available that provide detailed explanations of the key market-
ing concepts. This book is different: it provides brief, topical, conceptual sum-
maries of the essential facets of modern marketing for revision purposes. These are
broken down into fifty chapters – the Briefs.
In more detail, each of the Briefs:

• begins by providing a series of relevant definitions;

• supplements
provides a bulleted concise overview of the theme;
• concepts; this overview with a more detailed explanation of the core relevant
• offers a selection of illustrative examination-style examples to help explain the
key points;
• sets a mix of examination-oriented self-test questions: essay-style, case-based
and applied to specific market situations;
• recommends further readings for each concept;
• provides full cross-referencing to related Briefs.

All of these attributes are delivered in four or five pages per Brief! The intention is
to provide concise but complete revision-oriented summaries.
With revision and examinations in mind, Marketing Briefs also features:

• ATipsglossary of key definitions.

• Specimen samplerules’
and ‘golden concerning revision and examination techniques.
• Case studies for those examinations
examination papers with answer schemes.
• that feature case study questions.

Our many years of experience of CIM examinations, MBA and undergraduate

business school courses, college examinations and practitioners’ use of the mar-
keting toolkit, are the basis for the materials provided in this revision aid. We hope
you will find it useful.
May your examinations prove successful. Good luck!
S.D.
L.S.

viii
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page ix

About the Authors

Sally Dibb and Lyndon Simkin have been at the leading UK university manage-
ment centre, Warwick Business School, since the mid-1980s, teaching undergradu-
ates, MBAs – full-time, part-time and distance learning – and executives the basics
of marketing, advanced strategic marketing, buyer behaviour, marketing commu-
nications and marketing research. Sally and Lyndon’s research focuses on services
marketing, market segmentation, marketing planning, retail modelling, marketing
communications and teaching methods, in which areas they have published exten-
sively in the academic journals in the UK and USA. Consultancy principally
addresses marketing planning and target market strategies in a host of UK and
North American blue chip businesses. Married, Sally and Lyndon live in Kenilworth
with their five children, Becky, James, Abby, Miranda Mae and Samantha Rose.
Sally is a former Chief Examiner with the Chartered Institute of Marketing and
Associate Dean at Warwick Business School. She is chair of the Academy of
Marketing’s special interest group in segmentation. Her first degree and MSc were
from UMIST in Manchester and her PhD was awarded in 1988 by the University
of Warwick. Lyndon’s background was in economic geography and his first degree
was gained at the University of Leicester. His PhD in retail modelling was awarded
in 1986 by the University of Bradford Management Centre, after he had joined
Warwick Business School. Lyndon is an acknowledged expert witness in corporate
litigation cases.
In addition to being joint authors of Marketing Briefs, they have authored the
innovative The Marketing Casebook: Cases and Concepts (London: Thomson), the
market leading textbook Marketing: Concepts and Strategies (Boston: Houghton
Mifflin, now in its fifth edition) with US marketing colleagues Bill Pride and
O.C. Ferrell, as well as the practitioner-oriented The Market Segmentation Workbook
and The Marketing Planning Workbook (both London: Thomson), aimed at assisting
marketing managers to re-assess their target markets and understand the complexities
of marketing planning. These workbooks were based on their consultancy experi-
ences with organizations as diverse as Accenture, the Audit Commission, Calor,
Conoco, Courtaulds Textiles, DRA (MoD), Forte, Fujitsu, ICI, JCB, McDonald’s,
PowerGen, Raytheon, Standard Chartered, Tesco and Zeneca.
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page x
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page xi

About the Briefs

Each Brief is a concise, revision-oriented overview of the topic featured. The Briefs,
fifty of them, cover the core ingredients of marketing, commencing with a defini-
tion of the marketing concept. The running order continues to explore the essential
aspects of marketing analysis, marketing strategy and marketing management, before
presenting summaries of marketing’s deployment in specific market situations, and
concluding with some of the discipline’s emerging ‘hot topics’.
The structure for each Brief is deliberately similar, in order to aid revision and use:

• Core definitions
• More detailed
Bulleted key point conceptual summaries
• Caselet topicalexplanation citing pertinent examples
• Selected examination-style
illustrations
• Recommended additional readings
and assessment-type questions
•
Within each Brief, associated Briefs are fully cross-referenced. The set questions
include case-based, essay style and applied questions. The answer schemes for the
four set questions in each Brief are presented in the section following the Briefs.
Prelims.qxd 5/17/04 10:08 Page xii
Chap-01.qxd 5/17/04 10:11 Page 1

The Marketing Briefs

Concise, revision-oriented overviews of essential topics,

including:

❑ Core definitions

❑ Bulleted key points conceptual summaries

❑ More detailed explanation citing pertinent examples

❑ Caselet topical illustrations

❑ Selected examination-style and assessment-type

questions

❑ Recommended additional readings

Chap-01.qxd 5/17/04 10:11 Page 2
Chap-01.qxd 5/17/04 10:11 Page 3

1: Defining Marketing
Key definitions requirements, differentiate a product or
service from competitors’ offerings,
Marketing consists of identify emerging market opportunities
individual and and provide an organization with financial
organizational activities viability. If customers are treated
that facilitate and properly, they will complete their
expedite satisfying exchange relationships in transaction and be satisfied that their
a dynamic environment through the payment or donation was worthwhile.
creation, servicing, distribution, promotion
and pricing of goods, services and ideas. • Marketers seek new customers for their
products or services. In addition,
Marketing is the management process respon- increasingly they are seeking ways to
sible for identifying, anticipating and satisfying maintain on-going longer-term
customer requirements profitably. relationships with their existing
customers.This is known as relationship
marketing.
Key issues
• Itthrough
is often stated that business has passed • For marketing to be effective in an
organization, there must be an analytical
various eras: production, following
process that involves: (a) developing a
the Industrial Revolution (1850s to 1920s),
shrewd understanding of a market;
when products were developed with
(b) creating marketing strategies that
little consideration for customers’ needs
seek the most viable opportunities and
or competition; sales (1920s to 1950s),
compete effectively against rivals; (c)
with the emphasis on the ‘hard sell’
developing tactical marketing programmes
through personal selling and advertising;
designed to satisfy target markets; and
and the marketing era (post-1950s), as a
(d) controlling internal operations to
customer orientation emerged and
ensure implementation of the devised
customer needs increasingly were
marketing strategies and marketing
determined before products were
programmes.This process incorporates
developed.
marketing analysis, marketing strategy
• Marketing is not a science: there is no
single universally adopted definition of
and marketing management.The core
ingredients of each of these facets of
marketing. Marketing aims to satisfy marketing are explored in Marketing
customers, understand their future Briefs: A Revision and Study Guide.
Chap-01.qxd 5/17/04 10:11 Page 4

Marketing Briefs

Conceptual overview
Marketing is not a science: there is no single definition or approach to undertaking
marketing. The following commonly cited definitions illustrate this variation:

The aim of marketing is to make selling superfluous. The aim is to know

and to understand the customer so well that the product or service fits
him/her and sells itself.
(management guru Peter Drucker)

Marketing is the management process responsible for identifying,

anticipating and satisfying customer requirements profitably.
(the UK’s Chartered Institute of Marketing)

Marketing consists of individual and organizational activities that facili-

tate and expedite satisfying exchange relationships in a dynamic environ-
ment through the creation, servicing, distribution, promotion and
pricing of goods, services and ideas.
(the American Marketing Association)

Drucker argues that if a business takes the time to first properly determine cus-
tomer requirements and expectations, the products that it develops are more likely
to be deemed desirable by the customers the business is targeting. The Chartered
Institute of Marketing adds that marketing involves understanding customer
requirements both now and in the future. Businesses must strive to satisfy their
customers and make profits to invest in future products and market developments.
The American Marketing Association’s definition hinges on the economic
exchange that occurs when an interested customer purchases a product or service
in return for payment or a donation. The AMA adds that marketing occurs in a
dynamic environment, and that the exchange at the heart of marketing is made pos-
sible through the marketing mix (cf. Brief 32): product, people, price, promotion
and place. The trading environment is prone to external pressures (cf. Brief 3),
competitive threats (cf. Brief 34) and ever-changing customer demands (cf. Briefs
6 and 7), causing a set of dynamics rarely encountered by other business discip-
lines such as production, finance or human resources.
There are, though, common themes in most explanations of marketing. The most
important are:

• The ability to satisfy customers.

• The exchange of a product or service for a payment or donation.
• Identification
The need to create an edge over competitors.
• Profits or financial
of favourable marketing opportunities.
• Shrewd utilization ofsurpluses to enable a viable future for the organization.
• The aim to increase market
resources to maximize a business’s market position.
• share in priority target markets.
4
Chap-01.qxd 5/17/04 10:11 Page 5

Defining Marketing

If the ‘right’ opportunities are pursued, customers are properly researched, the
‘right’ customers targeted with a marketing proposition designed to give a business
an edge over its rivals, it is highly likely that customers will be satisfied, market
share will rise in core target markets and profitability will support a viable future.
Conversely, if a business develops a product or service which fails to reflect cus-
tomer expectations and needs, is no better than competing offers and takes no
account of evolving market conditions, it is unlikely that the future will be pros-
perous for such an organization. These sentiments are equally applicable to
consumer or industrial markets, products or services.
Definitions of marketing count for little if businesses do not develop a process, cul-
ture and set of operational procedures to actually practise marketing. The textbooks
promote a process hinging on marketing analysis, marketing strategy, marketing mix
tactics and internal programme controls, typified by Figure 1.1. Recent research indi-
cates that the majority of large UK businesses do now practise marketing and that
when undertaking the more defined tasks of market opportunity appraisal, market
segmentation/target marketing, or marketing planning, they do proceed through an
analysis–strategy–programmes process as represented in Figure 1.1.

CORPORATE GOALS/OBJECTIVES
THE MARKETING PROCESS
UNDERSTANDING MARKETS – ANALYSIS

Customers

Competition

Trends/Marketing environment

Organizational capabilities

Marketing Intelligence

MARKETING STRATEGY

Market segments

Target markets

Positioning

Utilizing differential advantages

MARKETING PROGRAMMES

Products

Pricing

Distribution

Promotion

People, process, physical environment

IMPLEMENTATION AND CONTROL

Budgets and schedules

Personnel and responsibilities

Benchmarking and monitoring progress

Figure 1.1 The marketing process

5
Chap-01.qxd 5/17/04 10:11 Page 6

Marketing Briefs

Marketing is a process intended to identify market opportunities, satisfy cus-

tomers today and in the future, create an edge over rivals, differentiate the product
or service being marketed, while generating suitable financial rewards for the busi-
ness. Marketing requires analysis, strategy formulation, tactical marketing mix
programmes and operational controls to ensure their implementation. Marketing is
one of the core disciplines of management.
Business is widely deemed to have passed through various stages of evolution:

1 Production Era: 1850s to 1920s

Mass production was brought about by the Industrial Revolution. Products were
designed and developed without much thought for customer needs or competi-
tive pressures.
2 Sales Era: 1920s to 1950s
The focus of business switched to personal selling and advertising. Customers
were ‘persuaded’ to buy products.
3 Marketing Era: 1950s to the present
A customer orientation replaced the ‘hard sell’ of the sales era. Customer needs
and wants increasingly were determined before a product was brought onto the
market.
4 Relationship Marketing Era: 1990s onwards
Some business experts believe that marketing itself has undergone a transform-
ation. The emphasis of marketing apparently was on attracting new customers to
make a transaction. Now many companies, while still seeking new customers,
devote marketing resource to maintaining good relationships with existing
customers.

Brief 2 examines relationship marketing in more detail.

Examples
Cadbury Crème Eggs
The marketing of Cadbury Crème Eggs has two distinctive characteristics.The first
is that the ‘How do you eat yours?’ campaign launched in 1988 gives a highly ‘per-
sonal’ feel to the product’s promotion.The second is that consumers can only buy
the product between Christmas and Easter each year. Attempts during the 1970s
to extend sales of the product outside this period were shelved when sales fell. It
seems that customers enjoy the seasonality of the product and that awareness of
the brand is maintained even though it is only on retailers’ shelves for four months
a year. The enduring fondness that the brand attracts is all the more impressive
6
Chap-01.qxd 5/17/04 10:11 Page 7

Defining Marketing

when it is considered that marketing activity for Crème Eggs is also focused during
its four-month availability.

(Source: Emma Reynolds, ‘Is Cadbury silly to keep Crème Eggs seasonal?’, Marketing, 19 April
2001, p. 17)

Nectar
Throughout the 1990s the growth of loyalty cards was rapid. Most consumers
soon had a purse or wallet jam-packed with brand-led or retailer-focused loyalty
cards, such as the Boots Advantage Card, DIY chain Homebase’s Spend & Save,
Marriott Rewards from the hotel chain, More from music store MVC, Recognition
Frasercard from department store group House of Fraser, and Clubcard from
supermarketer Tesco.These cards enabled customers of these businesses to claim
price discounts, special offers or to build up ‘points’ which could be redeemed
against subsequent purchases or be used to claim prizes such as short holidays or
theatre tickets. Irrespective of a scheme’s detail, these various loyalty programmes
were all designed to enable the host company to build up on-going customer loy-
alty and to learn more about their customers’ spending habits and characteristics.
With the notable exception of the BA-inspired Air Miles loyalty scheme, the vast
majority of customer loyalty card schemes were linked solely to one brand or
retailer. Air Miles were awarded by a host of member consortium businesses to
their customers.
Marketing research at the start of the current millennium, however, revealed
increasing levels of consumer dissatisfaction with these schemes. Consumers felt
that the rewards were often minimal and that the schemes were unwieldy to use,
claiming the expected reward was often far from straightforward, and – above
all – consumers voiced the opinion that their purses and wallets could no longer
cope with the number of cards. Many consumers stated that they no longer util-
ized loyalty cards in their possession and many refused to accept newly offered
cards even from retailers they visited frequently. One response has been the ‘col-
lective’ loyalty card, with simplified and automated rewards, such as Nectar. Now
with additional partners such as Thresher and Ford, the original launch was jointly
led by Sainsbury’s, Barclaycard, Debenhams and BP. Nectar businesses discarded
their existing loyalty card schemes in preference for Nectar. By enabling the con-
sumer to present Nectar at many retailers and in numerous transactions across a
range of purchases, Nectar was a direct response to consumers’ desires for a dif-
ferent type of loyalty card. Nectar is an example of marketers identifying consumer
wishes and responding to dislikes, with a product more in tune with evolving con-
sumer usage than the previous generation of loyalty schemes.

(Sources: Sainsbury’s; Nectar/Loyalty Management; Mark Kleinman in Marketing, 6 November

2003, p. 70)
7
Another random document with
no related content on Scribd:
aatteiden olemassaolo, ja mikä pahinta, näitä aatteita alkoi olla
suunnattoman paljon. Sehän se juuri sekoittikin: ei voinut koskaan
oikein mukautua oloihin eikä saada aivan tarkalleen selville, mitä
nämä aatteet oikeastaan merkitsivät. Varvara Petrovna, jo
luonteensa naisellisen rakenteen pakotuksesta, tahtoi välttämättä
nähdä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden. Hän ryhtyi innokkaasti
lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vieläpä ulkomaisiakin,
sensuurin kieltämiä julkaisuja, sekä juuri niihin aikoihin muotiin
tulleita julistuksia. (Kaikki nämä lähetettiin hänelle ulkomailta.) Mutta
näistä kaikista hänen päänsä meni pyörälle vielä entistäkin
enemmän. Hän ryhtyi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta hänelle ei
vastattu, ja mitä enemmän aika kului, sitä hämärämmäksi kaikki
kävi. Lopulta hän kutsutti juhlallisesti luokseen Stepan Trofimovitšin
ja vaati tätä yhdellä kertaa tekemään hänelle selkoa "kaikista näistä
aatteista". Mutta Stepan Trofimovitšin selontekoon Varvara Petrovna
ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Stepan Trofimovitš suhtautui tähän
yleiseen levottomuuteen ylimielisen kopeasti, ja kaikesta hän lopulta
osasi tehdä aina vain yhden ainoan johtopäätöksen, sen nimittäin,
että hänet oli unohdettu ja että häntä ei kukaan tarvinnut. Mutta
viimein hänetkin muistettiin. Ensiksi mainittiin hänen nimensä
joissakin ulkomaisissa julkaisuissa, joissa häntä nimitettiin
"karkoitetuksi marttyyriksi", ja heti sen jälkeen alettiin puhua
hänestä, tuosta kuuluisan tähtisikermän entisestä tähdestä,
Pietarissa, vieläpä verrattiin häntä jostakin aivan käsittämättömästä
syystä Radištševiin.[10] Lopulta joku keksi, että hän olikin muka jo
kuollut ja lupasi kirjoittaa hänen nekrologinsa. Stepan Trofimovitš oli
nyt kuin uudestisyntynyt. Hän kohensi vieläkin enemmän jo
ennestäänkin tarpeeksi arvokasta ryhtiänsä. Hänen ylimielisyytensä
aikalaisiansa kohtaan oli kuin poispuhallettu, hänessä syttyi halu
ryhtyä itse toimimaan ja näyttää vihdoinkin, mihin hän oikeastaan
kelpasi. Varvara Petrovnakin sai takaisin entisen uskonsa ja alkoi
puuhailla innokkaasti. Päätettiin, että oli viipymättä lähdettävä
Pietariin. Oli otettava kaikesta selko ja tutustuttava kaikkeen
tapahtumien pääpaikoilla sekä, jos mahdollista, antauduttava uuden
aatteen toteuttamiseen kokonaan ja jakamattomasti. Lähtiessään
Varvara Petrovna muun muassa julisti, että hän oli valmis
perustamaan oman aikakauslehdenkin, jos niin tarvittiin, ja että hän
oli päättänyt pyhittää tälle asialle koko elämänsä. Huomattuaan,
miten pitkälle oli jouduttu, Stepan Trofimovitš kävi yhä
kopeammaksi, jopa alkoi matkan lopulla kohdella Varvara Petrovnaa
melkeinpä ylhäisen suojelevasti, —: minkä tämä taas kätki tulevaisen
varalta sydämeensä. Varvara Petrovnalla oli muuten eräs toinenkin
yllyke tälle matkalle lähtiessään: hän tahtoi näet uudistaa ylhäiset
suhteensa. Silloin tällöin oli käytävä muistuttamassa suurmaailmaa
olemassaolostansa. Täytyi ainakin yrittää. Julkisesti mainittiin
matkan syyksi se, että Varvara Petrovna tahtoi muka tavata ainoata
poikaansa, joka silloin juuri oli päättämäisillään lukunsa
pietarilaisessa lyseossa.

VI.

Ja niin he lähtivät matkalle Pietariin, jossa he viipyivät koko talven.

Mutta pitkänpaaston aikoihin kaikki meni lopulta hajalle, aivan kuten
sateenkaarenväreissä kimalteleva saippuakupla revähtää äkkiä rikki.
Kuvitelmat särkyivät, ja tolkuton hapuileminen kävi entistä
pahemmaksi. Ylhäisten suhteiden uudelleensolmiminen ei onnistunut
sanottavasti, jos siitä ollenkaan kannattaa edes puhua, sillä tulokset
olivat mikroskoopillisen pienet ja nekin nöyryyttävän väkinäisesti
aikaansaadut. Loukkaantunut Varvara Petrovna antautui kokonaan
"uusille aatteille" ja alkoi pitää salonkia. Hän kutsui luokseen
kirjailijoita, ja niitä tuotiin hänen luoksensa tukuttain. Vähitellen
tulivat ne jo omasta aloitteestansakin, aivan kutsumatta, ja kukin toi
aina toverinsa tullessaan. Varvara Petrovna ei ollut koskaan ennen
nähnyt tällaisia kirjailijoita. Määrättömän ylvästeleviä he olivat,
vieläpä aivan tietoisesti ja rehellisesti, aivan kuten olisivat pitäneet
suoranaisena velvollisuutenansa olla juuri sellaisia kuin olivat.
Saattoivatpa jotkut heistä (vaikka eivät tosin kaikki) esiintyä
juovuspäissäänkin, ja siinä tilassaankin he näyttivät siltä, kuin olisivat
eilen vasta keksineet, että tämähän se vasta olikin aivan erikoisen
kaunista. Kaikki he jostakin syystä tavattomasti ylvästelivät. Aivan
kuin olisi heidän kasvoistaan loistanut ainainen vakuutus siitä, että
he eilen vasta olivat päässeet jonkin hyvin tärkeän salaisuuden
perille, josta ei kukaan muu ollut tähän asti vielä mitään tietänyt. He
torailivatkin keskenään, mutta sitäkin he pitivät suorastaan kunnia-
asianaan. Vaikeata oli saada selville, mitä heistä kukin oli kirjoittanut.
Heidän joukossaan oli kriitikkoja, kaunokirjailijoita,
näytelmäkirjailijoita, satiirikkoja, poleemikkoja. Stepan Trofimovitšin
onnistui pujottautua heidän ylhäisimpien valittujensa joukkoon, josta
koko suuntaa ohjattiin. Vaikka nämä johtajat olivatkin
saavuttamattoman korkealla, hänet otettiin sentään sydämellisesti
vastaan. Hänestä ei tietystikään kukaan ollut koskaan kuullut tuon
taivaallista, ei muuta, kuin että hän edusti "aatetta". Stepan
Trofimovitš osasi siinä määrin mielistellä johtajia, että sai nämä
heidän olympolaisesta ylhäisyydestänsä parisen kertaa mukaansa
Varvara Petrovnan illanviettoihinkin. Nämä olivat hyvin totisia ja
hyvin kohteliaita sekä käyttäytyivät moitteettomasti. Muut aatetoverit
pelkäsivät nähtävästi heitä. Selvästi huomasi vain, että johtajien oli
kiire. Varvara Petrovnan luo tuli kerran pari entistä kirjallista
suuruuttakin, jotka sattuivat sillä kertaa oleskelemaan Pietarissa ja
joihin Varvara Petrovna oli ollut mitä hienoimmissa suhteissa. Mutta
hämmästyen hän huomasi, että nämä kiistämättömän todelliset
suuruudet olivat vettä hiljaisempia, nurmea matalampia, liehakoivat
nousukasväkeä ja kerjäilivät halpamaisesti tämän suosiota. Ensin
Stepan Trofimovitšia onnisti. Hänet huomattiin ja asetettiin julkisissa
tilaisuuksissa näytteille. Kun hän kerrankin eräässä julkisessa
esitelmätilaisuudessa astui puhujalavalle pitämään esitelmäänsä,
voimakkaat kättentaputukset kajahtivat, ja tämä suosionosoitus kesti
kokonaista viisi minuuttia. Yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen hän
yhä vielä muisteli tätä kyynelsilmin. Tuskin tämä muisteleminen
johtui kuitenkaan kiitollisuudesta. Se oli vain hänen
taiteilijatemperamenttinsa luonnollinen ilmaus. "Vannon sen, olenpa
valmis lyömään vaikka vetoa siitä, että" (näin hän uskoi minulle,
tosin minulle yksin ja kahdenkeskisesti) "ainoakaan ihminen koko
yleisöstä ei tietänyt minusta yhtään mitään!" Merkillinen tunnustus!
Hänessä täytyi olla älyn terävyyttä, (koskapa hän puhujalavalla
innostuksensa) hurmiossakin niin selvästi ymmärsi asemansa, mutta
toiselta puolen näytti siltä, kuin tätä älyn terävyyttä olisi
nimenomaan häneltä puuttunut, koska hän vielä yhdeksän vuotta
tapahtuman jälkeen ei voinut muistella sitä loukkausta tuntematta.
Pakotettiinpa hänet kirjoittamaan nimensä parin
joukkovastalauseenkin alle. (Mitä "vastaan" nämä vastalauseet oli
tähdätty, sitä hän ei itsekään tietänyt.) Hän kirjoitti niihin nimensä.
Varvara Petrovna pakotettiin myös kirjoittamaan nimensä erääseen
vastalausekirjelmään, jonkin "häpeällisen menettelyn" johdosta
sepitettyyn, ja hänkin kirjoitti nimensä. Muuten melkoinen
enemmistö niistä nuorista, jotka kävivät hänen vastaanotoissaan,
katsoi jostakin syystä velvollisuudekseen halveksia Varvara
Petrovnaa, vieläpä puhua hänestä aivan ääneen peittelemättömän
ivallisesti. Stepan Trofimovitš mainitsi joskus ohimennen katkeralla
mielellä ollessaan, että näiltä ajoilta olikin lähtöisin tuo Varvara
Petrovnan kateus häntä kohtaan. Varvara Petrovna käsitti hyvin, että
hänen ei ollut oikeastaan soveliasta seurustella tämäntapaisten
henkilöiden kanssa, mutta siitä huolimatta hän etsi ahnaasti heidän
seuraansa, pyyteli heitä luokseen ja teki tämän kaiken naisten
tapaan, hysteerisen kärsimättömästi, ja mikä tärkeintä, odotteli aina
jotakin tapahtuvaksi. Illanvietoissa hän puhui vähän, vaikka hän olisi
silloin saattanut hyvinkin puhua; mutta hän piti parempana silloin
kuulostella. Puhuttiin sensuurin ja _jer_kirjaimen poistamisesta,
venäläisen kirjaimiston muuttamisesta latinalaiseksi, jostakusta eilen
karkoitetusta henkilöstä, kauppakujassa tapahtuneesta skandaalista,
mitä hyötyä olisi siitä, jos -Venäjä hajoaisi itsenäisiksi
kansallisuusvaltioiksi, jotka sitten vapaaehtoisesti liittyisivät
federatiivisesti yhteen, armeijan ja laivaston hajoittamisesta, Puolan
rajan uudelleen siirtämisestä; Dneprille, talonpoikaisreformista ja
julistuksista, perintöoikeuden, perheen, lasten ja pappien
tuhoamisesta, naisen oikeuksista, Krajevskin talosta, Krajevskin, jolle
ei kukaan saattanut suoda anteeksi j.n.e. j.n.e. Oli selvää, että
nousukasjoukossa oli paljon roistoja, mutta epäilemättä oli myös
paljon rehellisiä, vieläpä sangen miellyttäviäkin ihmisiä, huolimatta
heidän joka tapauksessa hieman merkillisistä vivahduksistaan. Näitä
rehellisiä oli paljon vaikeampi ymmärtää kuin vilpillisiä ja röyhkeitä;
mutta pahinta oli, ettei käynyt koskaan selville, kumpien käsissä oli
johto. Kun Varvara Petrovna ilmaisi ajatuksensa aikakauslehden
perustamisesta, häneen luoksensa alkoi tulvia vieläkin enemmän
väkeä, mutta samalla alkoi myös sadella syytöksiä suoraan vasten
kasvoja, syytöksiä siitä, että hän oli muka kapitalisti ja riistäjä.
Syytökset olivat yhtä häikäilemättömiä kuin odottamattomiakin.
Muudan ikivanha kenraali, Ivan Ivanovitš Drozdov, kenraali
Stavrogin-vainajan entinen ystävä ja virkaveli, sangen
kunnianarvoisa vanhus (mutta omalla tavallaan tietenkin), mies,
jonka me täällä hyvin kaikki tunsimme ja joka oli äärimmäisen
itsepintainen ja ärtyisä, söi kauhean paljon ja pelkäsi kauheasti
ateismia, ryhtyi kerran väittelyyn erään kuuluisan nuorukaisen
kanssa Varvara Petrovnan illanvietossa. Tämä nuorukainen sanoa
tokaisi ensi töikseen: "Olette siis kenraali, koskapa saatatte väittää
sellaista", niinkuin ei "kenraalia" loukkaavampaa nimitystä enää olisi
ollut olemassakaan. Ivan Ivanovitš kiivastui aivan silmittömästi: —
Niin, hyvä herra, minä olen kenraali, vieläpä kenraaliluutnantti, ja
olen uskollisesti palvellut keisariani, mutta sinä, poika paha, olet
nulikka ja jumalankieltäjä! — Syntyi kerrassaan sopimaton skandaali.
Seuraavana päivänä tapaus mainittiin sanomalehdissä, ja taas
alettiin kerätä joukkoprotestia "häpeällistä menettelyä" vastaan,
Varvara Petrovna kun ei näet ollut suostunut heti ajamaan kenraalia
ulos ovesta. Kuvitetussa aikakauslehdessä nähtiin ennen pitkää
pilakuva, joka mitä loukkaavimmin esitti "kolmea taantumuksellista",
Varvara Petrovnaa, kenraalia ja Stepan Trofimovitšia yhdessä.
Kuvaan liittyi vielä runokin, jonka kansanrunoilija oli vartavasten
sepittänyt. Omasta puolestani tahtoisin vain lisätä, että hyvin usealla
kenraalinarvoisella henkilöllä on tosiaankin hieman naurettava tapa
sanoa: "Olen palvellut keisariani", aivan kuin heillä olisi joku
erikoinen heidän keisarinsa, joka ei ole sama kuin se, joka on meillä
muilla keisarimme kuolevaisilla alamaisilla.

Pietarissa oleskelu kävi lopulta tietenkin aivan mahdottomaksi,

etenkin sen jälkeen kuin Stepan Trofimovitš oli kärsinyt täydellisen
fiaskon. Hän ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan alkoi puhua
"taiteen oikeuksista", ja silloin hänelle naurettiin vasten silmiä.
Viimeisellä luennollaan hän oli päättänyt voittaa kuulijat
"kansalaisen" kaunopuheisuudella, luullen voivansa siten hellyttää
sydämet ja uskoen ainakin "karkoitetun asemansa" herättävän
kunnioitusta. Empimättä hän sanoi myöntävänsä, että käsite
"isänmaa" oli hyödytön, jopa koomillinenkin, suostui myöntämään
vielä uskonnonkin vahingollisuuden, mutta samalla hän lujasti ja
äänekkäästi, että Puškin oli sentään asetettava ainakin saappaita
korkeammalle — vieläpä hyvin paljonkin korkeammalle. Silloin
hänelle vihellettiin, ja ehtimättä edes alas puhujalavalta hän puhkesi
kyyneliin Varvara Petrovna toi hänet puolikuolleena kotiin. "On m'a
traité comme un vieux bonnet de coton!" [Minua on kohdeltu kuten
vanhaa yömyssyä.] hän leperteli aivan mielettömänä. Varvara
Petrovna hoiteli häntä pitkin yötä, antoi hänelle kirsikkalaakeritippoja
ja lohdutellen toisteli hänelle aina aamunkoittoon saakka: "Kerran
vielä on teistäkin oleva hyötyä. Kerran vielä lyö teidänkin hetkenne…
Te saatte tunnustusta… toisaalla!"

Jo seuraavana päivänä, varhain aamulla, Varvara Petrovnan luo

tuli viisi kirjailijaa, joista kolme oli hänelle aivan outoa ja joita hän ei
ollut edes koskaan nähnyt. Ankaran näköisinä nämä sanoivat
tulleensa ilmoittamaan, että asia, joka koski hänen
aikakauslehteänsä, oli muka nyt tutkittu ja että he olivat tulleet
ilmoittamaan päätöksestänsä. Varvara Petrovna ei tietänyt
pyytäneensä ketään huolehtimaan hänen aikakauslehdestään, vielä
vähemmin hän oli halukas antamaan toisten tehdä omista asioistaan
päätöksiä. Varvara Petrovnan oli tämän päätöksen mukaan jätettävä
perustamansa aikakauslehti heidän huostaansa pääomineen
päivineen "vapaan kauppayhtymän" oikeuksin ja lähdettävä
kiireimmiten takaisin Skvorešnikiin sekä välttämättä siepattava
mukaansa myös Stepan Trofimovitš, joka oli "jäänyt ajastansa
jälkeen". Ylevämielisyydessään he kuitenkin suostuivat myöntämään
Varvara Petrovnalle osittaisen omistusoikeuden, lupasivatpa vielä
lähettää hänelle kuudennen osan puhtaasta voitostakin. Liikuttavinta
tässä kaikessa oli, että ainoallekaan näistä tämä ei ollut suinkaan
"omanvoiton pyyntiä", vaan "yhteisen asian" puolesta uurastamista.

— Me lähdimme sieltä kuin vauhkot, — Stepan Trofimovitš kertoi

myöhemmin, — en käsittänyt enää mitään, ho'in vain vaunun jyrinän
tahtiin:

Vjek ja Vjek,[11] Ljev Kambeck,[12]

Ljev Kambeck, Vjek ja Vjek…

ja piru tietää, mitä kaikkea, kunnes tultiin Moskovaan. Vasta siellä

tulin entiselleni, aivan kuin siellä nyt olisi voinut olla jotakin muuta!
Voi, ystäväni, — hän loihe puhumaan meille usein innoissaan, — ette
saata kuvitellakaan, miten suru ja suuttumus valtaa sielun, kun ylevä
aatteenne, jota olette vaalinut kauan kuin pyhää, joutuu
taitamattomien käsiin, ja nämä laahaavat sen kadun lokaan,
kaltaistensa hölmöjen tarkasteltavaksi. Tai sitten te tapaatte sen
romumarkkinoilla, ette edes tunne sitä enää omaksenne, kun se
loassa rähjöttää kallellaan, epäsuhtaisena, ilman harmoniaa, tyhmien
lasten leikkikaluna! Ei! Ei meidän nuoruudessamme sentään ollut
tuollaista, eivätkä pyrkimyksemme olleet tuollaiset! Ei, ei! Ei sinne
päinkään. En tunne tätä… Mutta kerran vielä koittaa uudelleen
meidänkin aikamme ja viitoittaa kaikelle nykyisin häilyvälle varman
tien. Sillä mitä muutakaan voisi tästä kaikesta tulla?

VII.

Pietarista palattuaan Varvara Petrovna lähetti heti ystävänsä

ulkomaille "lepäämään". Ja olikin jo syytä heidän erota joksikin
aikaa, sen Varvara Petrovna hyvin ymmärsi. Stepan Trofimovitš lähti
matkalle riemumielin: "Siellä minä synnyn uudestaan!" hän
huudahteli. — "Siellä voin vihdoinkin ryhtyä tieteelliseen työhöni!"
Mutta jo heti ensimmäisissä Berliinistä lähettämissään kirjeissä hän
taas alkoi vetää vanhaa virttänsä: "Sydämeni on murtunut", hän
kirjoitti Varvara Petrovnalle, "en jaksa unohtaa! Täällä Berliinissä
kaikki vanha on taas palannut mieleen, koko entisyys, sen ensi
riemut ja ensi tuskat. Missä on hän? Missä ovat nuo molemmat?
Missä olette te, molemmat enkelini, joiden rakkautta en ole
ansainnut? Missä on poikani, rakastettu poikani? Missä loppujen
lopuksi olen minä, minä itse, entinen minäni, jonka tahto oli
teräksenluja ja horjumaton kuin kallio, sillä välin kuin joku Andrejeff,
un oikeauskoinen partasuu narri peut briser mon existence en deux"
[saattaa musertaa koko elämäni] j.n.e. j.n.e.

Mitä tulee Stepan Trofimovitšin poikaan, niin hänet oli hänen

isänsä nähnyt vain kaksi kertaa elämässään, ensi kerran silloin, kun
tämä syntyi, ja toisen kerran äskettäin Pietarissa, missä nuorukainen
valmistautui yliopiston pääsytutkintoon. Kuten jo mainitsin, poika oli
koko elämänsä saanut kasvaa tätiensä luona O:n kuvernementissa
(Varvara Petrovnan kustannuksella) seitsemänsadan virstan päässä
Skvorešnikista. Ja mitä taas tulee tuohon Andrejeffiin, s.o.
Andrejeviin, niin tämä oli yksinkertaisesti muudan täkäläinen
kauppias, hyvin originelli itseoppinut arkeologi, venäläisten
muinaisesineiden intohimoinen keräilijä, joka saattoi joskus kilpailla
tiedoissa itse Stepan Trofimovitšin kanssa. Erikoisen mielellään tämä
väitteli "mielipiteistä". Tämä kunnianarvoisa harmaapartainen
kauppias, jolla oli isot hopeasankalasit, oli jättänyt maksamatta
Stepan Trofimovitšille neljäsataa ruplaa metsästä, jota tämä oli
myynyt kaadettavaksi parisen desjatiinaa Skvorešnikia lähellä
sijaitsevalta maatilaltaan. Vaikka Varvara Petrovna lähettäessään
ystävänsä Berliiniin ei ollut antanut tälle matkarahoja suinkaan
säästellen, niin kuitenkin Stepan Trofimovitš oli aivan erikoisesti
luottanut saavansa ennen matkaansa juuri nämä neljäsataa ruplaa,
varmaan joihinkin salaisiin menoihinsa, ja oli vähällä purskahtaa
itkuun, kun Andrejev pyysi häntä vielä yhden kuukauden ajan
odottamaan maksun suoritusta. Tähän maksuajan pidennykseen
Andrejevilla muuten oli selvä oikeuskin, sillä ensimmäiset maksuerät
hän oli suorittanut melkein puoli vuotta liian aikaisin, etukäteen,
koska Stepan Trofimovitš silloinkin oli ollut erikoisesti rahansa
tarpeessa. Varvara Petrovna luki tämän ensimmäisen kirjeen ahnaan
uteliaana alleviivaten lyijykynällään lauseen: "Missä olette te
molemmat"; merkitsi siihen päivämäärän ja sulki sen lippaaseensa.
Stepan Trofimovitš muisteli tietenkin molempia vaimovainajiaan.
Toisessa Berliinin-kirjeessä vanhasta virrestä oli syntynyt jo uusi
muunnelma: "Teen työtä kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa (—
riittäisi, kunhan tekisit yksitoistakin", jupisi sitä lukiessaan Varvara
Petrovna) pengon kirjastoja, teen vertailuja, jäljennän, en säästä
vaivojani; kävin professorien luona. Uudistin tuttavuuteni
Dundasovien erinomaisen perheen kanssa. Miten ihastuttava on
Nadežda Nikolajevna yhä vieläkin! Lähettää teille terveisensä. Hänen
nuori aviomiehensä ja hänen kaikki kolme lastenlastansa ovat myös
Berliinissä. Iltaisin keskustelemme nuorien kanssa melkein
aamunkoittoon asti. Yöt aivan kuin muinoin Ateenassa. Tietenkin
vain mitä tulee hienostukseen ja kauneuteen! Kaikki on niin ylevää.
Paljon musiikkia, espanjalaisia säveliä, haaveilua ihmiskunnan
uudestisyntymisestä, johtotähtenä ikuisen kauneuden ihanne,
Sikstiiniläinen madonna, valo, joka tuikahtelee pimeyden
halkeamista, mutta onhan auringollakin pilkkunsa! Voi ystäväni,
ylevä, uskollinen ystävä! Olen ajatuksissani aina luonanne, olen
teidän, vain yksin teidän, en tout pays [kaikkialla], ja sielläkin, dans
le pays de Makar el de ses veaux [Makariuksen ja hänen
vasikoittensa maassa], ja muistatteko, miten siitä vavisten
kuiskailimme Pietarissa ennen sieltä lähtöämme. En voi vieläkään
olla hymyilemättä kaikkea tuota muistellessani. Päästyäni rajan tälle
puolen tunsin oloni turvalliseksi. Se tunne oli omituisen uusi, ensi
kerran niin monen pitkän vuoden perästä… j.n.e., j.n.e.

— Loruja kaikki tyynni! — Varvara Petrovna päätteli, mutta taivutti

kuitenkin huolellisesti kokoon tämänkin kirjeen. — Jos ateenalaiset
illat kestävät kerran aamunkoittoon, niin ei hän ainakaan kahtatoista
tuntia silloin istu kirjojensa ääressä. Onkohan tuo ehkä kirjoittanut
kirjeen humalapäissään? Ja miten tuo rouva Dundasova uskaltaa
lähetellä minulle terveisiään? Mutta huvitelkoonpahan vielä
vähäisen…

Lause "dans le pays de Makar el de ses veaux" oli merkitsevittään:

"minne Makariuskaan ei aja vasikoitansa". Stepan Trofimovitš
ranskansi usein aivan tahallaan mitä typerimmin venäläiset
sananlaskut ja aito venäläiset sanontatavat, vaikka hän tietenkin
ymmärsi ne ja olisi kyllä osannut kääntää paremminkin. Mutta näin
hän oli saavinaan niihin jonkinlaista hienostelevaa
välinpitämättömyyden vivahdusta ja samalla tällainen kääntäminen
oli olevinaan sukkeluus.

Mutta Stepan Trofimovitšin huvittelu ei kestänyt kauan. Hän ei

malttanut olla ulkomailla neljääkään kuukautta, vaan tulla lennähti
takaisin Skvorešnikiin. Hänen viimeiset kirjeensä sisälsivät vain
pelkkiä mitä hellimmän rakkauden vuodatuksia hänen kaukana
olevalle ystävälleen ja olivat aivan sananmukaisesti eronkyynelten
kostuttamia. On luonteita, jotka kiintyvät taloon kuin pienet
sisäkoirat. Ystävien tapaaminen oli ylevän riemullista. Kahden päivän
kuluttua kaikki kävi kuitenkin taas entiseen tapaan, ja heistä
molemmista lienee tuntunut vielä entistäkin ikävämmältä. "Ystäväni",
Stepan Trofimovitš uskoi tämän minulle kahden viikon kuluttua
paluunsa jälkeen mitä suurimpana salaisuutena, — "ystäväni, se,
mitä olen huomannut, on hyvin surullinen totuus: Je suis un aivan
tavallinen elätti, et rien de plus! Mais r-r-rien de plus!" [Enkä mitään
muuta.]

VIII.

Sitten seurasi tyventä, jota kesti melkein kaikki seuraavat yhdeksän

vuotta. Hysteeriset purkaukset ja kyynelehtiminen olkaani vastaan
nojaten jatkuivat tosin säännöllisesti, mutta ne eivät häirinneet
kuitenkaan vähääkään onnellista rauhallisuuttamme. Ihme oli, että
Stepan Trofimovitš ei tänä aikana lihonut. Hänen nenänpäänsä vain
alkoi niihin aikoihin hieman punoittaa, ja hänen huoleton
hellämielisyytensä lisääntyi yhä. Vähitellen hänen ympärilleen
vakiintui ystäväpiiri, tosin sangen pieni. Vaikka Varvara Petrovna ei
ollutkaan paljoa tekemisissä kanssamme, hän oli kuitenkin meidän
kaikkien mielestä suojelijamme. Pietarissa saamansa läksytyksen
jälkeen hän lopullisesti asettui asumaan kaupunkiimme viettäen
talvet kaupunkitalossaan ja kesät kaupungin lähellä sijaitsevalla
maatilallaan. Ei koskaan aikaisemmin hänellä ollut sellaista vaikutus-
ja arvovaltaa kuvernementtimme seurapiireissä kuin viimeisinä
seitsemänä vuotena, toisin sanoen aina nykyisen kuvernöörimme
nimitykseen saakka. Entinen kuvernöörimme, unohtumattoman
lempeä Ivan Osipovitš, oli Varvara Petrovnalle läheistä sukua ja juuri
tämän avulla päässyt asemaansa. Hänen vaimonsakin oli aivan
vapissut, jos oli ollut vähänkin syytä epäillä, että jokin asia ei ollut
Varvara Petrovnan mieleen. Ja heidän esimerkkiään seuraten kaikki
muutkin heidän seurapiiriinsä kuuluvat siinä määrin palvoivat Varvara
Petrovnaa, että tämä palvonta jo alkoi tuntua jollakin tavoin
syntiseltä. On hyvin ymmärrettävää, että Stepan Trofimovitškin voi
silloin sangen hyvin. Hän oli klubin jäsen, ylväänä hän hävisi pelin
toisensa jälkeen ja sai osakseen arvonantoa, vaikka useat pitivätkin
häntä tosin vain "oppineena". Myöhemmin, kun Varvara Petrovna
suostui siihen, että hänen ystävänsä sai asua eri rakennuksessa,
elämämme kävi vieläkin vapaammaksi. Me kokoonnuimme Stepan
Trofimovitšin luo parisen kertaa viikossa; ja silloin oli meillä hyvin
rattoisaa, etenkin jos Stepan Trofimovitš ei käytellyt säästellen
samppanjaa. Viinit haettiin edellämainitun Andrejevin kaupasta.
Varvara Petrovna maksoi laskut aina puolivuosittain, ja maksupäivä
oli samalla myös vatsatautikohtauksen päivä.

Ystäväpiirimme kantajäseniä oli Liputin, kuvernementtimme

virkamies, ei enää vallan nuori, tunnettu vapaamielinen, jota koko
kaupunki piti ateistina. Hän oli jo toisen kerran naimisissa. Hänen
toinen vaimonsa oli hyvin nuori ja sievä eikä suinkaan ilman
myötäjäisiä. Sitäpaitsi hänellä oli vielä kolme keskenkasvuista tytärtä.
Perhettään hän kasvatti kurituksessa ja Herran nuhteessa sekä piti
väkeään lukkojen ja telkien takana. Hän oli hirvittävän saita ja oli
pelkästä palkastaan saanut säästetyksi niin paljon, että hänellä oli
pikku talo ja sievoinen pääomakin. Hän oli rauhaton sielu,
vähäpätöinen virka-asemaltaan. Kaupungissamme hän ei nauttinut
kovinkaan suurta arvoa, eikä häntä hienoimmissa piireissä ollenkaan
tunnettu. Sitäpaitsi hän ilmeisesti oli vaarallinen juorukello, joka
tästä heikkoudestaan oli saanut jo sangen vakavastikin nenälleen,
toisen kerran eräältä upseerilta ja toisen kerran eräältä
maatilanomistajalta, arvoisalta perheenisältä. Mutta me pidimme
hänen terävästä älystään, hänen tiedonhalustaan ja hänen
erikoisesta, ilkeästä iloisuudestaan. Varvara Petrovnaa Liputin ei
miellyttänyt, mutta hän osasi sentään jollakin tavoin mielistellä
tätäkin.

Varvara Petrovna ei pitänyt myöskään Šatovista, joka vasta viime

vuonna oli liittynyt ystäväpiirimme jäseneksi. Šatov oli entinen
ylioppilas, joka oli erotettu yliopistosta jonkin ylioppilasrettelön
vuoksi. Lapsuudessaan hän oli ollut Stepan Trofimovitšin oppilaana,
sillä syntyjään hän oli maaorja, Varvara Petrovnan kamaripalvelija-
vainajan, Paul Fjodorovitšin poika, jota Varvara Petrovna oli
avustanut. Varvara Petrovna ei pitänyt hänestä siksi, että
nuorukainen hänen mielestään oli ylpeä ja kiittämätön, eikä hän
voinut antaa anteeksi sitäkään, että tämä saatuansa eropassit
yliopistosta ei suoraa päätä tullut hänen luokseen, eipä edes
vastannut hänelle varta vasten lähetettyyn kirjeeseen, vaan piti
parempana lähteä opettamaan erään sivistyneen kauppiaan lapsia.
Yhdessä tämän kauppiaan perheen kanssa hän sittemmin lähti
ulkomaille, paremmin lapsenpiian kuin kasvattajan asemassa. Mutta
hänen teki silloin niin kovin mieli ulkomaille. Lastenkasvatuksesta
huolehti myös naispuolinen kotiopettajatar, reipas venakko, joka oli
tullut taloon vasta vähän ennen ulkomaille lähtöä ja joka oli otettu
kai siitä syystä, että hänen palkkavaatimuksensa olivat olleet perin
vähäiset. Noin parin kuukauden kuluttua kotiopettajatar sai
lähtöpassit "liian vapaiden mielipiteidensä" vuoksi. Šatov seurasi
häntä, ja hyvin pian heidät tämän jälkeen vihittiin Genevessä. He
asuivat yhdessä kolmisen viikkoa ja erosivat sitten kuin ainakin kaksi
vapaata ihmistä, joita ei mikään sitonut toisiinsa. Yhtenä syynä
eroon lienee ollut myös köyhyys. Kauan sen jälkeen Šatov kierteli
yksin melkein ympäri koko Euroopan, Jumala ties missä lie milloinkin
asunut. Kerrottiin hänen olleen kengänkiilloittajanakin, jopa
satamajätkänä. Viimein, noin vuosi takaperin, hän palasi vihdoin
kotikaupunkiinsa, asettui asumaan yhteen vanhan tätinsä kanssa,
joka kuukauden kuluttua hänen paluunsa jälkeen kuoli. Hänellä oli
sisar Daša, joka oli Varvara Petrovnan kasvatti ja suosikki, jopa siinä
määrin, että oli kuin perheen jäsen ainakin, mutta tätä sisartaan
Šatov tapasi hyvin harvoin ja oli muutenkin hänestä hyvin
vieraantunut. Meidän keskuudessamme Šatov oli aina juro eikä
puhunut paljoakaan. Mutta joskus, kun oli kysymys hänen
vakaumuksistaan, hän saattoi aivan sairaalloisesti kiihtyä eikä silloin
suinkaan pitänyt kieltään kurissa. "Šatov on ensin sidottava ja sitten
vasta voi hänen kanssaan alkaa keskustella", laski Stepan Trofimovitš
usein leikkiä, mutta hän piti Šatovista kaikesta huolimatta. Ulkomailla
ollessaan Šatov oli jyrkästi luopunut eräistä entisistä sosialistisista
vakaumuksistaan ja harpannut vastakkaisiin äärimmäisyyksiin. Hän
oli niitä ihanteellisia venäläisiä, jotka äkkiä saattavat joutua jonkin
suuren aatteen valtoihin, aatteen, joka yhdellä iskulla aivan kuin
murskaa heidät hetkeksi, joskus ainaiseksikin. He eivät kykene
hallitsemaan aatetta, vaan uskovat siihen sokean intohimoisesti. Ja
niin koko heidän elämänsä kuluu kuin ihmisen, joka kuoleman
kouristuksissa makaa kiven alla, puoliksi jo sen alle murskautuneena.
Šatovin ulkomuoto oli hyvin hänen mielipiteitään vastaava. Hän oli
kömpelö, vaaleaverinen, karvainen, lyhyenläntä. Hänellä oli leveät
hartiat, paksut huulet, hyvin tuuheat, silmiä varjostavat ja vaaleat
kulmakarvat, kurttuinen otsa, kärsimätön, alasluotu, kaihtava katse.
Aina hänen tukassaan törrötti jokin hiustupsu, joka ei tahtonut
taipua toisten hiusten suuntaan. Hän oli noin
kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan vuoden ikäinen. "En
ollenkaan ihmettele enää, että, hänen vaimonsa jätti hänet", sanoi
Varvara Petrovna tarkasteltuaan häntä kerran tarkemmin. Hän yritti
pukeutua aina mahdollisimman siististi suuresta köyhyydestään
huolimatta. Kotikaupunkiinsa palattuansakaan hän ei pyytänyt
Varvara Petrovnan apua, vaan tuli toimeen miten milloinkin, olipa
kauppiasväenkin palveluksessa. Kerran hän oli ollut kauppa-
apulaisenakin, olipa kerran lähdössä erään toisen kauppa-apulaisen
mukaan rahtilaivalla jonnekin, mutta sairastui vähän ennen matkalle
lähtöä. Tuskin voitaneen kuvitella, millaista köyhyyttä hän saattoi
sietää usein sitä itse edes huomaamatta. Sairautensa jälkeen hän sai
Varvara Petrovnalta salaisesti, nimettömässä kirjeessä, sata ruplaa.
Hän sai kuitenkin selon sen lähettäjästä, epäröi hetken, mutta otti
kuin ottikin sitten rahat vastaan, lähtipä vielä kiittämäänkin Varvara
Petrovnaa. Hänet otettiin innokkaan lämpimästi vastaan, mutta
nytkin hän häpeämättömästi petti Varvara Petrovnan odotukset. Hän
viivähti talossa tuskin viittä minuuttia, ääneti, tylsästi tuijottaen
maahan ja typerästi hymyillen. Sitten hän nousi äkkiä keskeyttäen
Varvara Petrovnan keskustelun sen ollessa kaikkein kiintoisimmillaan,
kumarsi syrjittäin, jalat sisäänpäin, ja joutui lopulta niin hämilleen,
että tuuppasi Varvara Petrovnan kallisarvoista ja erikoisen taiteellista
ompelupöytää, joka samassa romahti maahan ja särkyi, ennenkuin
hän ehti häpeästä puolikuolleena edes eteiseen. Liputin toruskeli
häntä tämän jälkeen kauan sen vuoksi, että hän ei ollut muka
jaksanut halveksuen kieltäytyä ottamasta vastaan noita sataa ruplaa
tuolta hänen entiseltä omistajaltansa, despootilta, vaan otti rahat,
vieläpä tuppautui kiittelemäänkin. Hän asui aivan yksikseen
kaupungin laidassa eikä ollenkaan pitänyt siitä, että joku, vaikkakin
vain joku meistä, tuli häntä tervehtimään. Stepan Trofimovitšin
illanviettoihin hän saapui säännöllisesti ja lainaili häneltä
sanomalehtiä sekä aikakauskirjoja.

Illanvietoissamme kävi vielä muudan Virginski, täkäläinen

virkamies, joka jossakin suhteessa muistutti Šatovia, vaikka
todellisuudessa olikin tämän täydellinen vastakohta. Virginski oli
myös naimisissa. Hän oli säälittävän näköinen, hiljainen, nuori mies,
tosin jo siinä kolmenkymmenen tienoilla, hyvin tietorikas, vaikkakin
itseoppinut. Hän oli köyhä, nainut, palveli virastossa ja elätti
perheessään myös muuatta tätiänsä, vieläpä vaimonsa sisartakin.
Hänen vaimonsa, samoin kuin kaikki muutkin hänen huonekuntansa
naiset, harrasti vain "kaikkein uusimpia aatteita". Mutta kaikki kävi
heiltä jollakin lailla liian karkeasti, voisimmepa sanoa, kuten Stepan
Trofimovitš oli kerran maininnut eräästä toisesta asiasta, että tässä,
jos missä, aate oli todella "laahattu kadun lokaan". Kaikki heidän
mielipiteensä olivat suoraan kirjoista poimittuja, eikä tarvittu kuin
pieni viittaus jostakin pääkaupunkimme edistyksellisestä
nurkkakunnasta, kun he olivat jo valmiit heittämään siinä
silmänräpäyksessä mitä tahansa ulos ikkunasta, jos sellainen
toivomus vain suinkin lausuttiin. Mme Virginskaja harjoitti
kaupungissamme kätilönammattia. Tyttönä ollessaan hän oli pitkät
ajat asunut Pietarissa. Itse Virginski taas oli puhdassydäminen mies,
enkä ole tavannut ainoatakaan toista, jolla olisi ollut rehellisempi
tulisielu kuin hänellä. "En koskaan, en koskaan luovu näistä valoisista
toiveistani", hän puheli minulle loistavin silmin. "Valoisista toiveista"
hän aina puhui hiljaa ja syvällisen hartaasti, puoleksi kuiskaten,
aivan kuin olisi ilmaissut suuren salaisuuden. Hän oli jokseenkin
pitkä, mutta hyvin hoikka ja kapeaharteinen, hiukset olivat hyvin
ohuet ja ruosteenpunaiselle vivahtavat. Kaikki Stepan Trofimovitšin
ylimieliset pilkat hänen käsityskannoistaan hän kuunteli nöyrästi,
mutta joskus hän voi ruveta aivan tosissaan väittämään vastaankin
ja saattoi silloin Stefan Trofimovitšin umpikujaan. Stepan Trofimovitš
kohteli häntä lempeästi, ja yleensäkin hän kohteli meitä kaikkia miltei
isällisestä.

— Kaikki te olette "päässeet munasta kesken hautomisen", — hän

huomautti leikillisesti Virginskille, — sellaisia ovat ne toisetkin. Tosin
minä en teistä, Virginski, ole huomannut, että te olisitte niin typerän
rajoittunut kuin ne toiset siellä Pietarissa chez ces seminairistes,
mutta tekin olette sentään pujahtanut "kesken hautomisen"
kävelylle. Šatov tahtoisi hyvin mielellään olla tarpeeksi haudottu,
mutta keskoinen on hänkin.

— Entäs minä? — kysäisi Liputin.

— Te olette vain kultainen keskitie, joka tulee toimeen missä

tahansa… omalla tavallaan.

Liputin loukkaantui.

Kerrottiinpa Virginskistä sellaistakin, ja valitettavasti sangen

varmalla taholla, että hänen vaimonsa, elettyään hänen kanssaan
tuskin vuottakaan laillisessa avioliitossa, eräänä kauniina päivänä
olikin muka ilmoittanut miehelleen hylänneensä hänet ja pitävänsä
enemmän Lebjadkinista. Tämä Lebjadkin, joka oli sattumalta
kaupunkiimme poikennut, havaittiin myöhemmin sangen
epäilyttäväksi henkilöksi, eikä hän ollut ollenkaan edes eronsaanut
alikapteeni, niinkuin hän itseään nimitti. Hän ei osannut oikeastaan
muuta kuin väännellä viiksiään, juoda ja pelata sekä puhua
sopimattominta roskaa, mitä suinkin saattaa kuvitella. Tämä mies
muutti muitta mutkitta aivan röyhkeästi Virginskille, ilmaisesta
leipäpalasta ikihyväksi ihastuen, söi ja nukkui heillä, alkoipa lopuksi
kohdella ylhäisen halveksuvasta itse talon isäntääkin. Väitettiinpä
niinkin, että Virginski oli muka silloin, kun hänen vaimonsa oli
ilmoittanut hänelle mielensä muutoksesta, sanonut tälle: "Ystäväni,
tähän asti olen vain rakastanut sinua, mutta nyt kunnioitan."
Tuskinpa tässä tapauksessa sentään lienee lausuttu tuota
muinaisroomalaista lausetta. Kerrottiinpa päinvastoin Virginskin
itkeneen aivan ääneen. Kerran, parisen viikkoa hylkäämisen jälkeen,
he kaikki, koko "perhe" yhdessä, lähtivät huvimatkalle kaupungin
ulkopuolelle, metsään, juomaan teetä tuttavien parissa. Virginskin
mieli oli kuumeisen iloisessa vireessä, ottipa hän osaa tanssiinkin.
Mutta sitten hän äkkiä ilman vähintäkään edelläkäypää riitaa sieppasi
molemmin käsin tukasta Lebjadkin-jättiläistä, joka parhaillaan tanssi
cancan-sooloa, painoi hänet maahan ja alkoi itkien laahata häntä
perässään koko ajan huutaen ja ulvoen ääneen. Jättiläinen säikähti
siinä määrin, ettei osannut edes puolustautua koko sinä aikana,
jolloin häntä raahattiin tukasta, vaan oli aivan vaiti. Mutta päästyään
irti hän loukkaantui ja tulistui kuten ainakin aatelismies, jota on
syvästi loukattu.

Virginski pyyteli polvillaan koko seuraavan yön vaimoltaan

anteeksiantoa, mutta vaimo ei siihen suostunut, koska Virginski ei
kuitenkaan luvannut pyytää anteeksi Lebjadkinilta. Sitäpaitsi
syytettiin häntä "vakaumuksien puutteesta ja typeryydestä".
Viimeksimainitun syytöksen aiheutti se, että hän selvittäessään
välejään naisen kanssa oli seisonut polvillaan. Alikapteeni hävisi
jäljettömiin ja ilmestyi uudelleen kaupunkiimme sisarensa kanssa
vasta aivan viime aikoina ja aivan uusin tarkoitusperin. Mutta
hänestä puhumme vielä myöhemmin. Ei sovi ihmetellä, että
"aviomiesparka" haki lohdutusta sydämelleen meidän seurastamme.
Hän ei muutoin koskaan puhunut meille kotihuolistaan. Vain kerran
palatessamme yhdessä Stepan Trofimovitšin luota hän kautta rantain
alkoi puhella asemastaan, mutta samassa hän jo sieppasi minua
hihasta ja huudahti kiihkeästi:

— Ei se merkitse mitään; tämähän on vain yksityinen tapaus; ei

tämä mitenkään, ei mitenkään häiritse "yhteistä asiaamme"!
 Meidän pariimme poikkesi joskus satunnaisiakin vieraita, kuten
muudan juutalaispahainen Ljamšin ja kapteeni Kartuzov. Kerran
käväisi meillä muudan opinhaluinen vanha äijäkin, mutta tämä kuoli
pois. Liputin toi kerran muassaan myös erään karkoitetun
puolalaisen papin, Slonieszewskin, joka jonkin aikaa sai olla
parissamme, noin vain periaatteen vuoksi, mutta viimein häntä ei
edes senkään vuoksi enää otettu vastaan.

IX.

Pitkän aikaa kuiskailtiin kaupungissamme, että meidän kerhomme oli

muka kaiken vapaa-ajattelun, turmeluksen ja ateismin taimitarha.
Kävipä tämä huhu ajan mittaan vain yhä itsepintaisemmaksi. Näin
huhuiltiin, vaikka meidän kesken ei harrastettu muuta kuin mitä
viattominta ja herttaisinta aito venäläistä, ilakoivaa, vapaamielistä
lörpöttelyä. "Korkein liberalismi" ja "korkein liberaali", s.o. liberaali,
jonka toiminnalla ei ole minkäänlaista päämäärää, ovat mahdollisia
vain Venäjällä. Stepan Trofimovitš, kuten kuka tahansa terävä-
älyinen henkilö, tarvitsi kuuntelijansa, ja sitäpaitsi hänen aina täytyi
tuntea, että hän täytti ylevän velvollisuutensa, teki propagandaa
aatteistaan. Ja loppujen lopuksi, täytyihän olla edes sen verran
seuraa, että samppanjalasin ääressä saattoi vaihtaa hyvin kuluneita,
mutta iäti huvittavia ajatuksia Venäjästä ja "venäläisestä hengestä",
Jumalasta yleensä sekä "venäläisestä Jumalasta" eritoten, kertoa
sadannen kerran uudelleen kaikille varsin tutut ja kaikkien suussa jo
moneen kertaan jauhetut venäläiset häväistysluontoiset sukkeluudet.
Emme malttaneet olla koskettelematta kaupunkimme juorujakaan ja
jouduimme silloin usein langettamaan hyvinkin ankaria ja korkeasti
siveellisiä tuomioitamme. Jouduimmepa joskus keskusteluissamme
yleisinhimillisillekin aloille. Arvostelimme ankarasti Euroopan ja koko
ihmiskunnan tulevaisuutta; esitimme teoriamme siitä, miten Ranska
keisarivallasta luovuttuaan joutuu toisarvoisten valtioiden joukkoon,
ja olimme aivan varmoja siitä, että näin voi helposti käydä, vieläpä
hyvin piankin. Paaville me jo aikoja sitten ennustimme esitettäväksi
tulevaisuudessa aivan tavallisen metropoliitan osaa yhdistyneessä
Italiassa, ja meillä oli varma vakaumus siitä, että tämän
tuhatvuotisen kysymyksen ratkaiseminen meidän humaanisella,
teollisuuden ja rautateiden aikakaudellamme ei olisi asia eikä
mikään. Mutta eihän "korkein venäläinen liberalismi" osaakaan
muuten suhtautua asioihin. Stepan Trofimovitš erehtyi joskus
puhumaan taiteestakin, puhuipa hän sangen hyvinkin, vaikka ehkä
sentään liian abstraktisesti. Hän muisteli joskus nuoruutensa ystäviä,
henkilöitä, joilla oli ollut merkitystä meidän historiassamme, muisteli
liikuttunein mielin ja hartaan kunnioittavasti, mutta sittenkin jossakin
määrin kateellisena. Jos sitten ilta kävi kovin pitkäksi, istuutui
juutalaispaha Ljamšin (vähäpätöinen postivirkamies, joka oli mestari
pianonsoitossa) pianon ääreen ja esitti väliajoilla sikaa, ukkosta,
kesken synnytystuskia äkkiä kajahtavaa vastasyntyneen parkaisua
j.n.e. Vain tämän vuoksi hänet oli seuraamme kutsuttukin. Jos taas
oli maisteltu hieman enemmän kuin oli kohtuullista, — sellaista sattui
joskus, vaikkakaan ei kovin usein, — hurmiomme kävi niin valtavaksi,
että meidän oli lopuksi laulettava Ljamšinin säestyksellä Marseljeesi.
En vain ole oikein varma siitä, tapahtuiko se kaikkien taiteen
sääntöjen mukaisesti. Helmikuun 19:s, tuo merkkipäivä,[13] otettiin
vastaan riemastuksella jo kauan ennen kuin se oli koittanutkaan. Jo
etukäteen me tyhjentelimme maljoja sen kunniaksi. Tämä tapahtui
jo aikoja sitten, silloin kun ei Šatov eikä Virginskikään ollut vielä
liittynyt joukkoomme, silloin, kun Stepan Trofimovitš asui vielä
Varvara Petrovnan kanssa saman katon alla. Vähää ennen tuota
suurta päivää Stepan Trofimovitš aivan kuin epähuomiossa alkoi
mutista tuota hyvin tunnettua, vaikkakin aivan epätodellista
runonpätkää, jonka luultavasti joku entinen vapaamielinen
tilanomistaja oli sepittänyt:

"Hiipii miehiä kantain kirveitä,

Tapahtuukohan hirveitä?"

Jotakin tämän tapaista se oli, aivan sananmukaisesti en sitä tosin

muista. Varvara Petrovna sattui sen kuulemaan ja huudahti: "Loruja,
loruja…!" ja lähti suuruksissaan toiseen huoneeseen. Liputin, joka oli
sattumalta läsnä, huomautti myöhemmin Stepan Trofimovitšille
ilkeästi:

— Eipä olisi kovinkaan hauskaa, jos ilosta hurmautuneiden

entisten maaorjien päähän pälkähtäisikin tehdä jonkinlaiset kepposet
herroille tilanomistajille. —

Ja näin sanoen hän veti etusormellaan poikki kaulansa.

— Cher ami, — huomautti Stepan Trofimovitš hänelle leppoisasti,

— uskokaa pois, ei tämä (hän toisti liikkeen) hyödytä vähääkään
meidän tilanomistajiamme enemmän kuin meitä muitakaan. Emme
me päättöminäkään osaa järjestää asioitamme sen paremmin,
siitäkin huolimatta, että ymmärryksemme tiellä ei mikään ole niin
pahana haittana kuin juuri meidän päämme.

Useat muuten pelkäsivät tosissaan, että manifestin julkaisupäivänä

tapahtuisi jotakin tavatonta, jotakin sen tapaista, johon Liputin oli
viittaillut. Näin ennustelivat kansan sielun ja valtiorakenteen
erikoistuntijat. Arvattavasti Stepan Trofimovitškin oli samaa mieltä,
vieläpä siinä määrin, että hän aivan manifestipäivän aattona alkoi
äkkiä kärttää Varvara Petrovnalta rahoja ulkomaanmatkaa varten.
Sanalla sanoen, hän oli hyvin levoton. Mutta vihdoin suuri päivä oli
ohi, kului vielä jonkin verran aikaa sen jälkeenkin, ja silloin ilmaantui
Stepan Trofimovitšin huulille taas entinen ylimielinen hymy. Hän alkoi
purkaa silloin meille muutamia huomiota herättäviä ajatuksiansa
venäläisten luonteesta ylipäänsä sekä venäläisen talonpojan
luonteesta eritoten:

— Me, kuten ainakin hätiköivät ihmiset, olemme tehneet

talonpojistamme liian suuren numeron, — hän lopetti näin sanoen
huomiota herättävien ajatustensa sarjan; — me olemme tehneet
heistä muotiasian, kokonainen kirjallisuuden haara on vuosikausia
talonpoika-ajatustamme kanniskellut aivan kuin jotakin kalleutta,
jonka arvo on uudelleen arvioitu entistä korkeammaksi. Me
solmielimme laakeriseppeleitä heidän täisiin päihinsä. Venäläinen
maalaiskylä ei ole tuhanteen vuoteen kyennyt antamaan meille
muuta kuin kansantanssimme, kamarinskin. Kuuluisa venäläinen
runoilija, joka sitäpaitsi oli hyvin terävä-älyinen, nähdessään ensi
kerran näyttämöllä suuren Rachelin, huudahti ihastuksissaan: "En
vaihda Rachelia talonpoikaamme." Mutta minäpä olisin valmis
menemään vielä pitemmällekin; minäpä antaisin vaikka kaikki
meidän venäläiset talonpoikamme vain yhdestä ainoasta Rachelista.
On jo aika katsella asioita terveemmin eikä pidä sekoittaa meidän
kotoista, moukkamaista saapasrasvalöyhkäämme _bouquet de
l'imperairice'_n tuoksuun.

Liputin oli kyllä aivan samaa mieltä, mutta huomautti kuitenkin,

että silloinen suunta piti välttämättömänä kieroa peliä ja vaati
talonpoikasien ihannoimista. Olivatpa eräät ylhäisön piiriin kuuluvat
naiset suorastaan vuodattaneet kyyneliä Anton Kovaosaista[14]
lukiessaan, ja olivatpa jotkut heistä aina Pariisista käsin kirjoittaneet
maatilanhoitajilleen Venäjälle, että talonpoikia oli tästä lähtien
kohdeltava "mahdollisimman humaanisesti"!

Tapahtui sitten, ja aivan kuin tahallisesti juuri silloin, kun alettiin

huhuilla myös Anton Petrovitšista,[15] että kuvernementissamme,
vain viidentoista virstan päässä Skvorešnikista, syntyi jonkinlainen
väärinkäsitys, niin että tuota pikaa oli lähetettävä avuksi
sotaväenosasto. Sillä kerralla Stepan Trofimovitš hermostui niin, että
oli vähällä säikyttää meidätkin. Hän huusi suurella äänellä klubissa,
että sotaväkeä tarvitaan enemmän ja että sitä olisi sähkösanomalla
kutsuttava lisää toisesta piirikunnasta. Hän juoksi kuvernöörin luo,
vakuutteli vakuuttelemistaan tälle, että hänellä ei ollut koko asian
kanssa mitään tekemistä ja ettei suinkaan vain häntä, entiseen
vedoten, jollakin lailla sotkettaisi tähän juttuun, ehdottipa lopuksi,
että kaikki se, mitä hän nyt sanoo, tiedoitettaisiin sellaisenaan
viipymättä asianomaiseen paikkaan Pietariin. Onneksi oli, että kaikki
kävi hyvin ja että asiasta ei tullut sen enempää; mutta se on minun
sanottava, että Stepan Trofimovitšin käyttäytyminen minua silloin
ihmetytti.

Noin kolmen vuoden kuluttua, kun alettiin, niinkuin hyvin

muistamme, puhua kansallistunnosta ja "yleisestä mielipiteestä",
Stepan Trofimovitš nauroi ääneensä.

— Ystäväni, — hän opetti meitä, — meidän kansallistuntomme, jos

se on tosiaan "herännyt", kuten ne siellä sanomalehdissään
väittävät, istuu sittenkin yhä vielä koulunpenkillä, jossakin
saksalaisessa Petrischulessa,[16] edessään saksankirja, sekä pänttää
päähänsä ikuista saksanläksyänsä, ja saksalainen opettaja panee sen
tarpeen vaatiessa nurkkaan. Saksalaista opettajaa ei voi muuta kuin
kehua, mutta hyvin luultavaa on, että mitään ei ole tapahtunutkaan
eikä "herännyt", vaan että kaikki käy entistä latuansa Herran
huomassa. Minun mielestäni jo tämäkin olisi Venäjällemme yllin
kyllin, pour notre sainte Russie [Meidän pyhälle Venäjällemme].
Sitäpaitsi kaikki nuo yhteisslaavilaisuudet ja kansallistunnot ovat jo
liian vanhoja asioita, jotta ne voisivat enää tulla uusiksi.
Kansallistunto, jos niin tahdotte, ei kuitenkaan ole koskaan esiintynyt
meillä muussa muodossa kuin herrasoikkuna klubissa ja, vielä lisäisi,
ei koskaan muualla kuin Moskovassa. Enhän tietenkään puhu aivan
Igorin ajoista. Ja oikeastaanhan kaikki tämä johtuu vain
joutilaisuudesta. Joutilaisuudesta meillä on kaikki saanut alkunsa,
sekä hyvä että paha, meidän herraskaisesta, rakkaasta,
sivistyneestä, oikuttelevasta joutilaisuudestamme! Olen
kolmekymmentä tuhatta vuotta vakuuttanut sitä. Me emme osaa
elää kättemme töistä. Ja mistä ne siellä nyt äkkiä olivat muka
keksivinään niin kovin merkillisen "yleisen mielipiteen", joka on muka
herännyt meillä? Ja niin äkkiä, ilman muuta vain, aivan kuin se olisi
taivaasta tipahtanut? Eivätkö he tosiaankaan ymmärrä, että
ennenkuin voi syntyä mielipiteitä, on välttämättä tehtävä ensin työtä,
omin käsin, on tehtävä itse aloite ja saatava omaa praktiikkaa!
Ilmaiseksi ei saada mitään. Jos näemme vaivaa, saamme myös omia
mielipiteitä. Mutta kun me emme koskaan viitsi tehdä mitään, niin
mielipiteetkin on luovutettava niille, jotka aina näihinkin asti ovat
puolestamme raataneet, nimittäin sille samaiselle Euroopalle, niille
samaisille saksalaisille, — meidän kaksisatavuotisille opettajillemme.
Sitäpaitsi Venäjä on jo itsessään liian suuri väärinkäsitys, jotta me
yksin, ilman työtä ja ilman saksalaisten apua voisimme tämän
arvoituksen ratkaista. Jo kaksikymmentä vuotta olen soittanut
hätäkelloa ja kutsunut ihmisiä työhön! Olen uhrannut elämäni tälle
kutsumukselleni. Ja minä mieletön olen uskonut työni kantavan
hedelmiä. En usko enää, mutta soitan kelloa sittenkin, soitan
loppuun asti, hautaan asti; en hellitä kättäni kellonnuorasta,
ennenkuin se alkaa kutsua ystäviäni sielumessuuni!

Valitettavasti me vain myöntelimme hänen puheensa oikeiksi. Me

taputimme käsiämme opettajallemme aivan hurmautuneina. Mutta,
hyvä herrasväki, emmeköhän me vielä nykyisinkin saa alinomaa
kuulla samanlaista "herttaista", "viisasta", "vapaamielistä", vanhaa
venäläistä lörpöttelyä?

Opettajamme uskoi vakaasti myös Jumalaan. "En ymmärrä, miksi

kaikki täkäläiset tahtovat minussa nähdä välttämättä
jumalankieltäjän?" hän puheli joskus. — "Minähän uskon Jumalaan,
mais dislinguons, uskon, kuten ainakin Olentoon, joka on Itsensä
minulle ilmaissut. Eihän voi vaatia, että minä uskoisin samaten kuin
joku Nastasja (palvelustyttö) tai joku herra tilanomistaja, joka uskoo
noin vain 'kaiken varalta', — tai siten kuten Šatov. Mutta
Šatovistahan ei voi tämän yhteydessä edes puhua, Šatov uskoo
väkipakolla, kuten oikea moskovalainen slavofiili ainakin. Mitä taas
tulee kristillisyyteen yleensä, niin siitäkin huolimatta, että suhtaudun
siihen vilpittömän kunnioittavasti, en kuitenkaan ole kristitty. Olen
mieluummin antiikin pakana, kuten suuri Goethe, kuten muinaiset
helleenit. Enhän minä voisi olla kristitty senkään vuoksi, että
kristinoppi ei ole ymmärtänyt naista, — kuten George Sand eräässä
nerokkaassa romaanissaan tämän kysymyksen on niin perinpohjin
eritellyt. Mitä taas rituaaleihin ja paastoihin tulee, niin en ymmärrä,
mitä se kenellekään kuuluu? Tehkööt ilmiantajat työtänsä niin
ahkerasti kuin suinkin ehtivät, mutta jesuiitta en sittenkään tahdo
olla. 1847 Belinski kirjoitti ulkomailta Gogoljille tuon kuuluisan
kirjeensä ja moitti häntä siitä, että hän, Gogolj, uskoi muka 'johonkin
Jumalaan'. Entre nous soit dit [Näin meidän kesken puhuen] ei voi
kuvitella koomillisempaa tilannetta kuin sitä, jolloin Gogolj (sellaisena
kuin hän oli silloin) luki tämän lauseen ja… koko kirjeen! Mutta
jättäkäämme leikki syrjään, ja koska minäkin olen itse asiassa aivan
samaa mieltä, sanon vain: Ne vasta olivat miehiä ne! Jos kukaan,
niin he osasivat rakastaa kansaansa, osasivat kärsiä sen vuoksi ja
kykenivät uhraamaan sille kaikkensa, osasivatpa asettua sitä
vastustamaankin, jos niin tarvittiin, mutta antoivat sen taas pitää
määrätynlaiset käsityksensä, jos se taas havaittiin välttämättömäksi.
Voiko nyt Belinskin kaltainen mies löytää autuutensa paastoöljystä
tai retikasta ja hernerokasta?…"

Mutta silloin puuttui puheeseen Šatov.

— Eivät ne teidän miehenne kansaa rakastaneet, eivät ne sen

vuoksi kärsineet eivätkä sen hyväksi uhranneet mitään, vaikkakin he
niin omaksi huvikseen kuvittelivat! — hän murahti yrmeänä, loi
katseensa maahan ja käännähti kärsimättömänä tuolillaan.

— Hekö eivät muka rakastaneet kansaa! — kirkaisi Stepan

Trofimovitš. —
Voi, miten he rakastivat Venäjää!

— Eivät Venäjää enemmän kuin sen kansaakaan! — kirkaisi Šatov

silmät tulta säkenöiden. — On mahdotonta rakastaa sellaista, mitä ei
tunne, ja Venäjän kansasta he eivät tietäneet yhtään mitään! Kaikki
he ja te toisten mukana olette tarkastelleet Venäjän kansaa vain
sormienne lomitse, ja erikoisesti teki niin Belinski; sehän käy selville
jo siitä Gogoljille osoitetusta kirjeestäkin. Belinski oli pilkulleen aivan
samanlainen kuin Krylovin Utelias, joka ei huomannut
markkinateltassa elefanttia. Samaten Belinskikin kiinnitti huomionsa
vain ranskalaisiin yhteiskunnallisiin koppakuoriaisiin ja pysähtyi niihin
kokonaan. Hänkin saattoi tehdä sillä tavoin, vaikka olikin ehkä
viisaampi kuin kaikki te muut yhteensä! Ei se vielä riitä, että te
tarkastelitte pintapuolisesti kansaa,— tehän suorastaan inhositte sitä
ja halveksitte jo yksistään siitä syystä, että "kansaa" teidän
mielestänne oli vain Ranskan kansa tai oikeastaan vain pariisilaiset,
ja sen vuoksi te häpesitte, että Venäjän kansa ei ollut samanlaista.
Tämä on koristelematon totuus! Mutta sillä, jolla ei ole omaa kansaa,
ei myöskään ole Jumalaa! Tietäkää, että kaikki ne, jotka eivät enää
ymmärrä omaa kansaansa ja katkaisevat siihen johtavat verisiteensä,
heti samassa suhteessa kadottavat myös isiensä uskon, muuttuvat
jumalankieltäjiksi tai välinpitämättömiksi. Tämä on totinen tosi!
Tämä on väittämä, joka voidaan todistaa oikeaksi. Kas siitä syystä
kaikki te, samoin kuin mekin olemme nykyjään vain iljettäviä
ateisteja tai välinpitämätöntä, turmeltunutta ja kelvotonta väkeä,
eikä mitään muuta! Samoin tekin, Stepan Trofimovitš, olen ottanut
teidätkin lukuun, ja teillehän minä tässä oikeastaan olen koko ajan
puhunutkin, tietäkää se!

Tämäntapaisen yksinpuhelun jälkeen Šatov tavallisesti (näin

tapahtui muuten sangen usein) sieppasi lippalakkinsa ja syöksyi
ovelle täysin varmana siitä, että kaikki oli lopussa ja että hän näin
täydellisesti, ja ikuisiksi ajoiksi oli katkaissut ystävyyssuhteensa
Stepan Trofimovitšiin. Mutta tämä ehti aina ajoissa pysähdyttää
hänet.

— Emmeköhän me, Šatov, tekisi sentään sovintoa noiden niin

perin rakastettavien lausahtelujemme lopuksi, — hän puhui ojentaen
hyväntahtoisena nojatuolista Šatoville kätensä.

Kömpelö ja kaino Šatov ei sietänyt hempeämielisyyttä.

Käytöksestään päättäen hän oli kovin karkeatekoinen, mutta lienee
sentään sisimmässään ollut hieno luonne. Kiivastuksissaan hän
joskus ylitti soveliaisuuden mitan, mutta itse hän siitä myös
ensimmäisenä kärsi. Stepan Trofimovitšin sovintoehdotukseen hän
murahti jotakin nenäänsä, pysähtyi, muutteli hetken
ruumiinpainoansa jalalta toiselle kuin karhu, mutta sitten aivan äkkiä
hänen kasvoilleen levisi hyväntahtoinen hymy, hän heitti syrjään
lakkinsa ja istahti entiselle paikalleen yhä vielä kuitenkin
itsepintaisesti tuijottaen lattiaan. On itsestään selvää, että sen
jälkeen tuotiin viiniä, ja Stepan Trofimovitš ehdotti kohotettavaksi
jonkin sopivan maljan, esimerkiksi joidenkuiden aikaisempien
kuuluisuuksien muistoksi.
TOINEN LUKU.

Prinssi Heikku. Naittopuuhia.

I.

Vielä oli maailmassa muudan henkilö, johon Varvara Petrovna ei ollut

suinkaan vähemmän kiintynyt kuin Stepan Trofimovitšiin. Ja tuo
henkilö oli hänen ainoa poikansa, Nikolai Vsevolodovitš Stavrogin.
Tämän kasvattajaksihan Stepan Trofimovitš oli aikoinaan kutsuttukin.
Poika oli silloin vain kahdeksan vuoden vanha, ja isä, kevytmielinen
kenraali Stavrogin, eli silloin jo erossa vaimostaan, niin että lapsi sai
kasvaa vain äitinsä hoivissa. Stepan Trofimovitšille me emme saa
tehdä vääryyttä, hän osasi todella saada kasvattinsa kiintymään
itseensä. Koko salaisuus piilikin siinä, että hän itsekin oli aivan kuin
lapsi. Minuakaan ei vielä silloin ollut, ja hän taas kaipasi alinomaa
todellista ystävää. Hän ei hetkeäkään epäillyt ottaa ystäväkseen tätä
pikku olentoa, niin pian kuin lapsi oli kasvanut hivenenkin
suuremmaksi. Kaikki kävi aivan luontevasti, eikä heidän ikäeronsa
ollut ollenkaan haittana. Useammin kuin kerran hän herätteli öisin