Download the full version of the ebook now at ebooksecure.

com

Introduction to Algorithms for Data Mining

and Machine Learning 1st edition - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/introduction-to-
algorithms-for-data-mining-and-machine-learning-
ebook-pdf/

Explore and download more ebook at https://ebooksecure.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

Machine Learning for Biometrics: Concepts, Algorithms and

Applications (Cognitive Data Science in Sustainable
Computing) 1st Edition - eBook PDF
https://ebooksecure.com/download/machine-learning-for-biometrics-
concepts-algorithms-and-applications-cognitive-data-science-in-
sustainable-computing-ebook-pdf/
ebooksecure.com

BIG DATA ANALYTICS: Introduction to Hadoop, Spark, and

Machine-Learning 1st Edition - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/big-data-analytics-introduction-to-
hadoop-spark-and-machine-learning-ebook-pdf/

ebooksecure.com

(eBook PDF) Introduction to Machine Learning with Python:

A Guide for Data Scientists

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-introduction-to-machine-
learning-with-python-a-guide-for-data-scientists/

ebooksecure.com

(eBook PDF) The Writer's World: Paragraphs and Essays With

Enhanced Reading Strategies 5th Edition

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-the-writers-world-
paragraphs-and-essays-with-enhanced-reading-strategies-5th-edition/

ebooksecure.com
(eBook PDF) How Scholars Write by Aaron Ritzenberg

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-how-scholars-write-by-aaron-
ritzenberg/

ebooksecure.com

(eBook PDF) An Invitation to Health, Brief Edition 10th

Edition

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-an-invitation-to-health-
brief-edition-10th-edition/

ebooksecure.com

(eBook PDF) Strategy in Practice: A Practitioner's Guide

to Strategic Thinking 3rd Edition

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-strategy-in-practice-a-
practitioners-guide-to-strategic-thinking-3rd-edition/

ebooksecure.com

(eBook PDF) Essential Organic Chemistry 3rd Global Edition

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-essential-organic-
chemistry-3rd-global-edition/

ebooksecure.com

(eBook PDF) Principles of Macroeconomics 7th Canadian

Edition

https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-principles-of-
macroeconomics-7th-canadian-edition/

ebooksecure.com
Data-Driven Traffic Engineering: Understanding of Traffic
and Applications Based on Three-Phase Traffic Theory 1st
Edition - eBook PDF
https://ebooksecure.com/download/data-driven-traffic-engineering-
understanding-of-traffic-and-applications-based-on-three-phase-
traffic-theory-ebook-pdf/
ebooksecure.com
 Xin-She Yang

Introduction to
Algorithms for Data Mining
and Machine Learning
Introduction to Algorithms for Data Mining and
Machine Learning
This page intentionally left blank
Introduction to
Algorithms for Data
Mining and Machine
Learning

Xin-She Yang
Middlesex University
School of Science and Technology
London, United Kingdom
Academic Press is an imprint of Elsevier
125 London Wall, London EC2Y 5AS, United Kingdom
525 B Street, Suite 1650, San Diego, CA 92101, United States
50 Hampshire Street, 5th Floor, Cambridge, MA 02139, United States
The Boulevard, Langford Lane, Kidlington, Oxford OX5 1GB, United Kingdom
Copyright © 2019 Elsevier Inc. All rights reserved.
No part of this publication may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or
mechanical, including photocopying, recording, or any information storage and retrieval system, without
permission in writing from the publisher. Details on how to seek permission, further information about the
Publisher’s permissions policies and our arrangements with organizations such as the Copyright Clearance Center
and the Copyright Licensing Agency, can be found at our website: www.elsevier.com/permissions.
This book and the individual contributions contained in it are protected under copyright by the Publisher (other
than as may be noted herein).
Notices
Knowledge and best practice in this field are constantly changing. As new research and experience broaden our
understanding, changes in research methods, professional practices, or medical treatment may become necessary.
Practitioners and researchers must always rely on their own experience and knowledge in evaluating and using
any information, methods, compounds, or experiments described herein. In using such information or methods
they should be mindful of their own safety and the safety of others, including parties for whom they have a
professional responsibility.
To the fullest extent of the law, neither the Publisher nor the authors, contributors, or editors, assume any liability
for any injury and/or damage to persons or property as a matter of products liability, negligence or otherwise, or
from any use or operation of any methods, products, instructions, or ideas contained in the material herein.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

A catalog record for this book is available from the Library of Congress

British Library Cataloguing-in-Publication Data

A catalogue record for this book is available from the British Library

ISBN: 978-0-12-817216-2

For information on all Academic Press publications

visit our website at https://www.elsevier.com/books-and-journals

Publisher: Candice Janco

Acquisition Editor: J. Scott Bentley
Editorial Project Manager: Michael Lutz
Production Project Manager: Nilesh Kumar Shah
Designer: Miles Hitchen
Typeset by VTeX
Contents

About the author ix

Preface xi
Acknowledgments xiii

1 Introduction to optimization 1
1.1 Algorithms 1
1.1.1 Essence of an algorithm 1
1.1.2 Issues with algorithms 3
1.1.3 Types of algorithms 3
1.2 Optimization 4
1.2.1 A simple example 4
1.2.2 General formulation of optimization 7
1.2.3 Feasible solution 9
1.2.4 Optimality criteria 10
1.3 Unconstrained optimization 10
1.3.1 Univariate functions 11
1.3.2 Multivariate functions 12
1.4 Nonlinear constrained optimization 14
1.4.1 Penalty method 15
1.4.2 Lagrange multipliers 16
1.4.3 Karush–Kuhn–Tucker conditions 17
1.5 Notes on software 18

2 Mathematical foundations 19
2.1 Convexity 20
2.1.1 Linear and affine functions 20
2.1.2 Convex functions 21
2.1.3 Mathematical operations on convex functions 22
2.2 Computational complexity 22
2.2.1 Time and space complexity 24
2.2.2 Complexity of algorithms 25
2.3 Norms and regularization 26
2.3.1 Norms 26
2.3.2 Regularization 28
2.4 Probability distributions 29
2.4.1 Random variables 29
2.4.2 Probability distributions 30
vi Contents

2.4.3 Conditional probability and Bayesian rule 32

2.4.4 Gaussian process 34
2.5 Bayesian network and Markov models 35
2.6 Monte Carlo sampling 36
2.6.1 Markov chain Monte Carlo 37
2.6.2 Metropolis–Hastings algorithm 37
2.6.3 Gibbs sampler 39
2.7 Entropy, cross entropy, and KL divergence 39
2.7.1 Entropy and cross entropy 39
2.7.2 DL divergence 40
2.8 Fuzzy rules 41
2.9 Data mining and machine learning 42
2.9.1 Data mining 42
2.9.2 Machine learning 42
2.10 Notes on software 42

3 Optimization algorithms 45
3.1 Gradient-based methods 45
3.1.1 Newton’s method 45
3.1.2 Newton’s method for multivariate functions 47
3.1.3 Line search 48
3.2 Variants of gradient-based methods 49
3.2.1 Stochastic gradient descent 50
3.2.2 Subgradient method 51
3.2.3 Conjugate gradient method 52
3.3 Optimizers in deep learning 53
3.4 Gradient-free methods 56
3.5 Evolutionary algorithms and swarm intelligence 58
3.5.1 Genetic algorithm 58
3.5.2 Differential evolution 60
3.5.3 Particle swarm optimization 61
3.5.4 Bat algorithm 61
3.5.5 Firefly algorithm 62
3.5.6 Cuckoo search 62
3.5.7 Flower pollination algorithm 63
3.6 Notes on software 64

4 Data fitting and regression 67

4.1 Sample mean and variance 67
4.2 Regression analysis 69
4.2.1 Maximum likelihood 69
4.2.2 Liner regression 70
4.2.3 Linearization 75
4.2.4 Generalized linear regression 77
4.2.5 Goodness of fit 80
Contents vii

4.3 Nonlinear least squares 81

4.3.1 Gauss–Newton algorithm 82
4.3.2 Levenberg–Marquardt algorithm 85
4.3.3 Weighted least squares 85
4.4 Overfitting and information criteria 86
4.5 Regularization and Lasso method 88
4.6 Notes on software 90

5 Logistic regression, PCA, LDA, and ICA 91

5.1 Logistic regression 91
5.2 Softmax regression 96
5.3 Principal component analysis 96
5.4 Linear discriminant analysis 101
5.5 Singular value decomposition 104
5.6 Independent component analysis 105
5.7 Notes on software 108

6 Data mining techniques 109

6.1 Introduction 110
6.1.1 Types of data 110
6.1.2 Distance metric 110
6.2 Hierarchy clustering 111
6.3 k-Nearest-neighbor algorithm 112
6.4 k-Means algorithm 113
6.5 Decision trees and random forests 115
6.5.1 Decision tree algorithm 115
6.5.2 ID3 algorithm and C4.5 classifier 116
6.5.3 Random forest 120
6.6 Bayesian classifiers 121
6.6.1 Naive Bayesian classifier 121
6.6.2 Bayesian networks 123
6.7 Data mining for big data 124
6.7.1 Characteristics of big data 124
6.7.2 Statistical nature of big data 125
6.7.3 Mining big data 125
6.8 Notes on software 127

7 Support vector machine and regression 129

7.1 Statistical learning theory 129
7.2 Linear support vector machine 130
7.3 Kernel functions and nonlinear SVM 133
7.4 Support vector regression 135
7.5 Notes on software 137
viii Contents

8 Neural networks and deep learning 139

8.1 Learning 139
8.2 Artificial neural networks 140
8.2.1 Neuron models 140
8.2.2 Activation models 141
8.2.3 Artificial neural networks 143
8.3 Back propagation algorithm 146
8.4 Loss functions in ANN 147
8.5 Optimizers and choice of optimizers 149
8.6 Network architecture 149
8.7 Deep learning 151
8.7.1 Convolutional neural networks 151
8.7.2 Restricted Boltzmann machine 157
8.7.3 Deep neural nets 158
8.7.4 Trends in deep learning 159
8.8 Tuning of hyperparameters 160
8.9 Notes on software 161

Bibliography 163

Index 171
About the author

Xin-She Yang obtained his PhD in Applied Mathematics from the University of Ox-
ford. He then worked at Cambridge University and National Physical Laboratory (UK)
as a Senior Research Scientist. Now he is Reader at Middlesex University London, and
an elected Bye-Fellow at Cambridge University.
He is also the IEEE Computer Intelligence Society (CIS) Chair for the Task Force
on Business Intelligence and Knowledge Management, Director of the International
Consortium for Optimization and Modelling in Science and Industry (iCOMSI), and
an Editor of Springer’s Book Series Springer Tracts in Nature-Inspired Computing
(STNIC).
With more than 20 years of research and teaching experience, he has authored
10 books and edited more than 15 books. He published more than 200 research pa-
pers in international peer-reviewed journals and conference proceedings with more
than 36 800 citations. He has been on the prestigious lists of Clarivate Analytics and
Web of Science highly cited researchers in 2016, 2017, and 2018. He serves on the
Editorial Boards of many international journals including International Journal of
Bio-Inspired Computation, Elsevier’s Journal of Computational Science (JoCS), In-
ternational Journal of Parallel, Emergent and Distributed Systems, and International
Journal of Computer Mathematics. He is also the Editor-in-Chief of the International
Journal of Mathematical Modelling and Numerical Optimisation.
Visit https://testbankfan.com
now to explore a rich
collection of testbank or
solution manual and enjoy
exciting offers!
This page intentionally left blank
Preface

Both data mining and machine learning are becoming popular subjects for university
courses and industrial applications. This popularity is partly driven by the Internet and
social media because they generate a huge amount of data every day, and the under-
standing of such big data requires sophisticated data mining techniques. In addition,
many applications such as facial recognition and robotics have extensively used ma-
chine learning algorithms, leading to the increasing popularity of artificial intelligence.
From a more general perspective, both data mining and machine learning are closely
related to optimization. After all, in many applications, we have to minimize costs,
errors, energy consumption, and environment impact and to maximize sustainabil-
ity, productivity, and efficiency. Many problems in data mining and machine learning
are usually formulated as optimization problems so that they can be solved by opti-
mization algorithms. Therefore, optimization techniques are closely related to many
techniques in data mining and machine learning.
Courses on data mining, machine learning, and optimization are often compulsory
for students, studying computer science, management science, engineering design, op-
erations research, data science, finance, and economics. All students have to develop
a certain level of data modeling skills so that they can process and interpret data for
classification, clustering, curve-fitting, and predictions. They should also be familiar
with machine learning techniques that are closely related to data mining so as to carry
out problem solving in many real-world applications. This book provides an introduc-
tion to all the major topics for such courses, covering the essential ideas of all key
algorithms and techniques for data mining, machine learning, and optimization.
Though there are over a dozen good books on such topics, most of these books are
either too specialized with specific readership or too lengthy (often over 500 pages).
This book fills in the gap with a compact and concise approach by focusing on the key
concepts, algorithms, and techniques at an introductory level. The main approach of
this book is informal, theorem-free, and practical. By using an informal approach all
fundamental topics required for data mining and machine learning are covered, and
the readers can gain such basic knowledge of all important algorithms with a focus
on their key ideas, without worrying about any tedious, rigorous mathematical proofs.
In addition, the practical approach provides about 30 worked examples in this book
so that the readers can see how each step of the algorithms and techniques works.
Thus, the readers can build their understanding and confidence gradually and in a
step-by-step manner. Furthermore, with the minimal requirements of basic high school
mathematics and some basic calculus, such an informal and practical style can also
enable the readers to learn the contents by self-study and at their own pace.
This book is suitable for undergraduates and graduates to rapidly develop all the
fundamental knowledge of data mining, machine learning, and optimization. It can
xii Preface

also be used by students and researchers as a reference to review and refresh their
knowledge in data mining, machine learning, optimization, computer science, and data
science.

Xin-She Yang
January 2019 in London
Acknowledgments

I would like to thank all my students and colleagues who have given valuable feedback
and comments on some of the contents and examples of this book. I also would like to
thank my editors, J. Scott Bentley and Michael Lutz, and the staff at Elsevier for their
professionalism. Last but not least, I thank my family for all the help and support.

Xin-She Yang
January 2019
This page intentionally left blank
Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content
 — Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä
pyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte
muutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja
Kreikasta, istuen paikoillanne nojatuolissanne!

— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne… Teidän

kirjeenne, hyvä neiti, olivat viehättäviä!

— Entä sitten teidän! Koulunkäyntimme ei ole mennyt hukkaan!

Herra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.

— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.

Mutta neiti Lise pani vastaan.

— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli

viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla
kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme
sittenkin tuon ilon… kuten vaateruusuni korvaavat minulle
keväimen…

Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti

kuin levollinen sydän.

Palaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:

— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!

Ja niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen

ilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.
HERTTUA JA MARKIISITAR.

(Aihe viuhkamaalauksista.)

Noudattakaamme rakkauden johtoa, se vie meidät oikeaan.

Puuterin ja kauneustäpläin, mielettömäin seikkailujen ja

loppumattomien oikeudenkäyntien aikakautena tapahtui, että
Troncantiquen herttua ja hänen ylhäinen naapurinsa markiisitar de
Souchevieille kävivät juhlallisesti oikeutta erään pähkinämetsän
omistamisesta.

Kumpiko heistä sitten oli oikeassa? Sitä olisi minun varsin vaikea
sanoa, niin sekaisin olivat oikeudenjakajat panneet kaikki asiat. Joko
markiisitar — tai kenties herttua. Jollei toinen, niin toinen, — siihen
viittasivat asiakirjat. Eräs syvämietteinen ihmisvihaaja, La
Rochefoucauld, joka varmaankin oli selvillä tämäntapaisista asioista,
on sanonut että riidat saataisiin aina nopeasti ratkaistuiksi, jos
vääryyttä olisi tapahtunut ainoastaan toiselta puolelta. Kuinka lienee
ollutkaan, — joka tapauksessa oli herttuan ja markiisittaren
oikeudenkäyntiä kestänyt jo melkein seitsemän vuotta.

Sillävälin kuin molempiin linnoihin sateli mitä ihmeellisimmillä

harakanvarpailla täyteentöhrittyjä asiakirjoja, odottivat linnojen
omistajat yhtäläisen pelon vallassa kumpikin oikeusjutun ratkaisua.
Tosin ei oikeuden päätös varmaankaan voinut tuottaa hävinneelle
kovinkaan suurta rahallista tappiota, mutta jos olisi kiistelty vaikka
nuppineulasta, olisi asiallisten kiihko ollut yhtä suuri, sillä
kysymyksessä oli, kummanko turhamielisyys tulisi tyydytetyksi.

Häviämisen pelko kävi lopuksi heidän mielessään niin paljoa

voimakkaammaksi kuin halu voittaa, että he keksivät keinon päästä
erilleen koko asiasta.

Päivänä muutamana Troncantiquen herttua, muka hyvyytensä

ohjaamana, pyysi markiisitarta puolisoksensa, ja tämä suvaitsi
suostua hänen pyyntöönsä, hänkin samaten herttaisen mielensä
taivuttamana. Pähkinämetsä oli tuleva yhteiseksi omaisuudeksi, ja
oikeusjuttu päättyi siten muitta mutkitta.

Tuo kihlaus, joka julkaistiin heti, antoi paljon juoruamisen aihetta

niille, jotka läheltä tai kaukaa olivat seuranneet oikeusjutun kulkua.

Lainvalvojat sulkivat tomuiset asiakirjansa.

»Ihmisparat!» sanoivat he säälivällä ymmärtämyksellä. »Menevät

avioliittoon voidaksensa sopia! Menettelevät samaten kuin tuo
mielipuoli, joka pelosta kastua hyppäsi jokeen!»

Herttuan ja markiisittaren tuttavat kohauttivat hartioitaan sanoen:

»Oikeudenkäynnit tulevat usein kalliimmiksi kuin ennakolta voi

aavistaakaan!»

Mutta syrjäisten mielestä oli asialle keksitty oivallinen ratkaisu.

 — Kihlatuilla on, huomautti kreivitär de Languefine, —
kummallakin komea nimi ja uhkea omaisuus, molemmat ovat leskiä,
molemmat vanhoja ja rumia, ja he vihaavat kumpikin toisiansa. Mitä
muita edellytyksiä vaatisikaan enää sopusuhtainen avioliitto!

Mitä itse päähenkilöihin tulee, niin he välittivät varsin vähän noista

juoruista, tyytyivät valittamaan kohtalon vaatimuksia ja lykkäämään
mahdollisimman kauas lupauksensa toteuttamisen.

Kohtelias sulhasmies syytti kaupungissa valvottavia asioitaan,

herttainen morsian vetosi maalla hoidettaviin tehtäviinsä, suoden
siten toisillensa vuodesta vuoteen armonaikaa.

Jotteivät loukkaisi perinnäistapoja, he antoivat juhlallisen

lupauksen kirjoittaa toisillensa, ja niin he erosivat.

*****

Tapaamme Troncantiquen herttuan jälleen eräässä Faubourgin

hotellissa.

Istuen Ludvig XIII:n tyylisessä nojatuolissa, missä seinäverhot

muodostavat uhkean taustan hänen harmaalle tukallensa ja
värittömälle olennollensa, hän avaa hajamielisesti vaakunakoristeisen
kirjeen, joka hänelle juuri on tuotu, luo katseen noihin naisen
käsialalla täyteen kirjoitettuihin arkkeihin ja sanoo:

— Tästä saat työtä, rakas veljenpoikani!

Vanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa,

taustana korkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen
nuorukainen, jonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea
puuteroitu tukka ja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki,
luo vanhaan saliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen
olentonsa miellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse
kevät, hän muistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän
tuotteita.

— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos

hän tietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen
suuritöisiin epistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.

Mutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa

leyhytellen, Cléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä,
ikäänkuin saadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.

Tuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan, että

rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden otsansa
rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita, kirjoitussävyn
silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä,
pintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen
lauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata
aikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät
rakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden
tuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä
teitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat
mitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin
kärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava
kerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana
rouva de Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay,
rouva du Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä
Voltairen tai Diderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta,
hengittäen samalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.
 Oi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan
valkeasta kätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta
pitsiliinasta, joka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi
nuoren, sykkivän poven… jollei olisi järkkymättömän varmasti
tiennyt, että kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen,
harvahapsinen, keltakätinen vanhus!

Nuorukaisen täytyi nauraa omalle mielettömyydellensä.

— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän.

— Ei ole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!

— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko

markiisitar yhtä puhelias kuin tavallisesti?

Huolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen,

jota en ikinä unohda… Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta
muustakin!

*****

Souchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan,

ympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea»,
samalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti
emaljirasiastaan.

Muutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti

ruusunpuisella kirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti,
säestäen lauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä,
ikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka
äänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen
ruskeat silmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten
kirjokangasuudinten poimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä
keinuvat sinisillä nauhoilla ruusujen keskellä… ja pian jatkaa hänen
kätösensä jälleen työtään.

Hän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku

verhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä
sametti, leukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät
vaikuttavat luonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa
rinnalla.

— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään

noin paljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen
veltosti.

— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän
kirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla teihin
kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä tavalla
niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen… niin kyllä, minä luulen,
että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen mieleltään ja
lämminsydäminen!

— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla,

rakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!

Yhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän

istuutui akkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä… Hän
haaveksi saavansa, kuten täti, helliä kirjeitä… Troncantiquen
herttualta, joka oli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin
todellisuudessa.

*****
 Mutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistää
Troncantiquen ja Souchevieillen suvut.

Eräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada

odottaa markiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa
ylhäiselle morsiamelleen nöyrää ihastustaan.

Tämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään

tuota paikkaa herttua huomasi — oi, mikä suunnaton
vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän kimppuunsa ja vanhan arven,
kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan tuottamaan tulista
tuskaa.

— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin

että sinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani,
huudahti hän.

Nöyrästi lähti nuori mies matkaan.

Ihmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti

saavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen
mieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä,
hän ajatteli:

— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat

haaveeni lopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja
että hän on vaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän
ontuisikin.

Cléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki

tumman puvun lähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli
suunnannut katseensa.
 — Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan
kahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku
todistaa kuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!

Mutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei

ollut suinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.

Hän lähestyi — lähestyi — tuo vanha nainen!

Onnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä,

eikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan,
joka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan
valkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!… Kun Cléante vielä ehtisi
nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun
väsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.

Mutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti

päätänsä. Silloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä
iho, kuusitoistavuotiaan huulet… ja etteivät hänen tukkaansa olleet
vaalentaneet vuodet, vaan puuteri.

*****

Muutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä,

markiisitar lähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen
päänpakotuksensa hellittäneen. Häntä huvitti piiloutuneena
metsikköön ottaa selkoa, miten tuo epäonnistunut kohtaaminen oli
kehittynyt.

— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle

ukkorähjälle! ajatteli hän.
 Hiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi
hämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan
aikaan saapui herttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.

Nuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin,

perin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta
suuntasivat katseensa metsikön aukealle.

Siellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat

puhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman
sulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka
loivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä,
hymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.

— Rakastan teitä, Doris… sanoi Cléante.

— Cléante, mumisi Doris, — rakastan teitä…

Ja kukkivissa pähkinäpuissa pitivät linnut laulajaisiansa…

Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa,

heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.

— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme

heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja
jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.

Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:

— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse

mennä naimisiin!
 Herttua de Troncantique ja markiisitar de Souchevieille katselivat
ja kuuntelivat hetkisen sanaakaan hiiskahtamatta, mutta olihan heillä
sentään silmät nähdä ja korvat kuulla tuo kahden yhdistetyn
sydämen lempeä salaisuus.

Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa,

heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.

— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme

heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja
jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.

Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:

— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse

mennä naimisiin!
RUNOILIJAN HOPEATOHVELIT.

Illalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan

väristyksen, joka ilmaisee kuumetta.

Hän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi

syreenien kevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera
kuin mehiläinen, jota aurinko innostaa… Runojen sepittäminen oli
hänestä nautintoa, ne heruivat aivan itsestään hänen kynästänsä,
vaivattomasti kuin laulut laulajan huulilta… Suorasanaisesti hän
kirjoitti milloin päätti niin tehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä
naisten ihastus, sillä se oli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä
vieläkin liidellyt runoja… salatuin siivin…

Kuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen

ruumiinsa, kipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo
kaikki oli seurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta
päivästä, unettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt,
lopen rasittunut…

Mutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista

»Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja —
ennen kaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin
päätä pakotti, jos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu
säästäväisyyteen!

Ja tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus on

yksinäisyys…»

*****

Tohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti

pesävalkeata… Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet,
jotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat
kirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä silkillä,
kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan tohvelit»,
kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.

Ariel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat ja

liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha
taloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa
tarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän
voisi mielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne
siihen varatut taivaallista joululahjaa varten.

Hän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten lahjain

odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon
kohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.

»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja», mietiskeli

Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan
hopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön
helmasta…»
 Sitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin
mahtava kuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.

Ariel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen

taiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten kultaparatiisiin,
kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä tyttönen, — oli
hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri, että heidän ovensa
yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että runoilija,
kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa talossa, luuli
voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen hiljaisen, viehkeän
hengityksen… Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin hänen mieltänsä!
Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu puoliso, ja
vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli hänenkin
puolestansa… Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.

Henkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen

elämä palpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja
naisellinen uutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin
jalostavasti terästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan
mielenlentoon, johtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin.
Tietämättään tuo naisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen
runottarensa!

Kuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia

itsellensä! Mutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä,
hänen hillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa
portaissa he sanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.

Vaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan

ilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin
hieman kiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut
koskaan puhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan
ilmaisemaan.

Pyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen… sehän

olisi ollut niin arkipäiväistä… melkein loukkaavaa!… Mutta voi! kuinka
oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan, häntä
loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan hän
ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se
aukenisi… Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä,
sydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?

Kuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava

kierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa
hämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista,
huimasi häntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa,
jääden siihen makaamaan.

Runoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset

haavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain
todellisuuteen liittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet
hulluiksi ja pyörivät vinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon
niitä olikaan, kuinka paljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat
tavuihin, sitten kirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen,
inhottavina hämähäkkeinä, kihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin
Väliin ne kaikki vilisivät Arielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien
sinne sisälle, toiset yritellen pois…

Ja joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten

pahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta…

Verhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä,

kajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti…» Ja
tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin
luonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa
tavaton läpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että
huone kävi valoisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten
seurassa», ajatteli hän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet
matkan varrelta tähtiä käsiinsä.»

Nyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi

sanomattoman suloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys
tuotti Arielille viehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä,
viluntunne hävisi… Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat
ja julmat sanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin
tyynnyttävää, viihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle
juotavaksi kuumaa nestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja
hunajan maku… Toinen asetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi
verratonta vilpeyttä, jotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka
levitti suloista lemua… Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee
kädessään… Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin
rauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain
kulkua…

Hän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen

päänsä tuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen
ajatuksensa olivat selvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat
poissa. Millainen yö hänellä olikaan ollut! Millainen painajainen
kammottavine unineen!… Hän liikahti ja tunsi yllään pehmeän
untuvapeitteen.

»Ihmeellistä», ajatteli hän, »enhän muista ollenkaan…»

Hän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi

hämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken
loppuunpalaneesta valkeasta…

Joku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui

nojatuolissa uunin edessä.

Ariel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä

suomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen… Mutta
varmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi…
Hän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka
sisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille
sieville paleleville naisjaloille…

Ja hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija

polvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti
veitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle
onnen, viehkeän maallisen onnen.
PRINSESSA HELMEN TARINA.

Kun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei

kuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä
kuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:

— Tämä on nyt sinun asuntosi.

Sitten aukenivat suunnattomat kupariarkut, missä hohti

loppumaton määrä äskenlyötyjä kultarahoja ja kimmeltäviä Intian
jalokiviä. Valkoisella silkillä sisustetuissa lippaissa nähtiin koruja,
joiden tuikkavat timantit ja haavemaisen hennot takeet olisivat
herättäneet haltiattarenkin kateuden. Ja kuningas puhui:

— Nämä kaikki ovat sinun!

Silloin tuo solakka ja harvinaisen kaunis prinsessa polvistui,

tykkänään verhoutuneena tähkänväriseen tukkaansa, ja kuningas
asetti hänen kumartuneelle otsallensa kevyen liljakoristeisen kruunun
ja sanoi:

— Olet kuninkaan tytär! Kaikissa valtakuntani äärissä nämä

rikkaudet ja tämä kruunu kohottavat tahtosi ainoaksi laiksi!
 Ensin kiitti prinsessa isäänsä kaunein sanoin, kuten hänen
kasvattajattarensa oli häntä neuvonut, sitten hän syleili häntä aivan
tavallisen pikku tytön tapaan — mitä kukaan ei ollut hänelle
opettanut. Hänen mielensä oli niin riemukas!

Noudattaen tuon ylhäisen suvun perinnäistapaa, minkä vesa hän

oli, oli prinsessa viettänyt alaikäisyytensä maailmasta erillään,
omistamatta mitään, saamatta lausua ainoatakaan toivomusta, joka
olisi täytetty kasvattajan suostumuksetta. Nyt piti hänen kehittyä
vapaudessa, seuraten vain oikullisen mielikuvituksensa johteita.

Luodessaan katseen kuvastimeen, prinsessa hymyili hilpeälle

kuvallensa, ja hänen kätensä, nuo pienet kädet, jotka olivat niin
heikot, niin hennot, että hiukankaan kovempi ote olisi ne taittanut,
leikiskelivät kultarahoilla ja koruilla, hänen mumistessaan:

— Saan, mitä ikinä haluan!

Hän kutsutti maailman etevimmät taiteilijat koristamaan ja

kalustamaan uudelleen norsunluulinnan ja hän kuljetutti sinne
taideteoksia valtakunnan museoista. Itse hän verhoutui kullalla
kirjailtuihin silkkivaatteisiin tai itämaisiin helmikuvioin koristettuihin
lumivalkoisiin harsopukuihin.

Jokainen hänen liikkeensä sai jalokivet säkenöimään, kallisarvoiset

kukat, joilla hän koristautui, levittivät sulotuoksua hänen
ympärilleen, ja koko hänen olentonsa muistutti hänen pienestä
valkoisesta kädestänsä, joka oli aivan väsähtänyt monien sormusten
taakasta.

Tuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet

sulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana,
harvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan
aikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä,
pani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan.
Kantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä,
ylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät
olleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille, joilla
kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean seurueen
ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne hänen
tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä tai
muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja
kuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan,
mutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.

Täyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo

rajaton valta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat,
jotka hän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten
rakkaus merkitsi hänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko
omisti hänelle, jumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle,
joka erosi muista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten
orkideat muista kukista.

*****

Kukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla niin
yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija olisi
hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan
kukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista
lajeista.

Eräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla

hovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään
nuoren paimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt
koskaan ennen.

Se oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin

viehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten
kukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.

— Mikä kukka tuo on, pienokaiseni? kysyi prinsessa.

— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se

kasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on
hyvin harvinainen.

Ja hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla

siintävään selänteeseen.

— Kuinka sinä sitten olet sen saanut? huudahti Helmi ihmeissään.

Paimentyttö loi katseensa maahan, hilpeästi hymyillen:

— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän

on tuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa
tämän kukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.

Prinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti

uhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti
silkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.

— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota

tuo kukkaro!

Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka

huonoissa pukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen
povellensa ja huudahti, kukkarosta välittämättä:

— En toki, armollinen rouva. Kukkaseni ei ole kaupaksi…

Kieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä

koskaan. Hänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle
aluksi tullut mieleen edes siitä vihastua.

— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta

minä haluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi
— tehkäämme vaihtokaupat!

Ja hän tarjosi hänelle safiirisormusta.

Mutta tyttö pudisti päätänsä.

— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä

kukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.

Kuullessaan nuo sanat Helmi rypisti kulmiansa.

— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle

tuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!

Ja kääntyen höyhentöyhtöisten henkivartijoittensa puoleen hän

sanoi:

— Ottakaa tuo kukka! Haluan saada sen!

Eräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja

julmana. Mutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut
paikalle, raudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan
tyttösen rinnalle, pidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän
hulttion.
 Tulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti.
Prinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan.
Kauniiksi ei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen
miehekkäät kasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään
jääneet. Ne kuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan
aateluutta.

Muukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien

prinsessaa hän lausui:

— Teidän Korkeutenne, rukoilen armoa tämän lapsukaisen

lemmentodisteelle!

Mutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui,

ikäänkuin ei olisi kuullutkaan tuota pyyntöä:

— Vartijat, ettekö kuulleet käskyäni!

Äskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa

käskyä, vaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän
yritti jälleen lähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti
häntä niskasta, heittäen hänet maahan.

— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan

pelottomasti, mutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon
teon, mutta Jumalan armosta minä tulin sen estämään.

— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole

levollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.

Komea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti

kiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät
kädenliikkeellä.
 Hänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun
väri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti
ohjaksiin. Kiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi
ylvään ivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:

— Luovun tuosta kukasta, sillä oikeastaan olen jo väsynyt sen

sineen!

*****

Prinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti

päänsä puhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti
luuli keksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla
hänelle muutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin
nuorille tytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot
olivat kauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua
viulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi,
ettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.

— Mikä on tuon runoilijan nimi? tiedusteli hän.

Ihastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa,

kiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:

— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi,

käyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan
tiedä mitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet
ilmaista hänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen
välityksellä, joka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle
pergamentille, ja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.
 — No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa
suuremmat runoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja
minä haluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet
kaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi
kuninkaallista valtaani.

Mutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa

pelästys ja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn
lippaan, sanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä
ylistämään sadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä
ylistämästä päivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti
enemmän runojensa helkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena
laulamaan kauneudesta ja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään
virttä vallan ylistykseksi.

*****

Kuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten

kukaan muukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa
naurussa ei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet
saatiin unohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän
saavuttamiseksi eräs hovin mahtavista kertoi muutamana iltana
komeista turnajaisista, joita hän oli ollut katsomassa muutamain
muiden hovimiesten kanssa. Ritari, jonka kerrottiin suorittaneen mitä
uljaimpia sankaritekoja, oli siellä vaatinut taisteluun ja voittanut
valtakunnan kuuluisimmat taistelijat. Mutta voittaja oli pitänyt
kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä päässään, eikä kukaan
voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon suojatta.

Prinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti

taistelukuntoa arvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja
miekkojen kimmellys.
 — Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön
valkoisen muuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi
kuljettaa, ja pestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari,
missä hän lieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen
pitää kulkea kantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja
rikollisilta ihmisiltä.

Ymmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja

kaikki loivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille
hänen viestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että
hänen miekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, —
puolustanut uskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut
myytävänä poliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa
verikasteensa niin monen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.

*****

Prinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki
ihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli
onnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta
tuulestansa huolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan
kehoitusta, jonka tämä turhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo
kahden kuukauden aikana, luvaten valita puolisoksensa jonkun
noista kosijoista, jotka hänen välinpitämättömyytensä saattoi
epätoivoon.

Kuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin

naapurimaitten hallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista
Helmeä. Prinsessa saapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa
puvussa, joka näytti olevan kudottu auringon ja kuun säteistä.
Hänen tukassaan hohti, timanttikruunun ohella, harvinaista lajia
olevain lummekukkien muodostama sädekehä.
 Kalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä
hänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina.
Liikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten
ihailun ilmauksia.

Juhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt.

Prinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle
outojen henkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti
huomaamattomasti. Lähellä akkunaa, jonkun matkan päässä
ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla oli vaaleat puvut ja
silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra, hienompi ja ylväämpi
mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko seurueessa.
Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi hänen
puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.

Helmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli
rohjennut lausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja
puhutella häntä melkein käskevään sävyyn.

— Kuka on tuo mustapukuinen ylimys? tiedusteli prinsessa

kamariherralta.

— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta

joku aika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa
lisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että
hän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen
rikkautensa vedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen
myöntää, ettei ole olemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa
pappia eikä herttaisempaa aatelismiestä. Monet nuoret tytöt,
ylhäisintäkin sukua, pitäisivät suurena onnena saada herttua
Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon uljaan ritarin sydän olisi yhtä
voittamaton kuin hänen miekkansakin.
 — Mikä ylpeä olento! mumisi prinsessa.

Ja kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään

naissydänten tuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi
tällä taholla voittaisi suosiota.

Seuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan,

muistuttaaksensa prinsessaa hänen lupauksestaan ja
tiedustellakseen hänen valitsemansa puolison nimeä.

— Teidän Majesteettinne, vastasi prinsessa, — nuo

muukalaiskuninkaat ikävystyttävät minua ja ovat minusta
vastenmielisiä, — en tahdo ketään heistä!

Empien hetkisen hän sitten jatkoi rohkeasti:

— Koska Teidän Majesteettinne katsoo suotavaksi että menisin

avioliittoon, niin suvaitkaa määrätä, että jonkun uskotuistanne on
vietävä herttua Renaud'ille salainen viesti, että hänellä on
menestymisen toiveita, jos hän haluaa kosia kuninkaansa tytärtä…
Tiedän kyllä, lisäsi hän hymyillen, — etteivät kaupungin
kauneimmatkaan neitoset ole voineet voittaa hänen ylpeätä
sydäntänsä, mutta kenties hän huomenna ajattelee, ettei
harkitseminen ole ollut haitaksi.

Ensiksi kuningas pani kovasti vastaan, arvellen että ainoastaan

jokin hallitsija olisi tuon liiton arvoinen. Mutta kun herttua Renaud
tuotti hänen hallituksellensa kunniaa, kun herttua oli laajentanut ja
vahvistanut hänen valtaansa — ja kun kuningas ennen kaikkea ei
pystynyt vastustamaan pikku epäjumalaansa, antoi hän ennen pitkää
suostumuksensa.
 Mutta kun herttua Renaud'ilta tiedusteltiin hänen mieltänsä,
vastasi hän että prinsessa oli niin paljon ylhäisempi häntä, ettei
hänelle koskaan voinut tulla mieleenkään rakastua häneen, ja ettei
ollut hänen luontonsa mukaista valita itselleen vaimo rikkauden ja
syntyperän perusteella.

*****

Tällä kertaa pikku prinsessa Helmi ei vihastunut eikä nauranut,

vaan oli hyvin vähäpuheinen koko päivän. Hoviväki, joka ei tiennyt
mitä oli tapahtunut ja mitä tuskallisia ajatuksia tuon kuninkaallisen
otsan takana liikkui, odotti ihmeissään, mitä uusia oikkuja prinsessa
hautoi mielessänsä. Rauhoituttiin hieman, kun Helmi seuraavana
päivänä vain ilmoitti haluavansa kuulla eräässä kaupungin
ulkopuolella sijaitsevassa kappelissa äskettäin Jerusalemista
palanneen hurskaan munkin saarnaa.

Munkki puhui erinomaisen hyvin, joskin varsin ankarasti, ja

seuranaiset kehuivat saarnaa. Prinsessa puolestansa pyysi hurskaan
puhujan linnaan ja kertoi hänelle kaikista pettymyksistä, joita hänellä
viime aikoina oli ollut.

— Isäni, päätti hän puheensa, — olin tullut kuulemaan teitä,

saadakseni teiltä lohtua. Mutta te puhuitte ainoastaan keinoista,
joilla paratiisi saavutetaan, ja sananne eivät tunkeneet ollenkaan
mieleeni, sillä nehän olivat tarkoitetut ainoastaan köyhille ihmisille.
Varanneehan taivaallinen Kuningas valtakunnassaan toki paikat
maallisille kuninkaille?

— Tyttäreni, vastasi pyhä mies, joka ei ollut perehtynyt hovin

kohteliaisuuksiin, — rikkaus ja valta ovat arvokkaita Jumalan lahjoja,
joita tulisi käyttää hänen kunniaksensa, mutta niillä ei voida ostaa
runoilijan ylistystä, jos hän todella ansaitsee runoilijan nimen, ei
rehellisen soturin miekkaa, ei kunnon miehen rakkautta. Ja mitä
paratiisiin tulee… Tyttäreni, jollei teillä Jumalan valtaistuimen eteen
tullessanne ole tarjottavana taivasten Herralle muuta kuin
varallisuutenne ja kruununne, silloin ovat monet kerjäläiset, joilla ei
tänään ole leipää eikä paikkaa mihin päänsä kallistaisivat, tuona
päivänä rikkaampia kuin te.

Helmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt olla
prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella
hoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan
vanhan imettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän
asettui asumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän
reunassa maalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista.
Siellä hän vietti yksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan,
omistaen rukoukselle linnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa
enemmän aikaa kuin koskaan norsunluulinnassa elellessään.
Maallisista asioista ei hän enää välittänyt.

Eräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä

reunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta, joka
vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat
kirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen
valkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis
tukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena
vaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti
kullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä
jalokiviä.

Kuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo

kalpea valo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita