Technical Communication 14th Edition

by John M. Lannon Wei Zhi

Go to download the full and correct content document:
https://ebookgrade.com/product/technical-communication-14th-edition-by-john-m-lann
on-wei-zhi/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Technical Communication 15th Edition by John M. Lannon Wei

Zhi

https://ebookgrade.com/product/technical-communication-15th-edition-
by-john-m-lannon-wei-zhi/

ebookgrade.com

(Instruction Manual) Technical Communication 14th Edition

by John M. Lannon

https://ebookgrade.com/product/instruction-manual-technical-
communication-14th-edition-by-john-m-lannon/

ebookgrade.com

Strategies for Technical Communication in the Workplace

3nd Laura J. Gurak & John M. Lannon

https://ebookgrade.com/product/strategies-for-technical-communication-
in-the-workplace-3nd-laura-j-gurak-john-m-lannon/

ebookgrade.com

(PowerPoint) Technical Communication 14th Global Edition

https://ebookgrade.com/product/powerpoint-technical-
communication-14th-global-edition/

ebookgrade.com
(PowerPoint) Technical Communication 14th Global Edition

https://ebookgrade.com/product/powerpoint-technical-
communication-14th-global-edition-2/

ebookgrade.com

(Test Bank) Technical Communication 14th Global Edition

https://ebookgrade.com/product/test-bank-technical-communication-14th-
global-edition/

ebookgrade.com

Practical Strategies for Technical Communication by Mike

Markel Wei Zhi

https://ebookgrade.com/product/practical-strategies-for-technical-
communication-by-mike-markel-wei-zhi/

ebookgrade.com

Communication Pathways By Joseph M. Valenzano Wei Zhi

https://ebookgrade.com/product/communication-pathways-by-joseph-m-
valenzano-wei-zhi/

ebookgrade.com
Another random document with
no related content on Scribd:
Helmiahoon. Te ette ehdi sinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö
taivasalla. Silloin on hyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat
täällä villissä lännessä kotiutuneita."

"Koska lähdette?"

"Heti, tietysti."

"Minä kysyn kumppaneiltani."

"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten

siitä syystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää
vaan salainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten
tahdotte."

Hän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki
samoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien
mukaan.
NELJÄS LUKU.

Terässydän.

Edellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi

soraiseksi ja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun
kävi yhä vaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi
suoraan eteensäpäin ja sanoi:

"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka

tuossa yhdessä seisovat?"

Timi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt

silmiä häikäissyt, koska se jo oli laskenut.

Tarkkaan katseltuaan Jimin mainitsemia esineitä, vastasi hän:

"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen,

joista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin
viimemainittu."

"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa
ja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä
lymyävät."
 "Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa,
voimme ehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi
voisi ihmistä tuntea."

"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka,

että tuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta.
Eikö niin?"

"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä,
jotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset,
joista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin merkillistä
matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!"

Pisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan

muodostivat suoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.

"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa", sanoi Jimi. "Ne ovat

kallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä.
Jos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän
edellemme, ovat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä
päättäen eivät he ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat
meidät. Näetkös, että he juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen,
jos intiaanit olisivat päässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen,
minkä voin, auttaakseni heitä."

"Ja kuinka meidän tulee käyttäidä heitä kohtaan?"

"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme

tähden tulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi,
ettemme paljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme
anna heidän huomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he
eivät osota mitään vihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä
rauhallisina. Eteenpäin siis! He odottavat meitä."

Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja

pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan
tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.

Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät

pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä
äänellä muutaman metrin etäisyydessä:

"Pysähtykää, muuten ammumme!"

Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut

pysähtyivät tottelevaisesti.

"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte

maistaa luotejamme!"

"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä.

Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."

Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään

peljänneet, vaan tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma
ryhti myös heihin vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät
laskeneet aseitaan.

Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies.

Paksu, musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt;
kuitenkin saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.

Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän

äreällä äänellä:
 "Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään
pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää
armahtavaisuuttamme, että vielä elätte."

"Älä lörpöttele, mies!" vastasi Jimi. "Ketä teidän tulee sitte kiittää
siitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme
varsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te
olette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole
tavanmukaisesti teitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei
teissä ole miestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi
varmaan lentänyt penikulman etäisyydellä meistä."

"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä

ammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te
oikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?"

"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi

auringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten
nähtävissä."

Parrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin

totisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:

"Koska se alkaa?"

"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista.

Sen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle
makeinta!"

"Mies, teettekö meistä pilkkaa?" huusi toinen kiukustuneena. "Kyllä

me sen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä
vedettävinä. Teidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa,
ettemme kajoo niihin!"

"Oo", nauroi Jimi. "Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään
sitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme
ovat latingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo,
laukeevat ne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te,
herrani, olisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?"

"Honottajat? Olisitteko niitä?" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista!

Kyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi,
kuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut
saada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän
nenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia.
Toivon, että huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä
tarkat ja kiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä
mieheltä ja yksi sentti hevoselta."

"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä

sirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan
auringonpimenemisen aikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista
yöllä. Mutta jos ette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse
heittää muutaman kuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte,
sillä näytätte siltä, kuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin
apinahäkistä."

"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta

itse emme esiinny."

"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti

sitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa
minulle anteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat
vanhempanne teille antaneet?"

Nämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä,

ettei partaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:

"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä

mainitsematta. Ette kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne,
koska päänne näkyy olevan sangen surullisessa tilassa. Mistä
oikeastaan tulette?"

"Tuolta seudulta takanamme päin."

"Ja mihin aiotte?"

"Tuonne seudulle edessämme päin."

"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne

erehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?"

"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne.

Saammeko seuraa?"

"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti

ratsastaessamme teidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan
tarttuvaista."

"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta

siihen, niinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän
tarkoin maata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan
dollarin seteleitä?"
 "Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi,
oikein jättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö
nähneet jälkiä juuri nenänne edessä?"

"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat

Helmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin."

"Ratsastitteko tuolla makaavan ruumiin ohi?"

"Ratsastimme",

"Mitä siitä ajattelette?"

"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut

taittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu."

Isäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt

oikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-
veljekset olivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella
ratsastaneet kuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän
epäilystään herättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa,
rehellisissä kasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi
hän:

"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi

ollut vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne
otimme. Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"

"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet

ennen teitä, olisimme tehneet samoin."

"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne

vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja
menestyksettä olemme niitä tähän asti etsineet."

"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen

jäljet."

"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää
ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa,
mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja
pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä
pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja
palata vanhalle tiellemme."

"Mihin se vie?"

"Me menemme Fort Khadburneen."

"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?"

"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan."

"Timanttejako hakemaan?"

"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme

kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat
hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään;
hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen
varmemman hedelmän."

"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää

ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän
jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."
 "Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen
utelias näkemään, löydättekö te ne."

Tämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:

"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt

kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."

Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa

laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja nämät
seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet
seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.

Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten

kuunnelleet keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi
Isäntä:

"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä,

kun ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"

"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin

ääressä, mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet
heidän ystäviksensä."

"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia.

Tietysti en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu.
He kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka
Ljaano estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas
ihan täällä lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-
veljekset nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen
tässä jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he
eivät saa kynsiinsä."
 "Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He
tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."

"Minne?"

"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan."

"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä

timantteja Aritsoonassa?"

"Ostaa aiomme, emmekä etsiä."

Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja

sanoi sitte mitä huolettomimmalla äänellä:

"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla

täytyy olla paljon, hyvin paljon rahaa."

"Sitä meillä tietysti on."

"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on

sangen epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille
Friskosta. Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun
niitä parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset
summat ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi
Friskosta meille lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon
varmempaa."

"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat

mukanamme."

"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi
tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano
mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo
sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan
sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi. Mutta
me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen, vaan
peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä
hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."

"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa."

"Kuka se on?"

"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin

säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"

"Hullu? Miksi niin?"

"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä

ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla
tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten
molempien veljesten liittolainen."

"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet."

"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä

olevan älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on
Helmiahossa ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he
tahtovat tavata toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän
seurassaan ja Ljaano estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä
ole teidän kanssanne tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä
varoittaa."
 Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen
antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:

"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme

siihen olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt
saamme toisen otettavamman?"

"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon

lähteneet. Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano
estakaadoa? Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa
aavikolla mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone.
Hän vastaanottaa heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä
tarvitsevat. Onhan se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän
taloon, jota hän niin kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin
naamarin takana piilee koko ryövärijoukko."

"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis

ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan,
sillä tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään
tekemisissä. Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"

"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon.

Niihin saatamme luottaa."

"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?"

"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te

taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."

"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat'

tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."

"Niinkö tahtoivat?"
 "Niin."

"No, mistä syystä?"

"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat,

että olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen.
Toinen ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse
raatelitte."

"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja

meille he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se
todistaa, ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei
mikään kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta
sen paikan ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei
kukaan voi meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten
näitte, että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan
varovaisuudesta. Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"

"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne

vaivata. Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme
täydellisesti teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän
seurassanne?"

"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen.

"Tahdon puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te
meitä. Täällä lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää
tutkimusta. Onhan se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta
parempi kuitenkin on, että pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt
näette, ettemme mitään ryöväreitä ole, niinkuin Honottajat ovat
väittäneet. Jos me todellakin olisimme tuollaisia hirtehisiä,
sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme teidät mukanamme,
ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne
välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi
annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren
siirtolaisseurueen, joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen
itsellensä maata sen tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi
saksalaisia. Eilen illalla he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän
matkaa täältä, ja siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna
heihin yhtyä. Hän on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon
tuntia, sekä samalla ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias
Taivola. Yhtykää tuohon karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He
ovat runsaasti aseilla varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä
hätyyttää."

"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?"

"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan

etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn
suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle
sen itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi
kulkea harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa
voitte nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän
olevan hyvissä käsissä."

"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta. Me

lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin
saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me
ratsastamme."

"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette

menneet?"

"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!"

 "Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee
uskotella heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he
seuraavat teitä ja te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä.
Ratsastakaa sentähden näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes
eivät enää voi teitä nähdä; sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät,
miksi olette kääntyneet, keksin kyllä jonkun tyydyttävän
vastauksen."

Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset

jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja.
Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes
katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle,
etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti
nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:

"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme

lankeevat.
Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin
viisikymmentätuhatta
dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte
Hono-veljeksistä?"

"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.

"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet

osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken.
Se todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä
koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse
olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän
teräväpäisyytensä on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy
toimittaa heidät pois tieltä."
 "Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän
täytyy lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."

"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi
käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he
Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla
läsnäolevan ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja
kiukkuisin vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime
tingassa riistää meiltä toivotun saaliimme."

"Me ammumme heidät muitta mutkitta."

"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"

Hän mumisi jotakin epäselvästi.

"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi

viisaimmin tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät
oikeastaan voi puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme,
ennenkuin he ehtivät meihin tähdätä."

"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu!

Olen utelias kuulemaan miten aijot toimia."

Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa

etsiskelevän jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta
ryhmästä. He eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien"
lähtöönkään.

"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan,

miten viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin
tähdätä."
 "Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että
osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko
ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi
kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita
muuta kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti
heidän luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa
ovat heidän kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät,
että heidän tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän
rinnallaan, eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään
katselematta."

Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta

ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta,
pitivät he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit
kulkivat heidän perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja
niin kai olivatkin.

"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään,

ikäänkuin huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.

"Tuolla kaukana he vielä näkyvät", vastasi Isäntä.

"Mihin he ratsastavat?"

"Takaisin, niinkuin näette."

"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme

Helmiahoon.
Miksi siis palaavat takaisin?"

"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi

sitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!"
 "Vai oli heillä rahoja?"

"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän

teitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi
satulalaukusta ja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin
kauhistuivat ja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta.
Mennessänsä huusivat he meille että kertoisimme teille, heidän
huomisiltana, tahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan
Helmiahoon, lähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa
Ljaano estakaadolle."

"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä

heidän katoamiseensa."

"Tarkoitatteko, että he ovat meille valhetelleet?"

"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä

en usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi
isot, jotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma
siitä, että he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät
meidän näkyvistämme."

"Herra, te käytte taas loukkaavaiseksi!"

"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi

olla loukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master
Isäntä. Kun te toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei
kaikkien tulee tietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa,
sitä on toisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja."

"Olisinko minä viitannut? Siitä en tiedä mitään?"

 "Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa, että
luulin teidän oikein lentävän pois."

"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata

liikkeitäni. Ja puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään
salaisuus ollut. Me puhuimme kadonneista jäljistä."

"Niinkö? Ja sitte te luulitte, että ne löydettäisiin tuolla etelässä."

"Tuolla etelässä! Mistä te sen päähänne saitte?"

"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne

etelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä piirtää
jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden suoraan
eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin viittasitte taas
itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että voisin kertoa koko
asian."

"No, tehkää se sitten!"

"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en

enää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja siitä
vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he ovat
oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä
huolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole
kaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro
juoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa
neljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi."

Tätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei

onnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi pelätä.
 "Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra",
huudahti hän raa'asti. "Missä te aijotte nukkua, on meille
yhdentekevää. Te olette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa
ennemmin, oletteko löytäneet jäljet?"

"Tietysti me löysimme."

"No missä?"

"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa

nähdäksemme."

"No menkää sitte edellä."

"Kyllä, mutta Timin tulee käydä perässä."

"Miksi niin?"

"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun

kepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin
niistä olisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan
Timin pyssystä."

"Master, te käytte todellakin liian röyhkeäksi."

"En suinkaan. Parastannehan minä tahdon, varoittaessani teitä.

Tulkaa nyt!"

Hän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat

tulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä
valmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka
liikettä silmällä.

Hetken päästä Jimi pysähtyi, osoitti maahan ja kysyi:

 "Master Isäntä, mitä tämä on?"

Puhuteltu kumartui katsomaan erästä paikkaa maassa ja vastasi:

"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on

rikkimusertanut."

"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen

kiven?"

"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön."

"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän

matkan päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.

"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen

suora viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."

"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin

pisteliäästä.

"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin

sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse
teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä
metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te
olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te
olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille
tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään
heitä varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä
murhattavaksi, näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän
päähämme suinkaan pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme
velvollisuutemme tehneet ja nyt meidän tulee pitää huolta
itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te lähdette ennen meitä, jopa
melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne jälestä, mutta varokaa
suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti! Me ymmärrämme hyvin,
miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos huomaamme sanan
tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää meistä pois;
ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne selkään!
Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'

"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te

ette meistä pääse! Me olemme — — —"

"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä

on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä
kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen
pään läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin
mahdollista. Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"

Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan

saattaneet epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he
todellakin ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos
yrittäisivätkin vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat
vaikka raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä
satulanastoihin, nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois
sanaakaan lausumatta. Eräs heistä oli taaksensa sitonut
ennenmainitun satulan ja ohjakset.

Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten

kävellä ja kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin
ja Timin vielä samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.

"Pekana!" sähisi Isäntä. "Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan

tapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista,
paeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että
nuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät
ampuneet. Ettekö tekin niin luule?"

"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien

liikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he
aikovat tehdä."

"Sehän on hyvin helppoa arvata", sanoi eräs.

"No, mitä sitten?"

"He ratsastavat varoittamaan 'timanttipoikia'."

"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä

Hono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta
meidän täytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään.
Niinpian kun näemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja
muodostamme vartioketjun, jonka lävitse emme päästä ketään
muuta kuin hurskaan Topias Taivolan, kun hän palaa Helmiahosta.
Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa meidän olevan läheisyydessä.
Jos, vasten luuloani, Honoveljekset tulevat, ammumme heidät.
Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää, vaikka halusta olisin ottanut
hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin veljesten kesken
sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä
enemmänkin."

"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme

intiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden
saimme Hono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne
likittyville, ja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme.
Silloin he kohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme
tyhjäksi."
 "Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä
välitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä
tavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää."

"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti

aamuhämärässä lähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän
päivämatkan, jotta karavaani niin pian kuin suinkin ehtii täältä
kauaksi pois. Me katoamme tietysti vielä pikemmin."

He ratsastivat vielä vähän matkaa länteen ja poikkesivat sitten

etelään.

Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia

ei enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti
suutaan tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:

"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?"

"Ihan yhtä hyvin kuin sinua", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.

"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?"

"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat,

häntä koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein
hupaista. Henkemme oli todellakin vaarassa."

"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et

suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"

"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä

syystä, ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä
enää ole velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin
viisaina. Onhan tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en
ymmärrä että meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä
vastaanottamaan apuamme. Jos he uhkamielisyydessään lyövät
päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin toimeen. Minä ajattelen että
intiaani parka paremmin tarvitsee meidän apuamme ja paremmin
sen ansaitseekin."

"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?"

"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä

oikealla puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän
se vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki,
johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin
minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."

He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä. He

eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden
tähden sieltä tarkasti maata tutkia.

Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa.

Se oli punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti
sen maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:

"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja

huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se
vanhalle, haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."

"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt

Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa
varten."

"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa

käyttää, mutta ei perittyä."
 "Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan
omistajan kanssa."

"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä

tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen
onneatuottava vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään
leikattu 'totem' sen omistajana olleen komankhin, vieläpä
päällikönkin. Onpa hyvä, että ymmärrämme tämän heimon murretta.
Meidän pitää huutaa heille, muuten saattaisi tapahtua, että
tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi ensinkään mielelle
makeinta."

Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä

ja oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka
sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa,
mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien
täältä ratsastaneen.

Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli

muodostunut kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta
eivät saattaneet erottaa, kun jo oli ihan pimeä.

He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat

he hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa,
vaan koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella
pysähtyivät he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä
ylhäällä ketään, jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään
käyttää.

Heidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän

alas.
 "Kuules", kuiskasi Jimi. "Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He
ovat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän
vielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele
häntä, Timi."

Timi noudatti kehotusta ja huusi selvällä ei ihan kovalla äänellä.

"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu,
olemme ystäviäsi!"

Nyt he odottivat vastausta. Hetken perästä kuulivat he

kysymyksen:

"Haki bit? Kuka tulee?"

Siinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi

ilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti
samoilevaiset komauhkit käyttävät.

"Gia oti masslok skona — kaksi hyvää, valkoista miestä", vastasi

Timi.

"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!" kuului hetken miettimisen

päästä tuolta ylhäältä!

He kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he,

pimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja
nostavan pyssyn heitä vastaan.

"Noba o nu neshuano! — Pysähdy muuten ammun", käski intiaani.

Veljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat

otaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:
 Nuori, punainen veljeni ei tarvitse ampua. Olemme tulleet häntä
auttamaan!

"Ovatko valkoiset veljeni yksin?"

"Olemme."

"Ovatko he seuranneet hevoseni jälkiä"?

”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet,

mitä siellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että
vihollistesi jälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette
urhoolliset punaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä
joitten täytyi häpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin
meitä.”

"Puhuuko veljeni totta?"

"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme,

laskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä,
saammeko ottaa ne takaisin."

"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea

sydämmessään. Herättääksensä luottamusta laskevat he aseet
luotaan, mutta sitten tulee heidän kolme kumppaniansa meitä
tappamaan."

"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me

emme ole samoja henkilöitä; sinä erehdyt."

"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette
jälkiä seuranneet, täytyy teidän tietää."
 "Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät
jälkiäsi. Me puhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme
heitä. Heidän ei onnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti
toverisi haavasta juosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille
ilmaisseet, vaan teimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen
päin. Me sanoimme heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme
pyssymme heitä kohti, samoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin
heidän täytyi häpeällä mennä tiehensä.”

"Miksi ette heitä tappaneet?"

"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä

ainoastaan silloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme."

"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun

luottamaan teihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan
varuillani."

"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme

parastasi. Kysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole
meille mitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa.
Tiedämme, että olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että
toverisi on haavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle
apuamme. Jos et siitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole
tottuneet kenellekään apuamme tyrkyttämään."

Kului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan.

Sitten hän sanoi:

"En tarvitse apuanne, voitte mennä."