Physics 9th Edition Cutnell Solutions

Manual
Visit to download the full and correct content document:
https://testbankdeal.com/download/physics-9th-edition-cutnell-solutions-manual/
Physics 9th Edition Cutnell Solutions Manual

CHAPTER 2 KINEMATICS IN
ONE DIMENSION
ANSWERS TO FOCUS ON CONCEPTS QUESTIONS

1. (b) Displacement, being a vector, conveys information about magnitude and direction.
Distance conveys no information about direction and, hence, is not a vector.

2. (c) Since each runner starts at the same place and ends at the same place, the three
displacement vectors are equal.

3. (c) The average speed is the distance of 16.0 km divided by the elapsed time of 2.0 h. The
average velocity is the displacement of 0 km divided by the elapsed time. The displacement
is 0 km, because the jogger begins and ends at the same place.

4. (a) Since the bicycle covers the same number of meters per second everywhere on the track,
its speed is constant.

5. (e) The average velocity is the displacement (2.0 km due north) divided by the elapsed time
(0.50 h), and the direction of the velocity is the same as the direction of the displacement.

6. (c) The average acceleration is the change in velocity (final velocity minus initial velocity)
divided by the elapsed time. The change in velocity has a magnitude of 15.0 km/h. Since the
change in velocity points due east, the direction of the average acceleration is also due east.

7. (d) This is always the situation when an object at rest begins to move.

8. (b) If neither the magnitude nor the direction of the velocity changes, then the velocity is
constant, and the change in velocity is zero. Since the average acceleration is the change in
velocity divided by the elapsed time, the average acceleration is also zero.

9. (a) The runners are always moving after the race starts and, therefore, have a non-zero
average speed. The average velocity is the displacement divided by the elapsed time, and the
displacement is zero, since the race starts and finishes at the same place. The average
acceleration is the change in the velocity divided by the elapsed time, and the velocity
changes, since the contestants start at rest and finish while running.

10. (c) The equations of kinematics can be used only when the acceleration remains constant
and cannot be used when it changes from moment to moment.

11. (a) Velocity, not speed, appears as one of the variables in the equations of kinematics.
Velocity is a vector. The magnitude of the instantaneous velocity is the speed.

Visit TestBankDeal.com to get complete for all chapters

 Chapter 2 Answers to Focus on Concepts Questions 43


12. (b) According to one of the equation of kinematics v 2  v02  2ax, with v0  0 m/s , the 
displacement is proportional to the square of the velocity.


13. (d) According to one of the equation of kinematics x  v0t  12 at 2 , with v0  0 m/s , the 
displacement is proportional to the acceleration.

14. (b) For a single object each equation of kinematics contains four variables, one of which is
the unknown variable.

15. (e) An equation of kinematics  v  v0  at  gives the answer directly, since the initial
velocity, the final velocity, and the time are known.

16. (c) An equation of kinematics  x  1

2  v0  v  t  gives the answer directly, since the initial
velocity, the final velocity, and the time are known.

 
17. (e) An equation of kinematics v 2  v02  2ax gives the answer directly, since the initial
velocity, the final velocity, and the acceleration are known.

18. (d) This statement is false. Near the earth’s surface the acceleration due to gravity has the
approximate magnitude of 9.80 m/s2 and always points downward, toward the center of the
earth.

19. (b) Free-fall is the motion that occurs while the acceleration is solely the acceleration due to
gravity. While the rocket is picking up speed in the upward direction, the acceleration is not
just due to gravity, but is due to the combined effect of gravity and the engines. In fact, the
effect of the engines is greater than the effect of gravity. Only when the engines shut down
does the free-fall motion begin.


20. (c) According to an equation of kinematics v 2  v02  2ax, with v  0 m/s , the launch 
speed v0 is proportional to the square root of the maximum height.

21. (a) An equation of kinematics  v  v0  at  gives the answer directly.

22. (d) The acceleration due to gravity points downward, in the same direction as the initial
velocity of the stone thrown from the top of the cliff. Therefore, this stone picks up speed as
it approaches the nest. In contrast, the acceleration due to gravity points opposite to the
initial velocity of the stone thrown from the ground, so that this stone loses speed as it
approaches the nest. The result is that, on average, the stone thrown from the top of the cliff
travels faster than the stone thrown from the ground and hits the nest first.

23. 1.13 s
44 KINEMATICS IN ONE DIMENSION

24. (a) The slope of the line in a position versus time graph gives the velocity of the motion.
The slope for part A is positive. For part B the slope is negative. For part C the slope is
positive.

25. (b) The slope of the line in a position versus time graph gives the velocity of the motion.
Section A has the smallest slope and section B the largest slope.

26. (c) The slope of the line in a position versus time graph gives the velocity of the motion.
Here the slope is positive at all times, but it decreases as time increases from left to right in
the graph. This means that the positive velocity is decreasing as time increases, which is a
condition of deceleration.
Another random document with
no related content on Scribd:
antavat paronin karkottaa meidät tilaltamme, vaikkapa hän tulisi sadan
viidenkymmenen miehen kanssa.»

Vanhusta ahdisti ilmeisesti se ajatus, että me, uudet Bostropp’it,

olimme tulleet silmäilemään ensin hänen maataan karkottaaksemme
sitten hänet omaisineen. Selvästi sen älysimme, mutta vanhuksen ylpeä
käytös, meidän seikkailumme, öinen marssimme ja vaarat, jotka olimme
kestäneet, useat whiskykulaukset ja voimakas ateria, jonka olimme
nauttineet, kaikki tuo oli herättänyt meissä jonkun verran metsäläisen
uhkamielisyyttä, niin että emme välittäneet karkottaa vanhuksen mielestä
tuota kummitusta.

»Saammepa nähdä», sanoimme me viivyteltyämme hetken

metsäläisen tapaan ja niin huolettomasti, että se olisi hyvin sopinut
nelikymmenvuotiselle metsämiehelle.

Varmoin askelin me seurasimme vanhusta, joka kulki edellämme

puunrunkoa pitkin. Kun olimme tulleet latvapäähän, loikkasimme poikki
puolin olevilta oksilta toiselle rungolle, siltä kolmannelle ja heti
neljännelle. Ennenkun olimme tulleet viimeisen latvaan, olimme jo taas
lujalla maakamaralla. Vanhus viittasi meitä seuraamaan tähänastisessa
järjestyksessä, perätysten, ja me mennä kipitimme toinen toisemme
jäljissä puolen peninkulmaa läpi tiheän viidakon.

Lopulta Nathan pysähtyi, kääntyi meihin päin, asettaen rihlansa

maahan, ja tuijotti meihin oikein pöllön silmillä.

»Sanokaappa, missä me olemme?» kysyin minä, antaen minäkin

kaksipiippuiseni solahtaa maahan ja matkien hänen asentoaan.

Vanhus silmäili minua ja kasvonsa vetäytyivät omituiseen hymyyn.

»Louisianassa tietenkin Red River'in, Mexikon lahden ja Mississipin
välisillä tienoilla, teidän kuninkaanne asettamien rajojen sisäpuolella,
mutta kuitenkin paikassa, minne hänen käsivartensa eivät ulotu, niin
pitkät kädet kuin kuninkailla kuuluukin olevan.»

Se äänensävy, jolla hän tämän sanoi, oli niin purevan pilkallinen, että
tulin ehdottomasti katsoneeksi puhujaan lukeakseni hänen kasvoiltaan,
mitä hän oikeastaan meistä tahtoi.

Hän oli välinpitämättömän näköinen kuten aina. — Tarttuen

käsivarteeni, vei hän minut muutamia askeleita sivulle ja osotti erästä
tummaa rykelmää, joka oli multavallin kaltainen.

»Taitaa olla jokin intiaanien hauta?» sanoin minä olan yli.

»Niinpä niinkin, te olette arvannut oikein, hauta se on, vaikkakaan ei

punanahan, vaan oikean miehen — ei yksikään häntä parempi ole
laskenut tätä virtaa alas. Voitte olla oikeassa, että se on kuulunut
punanahkaisille, luulen näet, että tätä sanottiin 'Indian Mound'. Ettekö
tahdo astua lähemmäksi?»

Me menimme lähemmäksi ja näimme paaluvarustuksen ja sen takana

hirsikaton, joka ehkä oli noin kymmenen jalkaa edellistä korkeammalla.

»No mitäs sanotte nyt?»

»Näyttää minusta olevan enemmän tehty puolustusta kuin asuntoa

varten.»

Laskettiin sitte maahan tikapuut, joita myöten pääsimme jyrkälle

multavallille. Muuan nuorista miehistä aukaisi paaluvarustuksen portin,
ja me astuimme tuon omituisen rakennuksen sisempään osaan.

Se oli tehty jotenkin tukevista, veistämättömistä sypressinrungoista.

Se oli neliskulmainen rakennus, jossa oli matala puunrungoista kyhätty
katto. Se oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä ja yhtä leveä. Sisäpuolella
ei ollut muuta nähtävänä kuin polttamattomista tiilikivistä tehty uuni, ja
puinen pöytä, joka oli asetettu pystyyn paalumajan nurkkaan.

»Älkää astuko tälle kummulle», sanoi mies juhlallisesti, »siinä on

pyhää maata».

»Pyhää maata?» kysyimme me.

»Pyhää maata, mies! Tämän pöydän alla on haudattuna muuan niin

reilu metsäläinen, ettei milloinkaan ole hänen vertaisensa laskenut
Mississippi virtaa alas.»

»Vai niin, tässä on hauta», sanoimme me koko lailla hämmästyneinä.

»Hauta on — hänen hautansa — hänen paalumajansa, jonka hän oli

rakentanut, jota oli puolustanut. Siinä hän kaatui, hänen verensä kostutti
sitä, veriseksi oli hän sen ristinyt jo silloin kun se tuskin vielä oli
valmis.»

»Saatte kuulla vielä enemmän tästä verisestä paalulinnasta, saatte

kuulla, mitenkä kuusi rihlakyttää piti puolensa kahdeksaakymmentä
viittä espanjalaista ja ranskalaista muskettisoturia vastaan.

Me pudistimme epäillen päätämme.

Hän otti meitä molempia käsivarresta kiinni ja vei meidät ulos

rakennuksesta. Kun tulimme erääseen kuuden neliöjalan laajuiseen
kylkeiseen, pysähtyi hän.

»Pitivät puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista

muskettisoturia vastaan», toisti hän varmalla äänellä. »Se oli Asa kolmen
veljensä, lankonsa ja serkkunsa sekä heidän vaimojensa kanssa. Hän
kaatui kuin mies, kuin aito metsäläinen, kuin kunnon amerikalainen,
mutta katkaisi sitä ennen elämänlangan kolmeltakymmeneltäviideltä
espanjalaiselta. Tuolla» — hän viittasi puuvillapuitten lehviin, joitten
kuun valaisemissa latvoissa todellakin kaatuneitten henget näyttivät
harhailevan — »tuolla noitten puitten varjossa he taistelivat, kaatuivat ja
sinne he haudattiinkin.»

Yön pimeä, tähtitaivaan hohde, joka valaisi prerioon pistäytyvää

metsänkielekettä, synkät varjoisat metsät kummallakin puolen
paalumajaa, metsät, joiden laidoille kuu lähetti valoaan — kaikki tämä
yhdessä vanhuksen juhlallisen käytöksen kanssa vaikutti meihin
vähitellen niin, että seisoimme paikoillamme sanaakaan vastaamatta.

»Niin», toisti hän, nojautuen rihlaansa — »täällä kaatui

kolmekymmentäviisi espanjalaista yhtä amerikalaista vastaan.»

»Ja mikä oli tämän amerikalaisen nimi?»

»Mitä te kysytte, mikä hänen nimensä oli? Mitä te kyselette nimiä

aivan kuin olisitte hevosvarkaitten kintereillä. Älkää yleensä kyselkö niin
paljon. Katselkaa silmillänne, kuunnelkaa korvillanne, mutta pitäkää
kielenne kurissa, sillä puilla on korvat yhtä hyvin kuin seinillä omassa
maassanne.»

»Anteeksi, ei meillä ollut minkäänlainen loukkaus mielessä», koetin

minä rauhoittaa vanhusta.

»Loukkaus mielessä», tokasi vanhus hymyillen pilkallisesti. »Uskon,

ettei teillä ollut se mielessä — uskon kyllä. Tahtoisinpa nähdä sen, jonka
tekisi mieli loukata Nathania tai tulla liian lähelle häntä tai asettaa
joitakin esteitä hänen tielleen. Kyllä vanha Nathan karkottaisi pian
häneltä tämän halun, niinkauan kun hänellä on pyssynsä ja tikarinsa
käden yltämällä. — Se on varma; — niin on asianlaita kuin sanon. Mies,
joka on rakentanut paalumajan, — ja katsokaa oikein tarkkaan, se on
perin vähän muuttunut, lukuunottamatta kattoa, joka oikeastaan oli hänen
kuolemansa syynä — lepää nyt omassa maassaan ja oli metsäläisten
kaunistuksena. Mutta espanjalaiset saivat kalliisti ostaa hänen
kuolemansa, ja niinpä on heiltä mennyt halu koskea Asan omaan. He
eivät niinkään helposti unohda Asa Nolins’en nimeä!»

»Asa Nolins», huudahdin minä. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut

mainittavan tätä nimeä.»

»Vielä opetus», jatkoi hän, välittämättä ensin sanoistani, »jonka hän

on antanut teille». Mutta sitte hän sanoi:

»Vai niin, te olette kuullut Asasta, ja mitä?» ja hän kääntyi synkkänä

minuun päin.

Tällä lyhyellä väliajalla olin malttanut mieleni, sillä me olimme

molemmat alkaneet huomata yhä enemmän, että uusi tuttavamme perin
herkästi ärtyi.

»En voi tosin aivan tarkkaan sitä teille sanoa», arvelin minä. »Muistan
vain kuulleeni tuon miehen nimen. Mutta olen kuullut niin paljon, että
olen unohtanut taas ainakin toiset puolet kaikista noista jutuista.»

»Ymmärrän», sanoi vanhus — »luulen, että ette tahdo sanoa suoraan

totuutta, ja se lienee ehkä yhtä hyvä, joka tapauksessa viisaammin tehty.
Tahdonpa sanoa teille, mitä olette kuulleet. — Te olette kuulleet, että
mies, jonka hautakummun olette nähneet, oli tunkeutunut teidän
alueellenne ja sieltä varastanut hevosia. Eikö niin? Ja että hän oli ollut
verenhimoinen kapinallinen?»

»Jotain sentapaista, sanoakseni totuuden, vaan en muista aivan

tarkkaan.»

»Ja minä sanon teille», sanoi vanhus kiivastuen, — »saavat ampua

minut, jos se ei ole kurjaa valetta. Ei ole Asa enempää varastanut hevosia
kuin minäkään, joka olen heidän tuomarinsa. Ja minullehan kansalaiseni
ovat antaneet tehtäväksi pitää yllä järjestystä. Mitä taas tulee siihen, että
hän olisi ollut kapinallinen, niin oli hän amerikalainen, ja tämä ei ole
kapinallinen milloinkaan, sillä hän on vapaana syntynyt.»

»Tuomari?» kysyin minä, ollen muka kuulematta puhetta vapaana

syntyneestä amerikalaisesta, joka ei voinut milloinkaan olla kapinallinen.

»Tuomari», toisti hän, itsetyytyväisesti korostaen puhettaan. »Ette

varmaankaan tiedä, mitä sillä tarkoitetaan? — Se on virka, jonka me
olemme perustaneet täällä takalistoilla, itse pitäen lainohjaksia
käsissämme, antamatta palkattujen tuomarien ja asianajajien mitata
oikeutta itsellemme niin ja niin monen dollarin edestä. Saatte
tuonnempana tietää enemmän siitä, mutta sitä ennen tulee teidän kuulla
Asasta ja hänen paalumajastaan, jonka hän oli ristinyt veriseksi, ja joka
on tullut veriseksi.»

»Eikö olisi parasta jättää kertomuksenne toiseen kertaan?»

»Toiseen kertaan?» toisti vanhus. »Kuulkaahan, narrit jättävät toiseen

kertaan, viisaat toimivat, kaikelle on oma aikansa; ja nyt on sopiva aika
kertoa Asasta, sillä nyt te kuljette hänen maillaan ja teidän tulee kuulla,
ennenkun näette; — huomenna ei ole enää siihen aikaa.»

Ja Nathan alkoi kertoa, mitenkä hän ja hänen lankonsa Asa Nolins,

mukana muutamia matkatovereita vaimoineen ja lapsineen kulkivat
Kentuckystä etelään, mitenkä he laskivat myötävirtaa Mississippiä
monesta vaarasta ja vastustuksesta huolimatta ja nousivat sen syrjäjokea,
Red River’iä ja löysivät lopulta ihanan maan: tupakka-, puuvilla- ja
vieläpä sokerimaankin — ja ihanat vedet!

»Sydämeni sykähti ilosta, sen voitte arvata», sanoi vanhus. »Me

panimme kaiken viisautemme liikkeelle ja teimme laskelmia siitä,
minnekä voisimme paraiten rakentaa rakennuksemme, aloimme kaataa
puita ja tehdä valmistuksia hirsimajan rakentamista varten.
 Pian olikin meillä talvivarastot kunnossa ja me asuimme, kaksi
perhettä yhdessä rakennuksessa. Olisimme mielellämme rakentaneet
vielä kolme hirsimajaa, niin että jokaisella olisi ollut oma
suojapaikkansa, sillä tietäkää, että meidän sananpartenamme on: meidän
talomme on meidän linnamme. Mutta meidän täytyi ajatella peltojen
raivaamista ja perkkaamista — eikä se ollut mikään pieni asia, kun ei
meillä ollut ainoatakaan hevosta, vaikka tosin kaksi auraa tarpeineen.
Pellot kylläkin raivattiin, ja Asa ja minä otimme rihlamme, me
halusimme kuljeskella ympäristöllä nähdäksemme, emmekö voisi saada
liikkeelle paria hevoskonia ja lehmää, sillä ilman hevosia, sen
huomasimme hyvin, ei voinut ryhtyä mihinkään. Lehmiä me tarvitsimme
kolmisen kappaletta ja rahaa meillä oli vielä viisikymmentä dollaria. Me
kuljeskelimme noin yli viidenkymmenen peninkulman piirissä, mutta
emme tavanneet yhtään istutusta, ja palasimme takaisin, mutta olimme
kuitenkin ampuneet pari karhua ja hirveä.

Panimme peltomme kuntoon toiseen kyntöön asti, kalvoimme

nimittäin ojat puiden ympäri ja kiskoimme juuret irti. Kymmenen
tynnyrinalaa puuvillametsää tuli maissille, noin kuusi tupakalle — ja
kaikki oli mallikelpoisessa kunnossa, kyntö vain puuttui.

[Kun metsäalueita tehdään käyttökelpoisiksi, hakataan vain

pienemmät puut poikki ja kiskotaan juurineen, mutta isommat
ympäröidään noin kolmen neljän tuuman levyisellä ja syvällä piirillä,
mikä isketään maahan kirveellä. Puut kuoritaan, ja sitten kylvetään
siementä sijaan.]

Naisväkemme ja miehetkin alkoivat jo muokata maata, mikä on yksi

niitä töitä, joita me metsäläiset vähimmän siedämme. Se tekee sielun ja
ruumiin tympeäksi, kun siinä päivästä päivään et tee muuta kuin kiskot
turvetta; — en voinut sitä koskaan kärsiä, ja sehän onkin vain neekerien
ja valkoisten orjien työtä.
 Meillä oli siis pari tynnyrinalaa maata ja olimme suorittaneet oikein
hyvällisen joukon todellista neekerityötä ja olimme taas paraillaan
pellolla, kun äkkiä kuulimme kavioitten kopsetta ja näimme neljän
ratsastajan ajaa karauttavan preriolta tänne päin. Heti kun he huomasivat
meidät, pysähtyivät he aika lailla säikähtyneinä ja alkoivat puhella
keskenään. Heillä oli muassaan myöskin muutamia komeita susi- ja
lintukoiria. Silloin sanoi Asa: 'Olisipa nyt mainio tilaisuus saada pari
hevosta. Saa nähdä, eikö kaupat suju.'

Asa menee heidän luokseen ja tervehtii heitä, sillä Asa oli

vapaussodan aikana palvellut sotamiehenä Lafayette'n joukoissa — ja
kysyy heiltä, eivätkö he tahtoisi laskeutua selästä ja pistäytyä sisälle.

Mutta samassa kun Asa näin kysyy, otamme me rihlat esille, jotka
olimme asettaneet puunrunkoa vasten nojaamaan, sillä tietänette, että
metsäläiset eivät saa milloinkaan laskea pyssyjään kauaksi luotaan — ne
ovat heidän uskollisimmat ystävänsä varman käden ja tarkan silmän
kanssa.

Tuskin ovat kreolit nähneet pyssymme, kun he jo kannustavat

hevosiaan kovasti säikäyksissään! [Kreoleiksi kutsutaan uutisasutuksella
syntyneitä puhdasveristen europalaisten jälkeläisiä.]

'Älkää peljätkö', huutaa Asa, 'olette rauhallisten ihmisten parissa,

pyssyt meillä on käsillä karhujen, susien ja punanahkaisten varalta, mutta
ei kristittyjen ihmisten.' Nämä sanat rauhoittavat heitä, he laukottavat
taas meitä lähelle, ja me laskemme pyssyt maahan. He laskeutuvat
hevosten selästä ja astuvat Asan rakennukseen.

He katselivat ensin ihmetellen ympärilleen. Asa toi heille pullon

erinomaista viiniä. Ja kun he sitä maistelivat hetkisen, tuli heidän
sydämensä kevyeksi. Rakel paistoi hirvenpaistia, ja me pyysimme
metsämiehiä syömään, mihin he kylläkin suostuivat. Syödessä kysyi Asa
heiltä, eivätkö he haluaisi vaihtaa hevosiaan välkkyviin espanjalaisiin
dollareihin.

Kuullessaan mainittavan espanjalaisia dollareita, loistivat heidän

silmänsä ilosta, sillä ne olivat siihen aikaan ja ovat vielä tänäpäivänä
harvinaista tavaraa maassa. He kysyivät, montako dollaria Asa antaisi
hevosesta.

Ja Asa sanoi: 'Tuosta ruskeasta, jolla te ratsastatte', hän puheli heidän

johtomiehensä kanssa, 'kaksikymmentä dollaria, ja tuosta toisesta
ruskeasta, jolla on valkoinen sukka jalassa, viisitoista.'

Ranskalaiset mongersivat melskaansa ja sanoivat lopuksi, että Asa

saisi nuo kaksi hevosta neljälläkymmenellä dollarilla.

'Kolmekymmentäviisi', sanoi Asa, 'ei penniäkään enempää.'

'Siis kolmekymmentäviisi', sanoivat espanjalaiset tai ranskalaiset, mitä

lienevätkin olleet, luulen, että olivat kumpiakin. He puhuivat molempia
kieliä. Tahtoivat saada laskettuina rahat käteensä, ennenkun antaisivat
hevoset, mutta me emme suostuneet siihen.

'Meidän täytyy ensin saada hevoset', sanoimme me ja menimme ulos.

Ulkona ei heidän johtomiehensä tahtonut antaa ruskoa, ja se suututti
meitä. Vihdoin viimein ottivat he rahat, kun huomasivat, että tosi oli
kysymyksessä.

Mutta nyt älysimme mekin, että he eivät olleet sellaisia miehiä, joiden
kanssa kunniallinen mies mielellään tekee kauppaa. He tulivat takaisin
tupaan meidän mukanamme muka juomaan harjaisiksi pullon viiniä.

He joivat yhden pullon, ja useampia seurasi tätä kunnes he tuskin enää

voivat seistä pystyssä. Lepertelyistään ymmärsimme, mitenkä he eivät
nähneet sitä erikoisen mielellään, että me olimme tänne asettuneet
asumaan, metsästäjiä muka tulisi liian paljon.
 Me sanoimme heille, ettei metsämiehiä olisi milloinkaan liiaksi, sillä
vielä on tarpeeksi karhuja, susia, panttereita ja hirviä. Kuta pikemmin
nämä häviäisivät, sitä parempi se olisi maalle, joka ei ollut luotu
metsästysalueita varten, vaan tuottamaan puuvillaa, sokeria ja maissia.

He mutisivat jotakin keskenään puhuen omaa ranskalais-espanjalaista

mongerrustaan, ja murahtivat ajaessaan kaksi yhden hevosen selässä, että
he tulisivat pian tapaamaan meitä toistamiseen.

Mutta Asa, joka katseli heidän menoaan pudistaen päätään, sanoi:

'Kuulkaa, miehet, nuo ovat n.k. kreoleja, se on, heissä on kolmas osa
espanjalaista, kolmas osa ranskalaista ja loput intiaanien verta. Heillä on
senvuoksi kaikki kolmen kansan pahat kurit veressään, ja saattepa nähdä,
he tekevät meille vielä perästäpäin jonkun koiramaisen kepposen.'

'Mutta minkä kepposen he voisivat tehdä?' kysyi Rakel.

'Sitä en vielä tiedä, mutta yhtä varmaan kuin valtioissa löytyy

maavouteja, löytyy täälläkin sellaisia maanvitsauksena, vaikkakin niillä
voi olla toisellaisia nimiä.'

'Mutta kun ei nyt kukaan ole anastanut omakseen meidän maa-

aluettamme, ja me olemme ensimäisinä pystyttäneet tänne majamme?'

'Niin kuuluu se oikeuden mukaisesti meille', sanoi Asa, 'mutta minua

aavistuttaa. — Paina mieleesi, niillä on paha mielessä noilla.'

'Niin kylläkin, Asa', sanoin minä, 'ja joskin he eivät tuo hyvää
mukanaan, niin eivät he sitä itselleenkään saa. Voimme mekin olla
myrkyllisiä, Asa', sanoin minä, 'myrkyllisiä kuin kongokäärmeet, enkä
minä pelkää kymmentä tuollaista kreolia. Olen kylläkin nähnyt ja kuullut
omin korvin puhuttavan, että he ovat joutavia miehiä, jotka pitävät yhtä
huonosti sanansa kuin neekerit Kentuckyssa. Onhan meillä nyt hevoset ja
voimme panna peltomme lainmukaiseen kuntoon.'
 'Sen voimme tehdä', sanoi Asa, 'ja käymmekin heti siihen käsiksi,
mutta hevoset näyttävät vielä olevan nuoria, ei liene pitkä aika siitä, kun
ne ovat pyydystetyt prerioiltaan.'

Ja niin olikin. Saimme panna pari päivää valjastamiseen ja

taltuttamiseen, ennenkun ne oppivat vetämään suoran vaon. Mutta työ
sujui sitten sitä nopeammin. Me olimme muokanneet ainakin kymmenen
tynnyrinalaa maissi-aikaa varten ja noin kymmenen virginiakasville, ja
olimme juuri aikeissa ojittaa noin parinsadan puuvillapensaan
ympärystät hävittääksemme juuret, orjantappurapensaat ja köynnöskasvit
ja kylvääksemme vielä jonkunverran maissia ja Virginiaa, kun
jouduimme vähän harhaan koko yrityksestämme.

Olipa Asa sittenkin aavistanut oikein. Nuo kreolilaiset hurtat olivat

ennen niskassamme kun odotimmekaan. Olimme parhaillaan viidakossa
työssä, vähän matkan päässä kirves kädessä, kun Jonas tulee juosten:
'Miehet, ettekö kuule mitään? Punanahkaisia!'

'Punanahkaisia!' huusimme me. 'Mitä ihmettä ne meistä tahtovat, ei

toki päänahkojamme? Mutta jos he niitä haluavat, täytyy heidän nousta
aikaisin aamulla.'

Otimme kuitenkin pyssyt esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoja

vasten, ja kapusimme mäen rinnettä ylös, missä talomme olivat
taaempana. Ja aivan oikein. Me kuulimme ääniä ja näimme myöskin
tuossa tuokiossa noin neljä- viisikymmenen miehisen ratsastajajoukon,
joka hurraten ja huutaen tulla karautti meidän viljelyksiämme kohti.

Silloin sanoo Asa: 'Nathan, eivät ne ole punaihoisia, ne ovat nuo

kirotut kreolit, jotka tulevat tänne seurueensa kera. Ne näyttävät olevan
oikein roskaväkeä, käyttäytyvät kuin olisivat humalassa.'

He melusivat ja huusivat kuin peikot ja karauttivat meitä kohti. Kun he

olivat vielä noin viidenkymmenen askeleen päässä meistä, astui Asa
esille.

Silloin oli yksi jo valmiina puhumaan, ja huusi: 'Tuossa hän on,

hevosvaras, petturi, joka vei minulta ruskoni.'

Asa ei vastannut mitään näin raakaan puheeseen, vaan katseli heitä ja

odotti, kunnes tulisivat lähemmäksi.

Ja he tulivatkin lähemmäksi, — ja yksi heistä kysyi: 'Kuka on täällä

esimiehenä?'

Asa pudistaa päätään ja vastaa: 'Täällä ei ole esimiestä, täällä on

kansalaisia, ja ne ovat kaikki toistensa vertaisia.'

Mies sanoo: 'Te olette varastanut tältä hra Groupier'ta hänen

hevosensa, teidän täytyy antaa se takaisin.'

'Onko siinä kaikki?' kysyy Asa.

'Ei kaikki', sanoo mies. 'Sitten täytyy teidän lähteä täältä pois. Kuka on
antanut teille luvan metsästää näillä mailla?'

'Luultavasti sama, joka on antanut sen teillekin', sanoo Asa tuolle

miehelle, joka rupesi hyvin koppavaksi.

Kylläpä kreolit hämmästyivät tästä vastauksesta, ja toiset huusivat:

'Meillä on metsästyslupamme ja lahjoituksemme hänen ylhäisyydeltään
kenraalikuvernööriltä'; toiset taas: 'ja meillä Hänen Majesteetiltaan,
suurelta Espanjan kuninkaalta.'

'Ja me emme tahdo', huusivat kaikki, 'että vieraat ovat täällä tiellämme
meidän omalla metsästysalueellamme. Karhut tulevat yhä
harvinaisemmiksi, samoin kaguarit ja hirvet, puhvelit ovat tykkänään
siirtyneet muualle.'

Ja kreolit hyppyyttivät hevosiaan sinne tänne aivan kuin humalaiset.

 Mutta Asa sanoo: 'Kuta pikemmin karhut, sudet ja kaguarit
karkotetaan muille maille, sitä parempi on se meidän maallemme. Maa ei
ole karhuja ja susia varten, vaan ihmisiä.'

Kreolit sanoivat: 'Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta metsästää täällä,

vaan pitää teidän pötkiä tiehenne.'

Silloin kysyi Asa, kuka heidät oli valtuuttanut karkottamaan hänet.

He hätkähtivät tämän kuullessaan ja mutisivat keskenään. Nyt

huomasi Asa kylläkin, ett’ei heillä ollut mitään valtuutusta, eivätkä olleet
viranomaisia, vaan liittoutuneita naapureita, jotka tulivat ilman
valtuutusta ja luulivat voivansa ajaa meidät käpälämäkeen.

He kysyivät vielä toistamiseen, oliko meillä lupaa asettua tänne ja

rakentaa asuinrakennuksia ja raivata peltoja.

Asa sanoo silloin heille, ettei heidän pitäisi antaa hiustensa

harmaantua senvuoksi. Hän oli asettunut tänne asumaan muutamien
maanmiesten kanssa ja tulisi pitämään huolta siitä, että lupakirja on.

Mutta he sanoivat ilmoittavansa asiasta Natchitoches’in

käskynhaltijalle ja tuomarille, ja ties kenelle, että me olemme luvatta
asettuneet tänne, ja silloin saisimme katsoa eteemme.

Sitten sanoi Asa heille, että he voivat mennä ja ilmoittaa hänen

puolestaan vaikka itse paholaiselle, mutta heidän pitäisi tehdä se pian.
Jos näet he näin suututtavat häntä, niin hän näyttää heille, etteivät he
ajattele enää takaisin tuloa.

Silloin huusi tuo kreoli, jonka nimi oli Groupier, että hänen täytyy
saada hevosensa.

Asa sanoo: hän saa kyllä sen ja molemmatkin, jos hän antaa takaisin
kauppasumman, kolmekymmentäviisi dollaria.
 Kreoli vastaa, ettei ollut niin paljon, ainoastaan viisitoista.

Asa huusi meidät luokseen, me olimme näet pysytelleet noin

kolmenkymmenen askeleen päässä puuvillapensaiden takana. Me
astuimme nyt pyssyt käsissä joukkoa kohti. He näyttivät vähän noloilta,
kun he näkivät meidät valmiina laukasemaan, katselivat toinen toisiansa
ja vetäytyivät taakse päin.

Mutta Asa sanoi aivan levollisesti — hän puhui jotensakin sujuvasti

ranskaa, oli näet ollut vapautussodassa Lafayette’n armeijaosastossa —:
'Hyvät herrat, ette ole tulleet tänne kohteliaitten miesten tavoin, te olette
antaneet tuon miehen vetää itseänne nenästä, huomaan minä. Tässä on
viisi maanmiestäni, kysykää heiltä kaikilta, eivätkö hevoset ole
kunnolleen myödyt, ja rahat, nimittäin kolmekymmentäviisi dollaria,
kaksikymmentä yhdestä, viisitoista toisesta, maksettu asianmukaisesti ja
kaikki tapahtunut järjestyksessä.'

'Larifori', huusi kreoli, 'Larifori. Te ette saa pilata täällä meidän

metsästystämme ja rakentaa taloja. Minä ilmoitan Hänen
Ylhäisyydelleen kuvernöörille ja Natchitoches’in käskynhaltijalle,
kaikille minä sen ilmoitan.'

Mutta tiedättekö, kreolit, jotka näyttivät jo tulevan järkeviksi ja

rauhallisiksi, olivat aivan sekaisin päästään, kun Asa puhui. He kirkuivat
ja tekivät liikkeitään niin surkean näköisinä, ja ajaa karauttelivat edes
takaisin. Heiluttelivat pyssyjään kuin intiaanit ja huusivat hurjasti:
meidän piti muka mennä tiehemme, he eivät muka tarvitse amerikalaisia,
osaavat kyllä itsekin pyytää otuksia. Lähteä meidän piti heti — tahi —

Nyt raivostuimme mekin, Asa ja minä, ja Asa huusi, että heidän tulee
paikalla pötkiä tiehensä. He eivät käyttäytyneet kuin herrasmiehet, vaan
kuin roskaväki, jonka hän karkottaisi luotaan piiskalla. Heidän olisi
parasta mennä eikä ärsyttää häntä myrkylliseksi, muuten saavat he sitä
katua lopun elämäänsä.
 Asa nosti silloin vihaisena pyssyn poskelle, ja me samoin. Samassa
silmänräpäyksessä, kun kreolit huomasivat tämän, kannustivat he
hevosiaan ja nelistivät tiehensä. Mutta kun he olivat noin viisisataa
askelta meidän pyssyjemme kantomatkalta, päästivät he, tiedättekö, niin
hirvittävän mökä-äänen, että viidenkymmenen tuhannen villihanhen
rääkyntä Red River’illä tai Mississipillä on siihen nähden sääsken ääntä.
Sitten laukasivat vielä useat ruostuneet pyssynsä meitä kohti.

Mutta me vasta nauroimme sydämen pohjasta näille suusankareille.

Asa ei kuitenkaan nauranut.

'Enkö sitä sanonut', virkkoi hän, 'että nuo kreolit tekevät meille
hävyttömyyksiä?'

'Hävyttömyyksiä?' sanoin minä; 'kutsutko sinä tätä hävyttömyydeksi,

Asa? Mokomatkin vanhat lörpöttelijät! Saisivat hävetä sydänjuuriaan
myöten, kun tulevat noin vieraitten ihmisten tanhuille päästääkseen
ilmoille mongerrustaan niin, että meidän akkaväenkin täytyy ihan hävetä.
Ja kohtelevat tuolla lailla rauhallisia kansalaisia heidän omassa
kodissaan. Voimmeko me tätä sulattaa?'

'Se ei olisi vielä pahinta', sanoi Asa. 'Jos niin olisi, voisimme kylläkin
sen sulattaa, eikä se nyt vielä veisi meitä maantienojaan! Mutta luulen,
että nuo miehentolvanat kertovat siitä edelleen. Ja se tulee jonkun heidän
kuvernöörinsä tai käskynhaltijansa korviin, että muka me emme ole
tehneet mitään taloissamme heidän maallaan, minä sen enempää kuin
sinäkään. Ja ennenkun vielä olemme kuukauttakaan vanhemmiksi
eläneet, tulee komppania tai kaksi heidän pyssymiehiään, ja silloin —?'

'Ja silloin? ja jos tulevatkin Asa, mitä sitten?' sanoin minä. 'Jos he
tulevat meitä kohti, menemme me heitä vastaan, ja oletko unohtanut
Intiaanikummun?'
 'En ole unohtanut', sanoi Asa. 'Ajattelin juuri, emmekö voisi rakentaa
sinne paalumajan, joka pitäisi puolensa.'

'Se on kaikki oikeata puhetta', sanoi Asa, 'aivan oikeata, mutta onko
meillä myöskin oikeutta siihen, Nathan, se on toinen juttu', sanoi hän.
'Yötä ja päivää on minua kiusannut tuo ajatus siitä asti, kun nuo kirotut
kreolit ensikerran täällä kävivät, yötä päivää, sanon minä. En minä tahdo
tehdä mitään vääryyttä, Nathan!' virkkoi hän — 'vaan oikeutta!', sanoi
hän, 'oikeus on kaikkea muuta parempi. Jos olet väärällä tolalla, menee
kaikki päin mäntyä, ja sinä joudut suonpohjaan alligatorien pariin.'

'Asa', sanoin minä, 'olen minäkin jo pitemmän aikaa sitä ajatellut, olen
tuuminut ja tuuminut, ja olen nyt sitä mieltä, että emme ole kulkeneet
väärällä tolalla, vaan oikealla, niin oikealla, kuin vain voi olla olemassa,
ja että meillä on yhtä hyvin omistusoikeus maahan, kuin yhdelläkään
voudilla eri valtioissa, yhdelläkään ranskalaisella tai espanjalaisella,
tulkoot sitte mistä tahansa. Meillä on kunnolleen oikeus tähän maahan,
Asa', sanoin minä.

'Mitä sinä sanoit?' virkkoi Asa.

'Olethan toki siitä varma, Asa, ja olet kai itse usein kuullut ja
nähnytkin, että tämä Louisiana ei ole muuta kuin Mississipin pohjaa? —
pelkkää Mississipin pohjaa — Mississipin liejun muodostamaa, ja että
tämä lieju on meidän maastamme kotoisin?'

'Sen tiedän', sanoi Asa.

'Ja että Louisiana on syntynyt tästä joen pohjamudasta, meidän

mudastamme, amerikalaisesta mudasta, johon nähden ranskalaisilla ja
espanjalaisilla ei ole vähintäkään sanottavaa.'

'Se vasta olisi?' sanoi Asa. 'Olivathan he ennen täällä, Nathan,

ranskalaiset ja espanjalaiset, kuin me', jatkoi hän.
 'Ja me olemme tulleet tänne myöhemmin, Asa — myöhemmin,
yhdennellätoista hetkellä! Mutta siitä huolimatta olemme me kuitenkin
ilonpidossa mukana. Emme riistä ranskalaisilta emmekä
espanjalaisiltakaan heidän oikeuksiaan, mutta emme anna myöskään
riistää itseltämme oikeuksiamme. Meillä on yhtä paljon sanottavaa
Louisianassa kuin heilläkin ja tahdomme pitää kiinni siitä', sanoin minä.
'Mississippi on meidän virtamme, se saa alkunsa meidän maastamme
jossain Pyhän Anthony-putouksen yläpuolelta. Se tempaa mukanaan joka
vuosi yhä enemmän maata, sanovat ihmiset, jotka ovat tulleet vanhasta
maailmasta suolaisen veden yli tänne. Siitä voisi jo syntyä kokonainen
kuningaskunta. Onko siis tämä maa meidän!'

'Mutta', sanoi Asa, 'meitä on vain kuusi, miten voimme me pitää

puoliamme satoja vastaan?'

'Kuusi — mutta jos me rakennamme komean paalulinnan Indianer-

Mound’ille, on meitä kuusikymmentä, ja voimme pitää puolemme sataa
tuollaista espanjalaista sotamiestä vastaan', arvelin minä. 'Ja meillä on
nyt niin hyvä tilaisuus valloittaa palanen maata', sanoin minä, 'ja jos me
antaisimme karkottaa itsemme, niin pitäisi ensin heidän särkeä palasiksi
pyssymme ja antaa meille niitten asemesta luudat käsiimme.'

'Mutta jos nyt tulee satakunta espanjalaista pyssymiestä?' sanoi Asa,

'ja luulen, että heitä tuleekin.'

'Senpä vuoksi rakennamme juuri paalulinnan', puheli Rakel, 'ja

puolustamme siellä omaisuuttamme, ja sen minä sanon sinulle Asa',
jatkoi hän, 'jos meikäläiset Saltriver'in ja Kentucky’n varrella ja
Cumberlandissa saavat tietää, että espanjalaiset marssivat meitä vastaan,
niin eivät he varmaankaan istu kädet ristissä.'

'Mutta Red River’ilta on pitkä matka Saltriverille ja Kentucky’in sekä

Cumberland’iin', arveli Asa, 'rohkeasti viisitoistasataa peninkulmaa ja
enemmänkin. En välitä itsestäni, olen kylliksi usein katsellut
tultasuitsevien kanuunankitoihin ja kuullut englantilaisten pyssyjen
pauketta, mutta minulla on vaimo ja lapset.'

'Älä sinä sure vaimosta ja lapsista', sanoi Rakel; 'älä heistä sure, kun
kunnia ja oikeus on kysymyksessä; — johan meidän pitäisi ikuisesti
hävetä, jos me väistyisimme mokomienkin suusankarien tieltä. — Jos ne
edes olisivat intiaaneja, mutta ei heillä ole suonissaan pisaraakaan
punanahkaisten verta, nehän ovat sellaisia pelkureita, pahempia kuin
neekerit. Sen minä sinulle sanon, Asa, ja sanon sen jo etukäteen, että en
mene takaisin likaisen Mississipin rannoille, en tahdo enää olla missään
tekemisissä mokomankin kanssa, olen saanut siitä tarpeekseni koko
elämäkseni. Se on hienostumaton toveri — se on totinen tosi. Jos tahdot
olla sen kanssa tekemisissä, niin mene, mutta anna minulle pyssy, niin
puolustan paalulinnaani. Ja jos espanjalaiset minulta päänahan vievät,
niin sanovat toki ihmiset Saltriver’in varsilla: Rakel oli Hiram Strongin
oikea tytär ja on pitänyt puolensa.'

Nyt oli asia ratkaistu, ja Asa oli vakuutettu siitä, että hän voisi täydellä
syyllä puolustautua espanjalaisia vastaan. Ja me ryhdyimme heti
hommiin. Se ajatus kutkutti meitä aika lailla, että me olisimme
ensimäiset, jotka pystyttivät Yhdysvaltojen lipun Louisianaan. Mitä
sanoisivatkaan meikäläiset Saltriver'in varsilla, jos he kuulisivat, että me
ensimäisinä olemme pystyttäneet tähtitaivaisen lipun Louisianaan.

Ja me päätimme nyt puolustaa oikeuksiamme paraimmalla

verellämme ja paraimmilla voimillamme, aloimme myöskin
valmistautua puolustusta varten.

Kaadoimme puita, enimmäkseen nuoria sypressejä ja kuljetimme

paikalle, veistimme niitä ja vedimme ne sitten nuorilla ylös sekä
asetimme ne, niinkuin näette, nelikulmion muotoon, neljäkymmentä
jalkaa pitkään ja yhtä leveään. Keskelle sijoitimme uunin. Mutta siinä ei
ollut vielä kaikki.
 Asa, joka oli ollut mukana Brandywine’n taistelussa, ja taistellut
Lafayette’n rinnalla, kun tämä haavoittui, ja myöhemmin Carolinan
valtiossa Cowpensissa Cornwallista vastaan, oli huomannut siellä
etupaalutuksen hyödyn, jos tusina tai puoli kunnon kyttää seisoo sen
takana. Hän teetti paaluja ja veistätti ne teräviksi sekä kaivatti reikiä
valliin, joihin ne iskettiin ja yhdistettiin toisiinsa oksilla, niin ettei niitä
voinut helposti irrottaa toisistaan. Ja kun olimme saaneet pystyyn
paalulinnamme, peitimme rakennuksen laudoilla.

Laudat otimme mustasta männystä. Jonas ja Rigtheons kaatoivat

männyt puolen peninkulman päässä, halkoivat ja kulettivat sitte reellä
tänne. — Siinä teimme hullusti, sillä musta mänty syttyy herkästi, jos se
on ollut pari päivää ilman vaikutuksen alaisena, mutta ei meillä ollut
aikaa ottaa lujempaa puuta. Meillä oli ainoastaan kuusi seitsemän jalkaa
paksuja sypressejä, ja niitä ei halkaise niinkään helposti. Näin ollen
täytyi meidän turvautua noihin kirottuihin mustiin mäntyihin, jotka
kuitenkin saattoivat meidät toivottomaan pulaan, niinkuin saatte kuulla
myöhemmin.

Paalulinna oli siis pystyssä ja kattolaudat paikoillaan. Ne me peitimme

säleillä. Nauloilla me sitten iskimme koko laitoksen kokoon uunin muun
mukana, niin että naisväki töin tuskin voi keittää. Sitten täytimme
whisky- ja jauhoastiat kaikella vedellä, mikä oli saatavissa ja toimme
kaikki kapistuksemme, kinkut, jauhot ja maissin ja kaikki paalulinnaan.
Yöt ja päivät olimme hommissa pannessamme mallikelpoiseen kuntoon
ajattelematta sitä, että nuo onnettomat mäntylaudat saisivat meidät
sellaiseen pulaan.

Ja me laskimme, etteivät espanjalaiset pyssymiehet tulisi ennenkun

kuukauden tai kahden kuluttua, sillä tunsimme jotensakin tarkkaan
Natchitoches'in linnaväen miesluvun, että se oli nimittäin tällä kertaa
kaksisataa. Kaikkia taas ei linnanpäällikkö voinut lähettää meitä vastaan,
niin tuumimme. Ja ennenkun hän voisi hankkia lisäväkeä Mississippin
varsilta tai Neworleans’ista, täytyisi kulua ainakin kahdeksan viikkoa,
niin laskimme.

Tämä lohdutti meitä suuresti, sillä jos espanjalaiset olisivat tulleet

neljän viikon kuluessa, ei meidän paalulinnamme olisi ennättänyt
valmiiksi. Ja kuudella rihlalla ei sentään voi tapella kuuttakymmentä
vastaan, olivatpa ne kuin hyvät tahansa. On komeata, kun on rihla
varmassa kädessä ja takana terävä silmä, mutta ei sillä voi kuitenkaan
lyödä, kuten raamatussa aasin leukaluulla, sata yhdellä iskulla.

Neljän viikon kuluttua oli paalumaja jo paaluvarustuksineen kunnossa,

ja naisväki toimitti kaikki varastomme sinne, ainoastaan
välttämättömimmän jätimme asuinrakennuksiin. Meidän oli nyt paljon
parempi ja rattoisampi olla ajatellessamme, että paalulinnamme oli
kunnossa, ja että pystyimme tekemään vastarintaa. Asa vain oli edelleen
raskasmielinen, tarkasteli usein paalulinnaa ja arveli: 'Luulenpa, että
tästä on pian tuleva verinen linna. Ja sen sanon teille, että yksi meistä saa
täällä verisen hautansa, ja kuka se on, sen tiedän minä parhaiten.'

Minä sanoin hänelle: 'Hiljaa, Asa! Mitä kuvitteluja nuo ovat? Miksi
painostat mieltämme? Me kaipaamme nyt kevyttä mieltä, Asa.'

Asa näytti taas iloiselta, ja meni uudelleen levollisesti työhön, mikä oli
käsillä. Mutta kun ei aina tarvittu hevosia, niin oli kukin vuorostaan
vakoilemassa noin kymmenen peninkulman päässä ottamassa selkoa,
eivätkö nuo kutsumattomat vieraat jo tulisi meitä tervehtimään.
Öiseenkin aikaan olimme varuillamme, niin että joka yö oli kaksi
vuorotellen vahdissa. Heidän täytyi kulkea edes takaisin
vartiopaikallaan. Ja kun me eräänä aamuna olimme parhaillaan työssä
pensaikossa kaivamassa ojia puitten ympärille, tulee Rigtheons täyttä
laukkaa ajaen luoksemme.

'Ne tulevat, niitä on ainakin satakunta', huutaa hän.