Mike Oldfield
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Michael Gordon ”Mike” Oldfield (s. 15. toukokuuta 1953 Reading, Englanti) on kitaristi, multi-instrumentalisti ja säveltäjä, jonka tyylissä yhdistyvät rock, etninen musiikki (etenkin kelttiläinen musiikki) sekä taidemusiikki.
Oldfieldin tunnetuin albumi on Virgin-levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu Tubular Bells (1973), joka koostuu kahdesta albumipuoliskon mittaisesta osasta. Oldfieldin 1970-luvun tuotanto on lähes täysin instrumentaalimusiikkia, jossa koko LP-levyn puolen täyttää aina yksi polveileva teos. 1980-luvulla hän alkoi yhteistyössä laulaja Maggie Reillyn kanssa lisätä myös pop-musiikin aineksia albumeilleen. Tästä yhteistyöstä syntyi menestyssingle "Moonlight Shadow" (1983). 1980-luvun tuotannossa heijastuvat ristiriidat: Oldfield halusi tehdä instrumentaalimusiikkia ja levy-yhtiö vaati pop-kappaleita. 1990-luvulla Virgin-yhtiöstä päästyään Oldfield on keskittynyt enimmäkseen tyyliltään vaihtelevaan instrumentaalimusiikkiin.
Elämäkerta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oldfieldin vanhemmat olivat Maureen ja Raymond Oldfield. Hänen sisarensa Sally ja veljensä Terry ovat myös muusikoita, ja he ovat esiintyneet joskus hänen kanssaan samoilla levyillä.
1970-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oldfieldin kuuluisin albumi on Tubular Bells, joka on vuonna 1973 julkaistu 47 minuuttia pitkä (levyn A- ja B-puolille jaettu) instrumentaaliteos. Suuret levy-yhtiöt eivät olleet kiinnostuneita levyn julkaisemisesta, mutta äänilevykauppias Richard Branson oli innostunut. Branson perusti Virgin-levy-yhtiön ja teki ensimmäisen levytyssopimuksensa Mike Oldfieldin kanssa. Levyllä Oldfield soittaa yli 20 eri soitinta. Levyllä soittimet ja tyylilajit vaihtuvat paikoin varsin tiuhaan. Yllättäen Tubular Bellsistä tuli suuri myyntimenestys, ja se pysyi Ison-Britannian albumilistoilla 279 viikkoa. Se on edelleen Virginin myydyin levy. Musiikkia levyltä käytettiin myös William Friedkinin ohjaamassa kauhuelokuvassa Manaaja.
Seuraavat levyt Hergest Ridge ja Ommadawn olivat myös koko levyn täyttäviä instrumentaalisävellyksiä, joista Hergest Ridge oli tunnelmaltaan edeltäjäänsä rauhallisempi. Jo ennen Tubular Bellsin säveltämistä Oldfield oli vaikuttunut suuresti Jean Sibeliuksesta, etenkin tämän viidennestä sinfoniasta. Hergest Ridge -levyllä nämä vaikutteet tulevat kenties selvimmin esiin, muun muassa A-puolen oboe-soolossa. Levyn CD-painosten ja uudempien vinyylipainosten miksaus poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä miksauksesta, jota ei ole koskaan julkaistu CD-muodossa. Myöskään albumin orkesterisovitusta ei ole julkaistu.
Ommadawn kurottautuu vahvemmin etnisen musiikin (pääasiassa kelttiläisen musiikin) suuntaan. Nämä kaksi levyä menestyivät niin ikään hyvin Britannian albumilistalla. Näihin aikoihin Oldfield teki yhteistyötä säveltäjä–basisti Pekka Pohjolan kanssa. Hän oli tuottajana ja kitaristina Pohjolan albumilla Keesojen lehto.
Oldfieldin neljäs levy ilmestyi parin vuoden tauon jälkeen vuonna 1978. Sen nimi oli Incantations, ja se oli vielä edeltäjiään kunnianhimoisempi kahden LP-levyn mittainen teos. Incantationsilla oli ensimmäistä kertaa mukana jousisektio. Teos on tunnelmaltaan aiempia levyjä tasaisempi ja meditatiivisempi. Levyn julkaisun aikoihin progressiivisen rockin ja sitä muistuttavan musiikin suosio oli jo heikentynyt, eikä Incantations enää myynyt edeltäjiensä tavoin. Levyn ilmestymisen aikoihin Oldfield oli kuitenkin voittanut lavapelkonsa. Hän lähti kiertämään Eurooppaa suuren, pari linja-autolastillista tilaa vieneen kokoonpanonsa kanssa. Kiertuekokoonpanossa oli mukana myös Pekka Pohjola bassossa ja trumpetisti Simo Salminen. Incantationsin B-puolella olevassa pätkässä "Hiawathan laulua" on käytetty kalevalamittaa, joten kappaleen nuotilla voi laulaa myös Kalevalaa.
Vuonna 1979 Oldfield julkaisi vaihteeksi hieman helpompaa instrumentaalirockia sisältäneen levyn Platinum, jossa B-puolella oli lyhyempiä kappaleita. Oldfield lähti taas kiertueelle, mutta nyt yhtyeessä oli vain 12 jäsentä.
1980-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1980 ilmestynyt QE2 oli yhä instrumentaalirockia, ja levyn pisin kappale oli vain kymmenen minuuttia pitkä. QE2 -levyn myötä alkoi yhteistyö laulaja Maggie Reillyn kanssa. Levyllä oli myös cover-versiot Abban ja The Shadowsin kappaleista ”Arrival” ja ”Wonderful Land”. Levy nousi listaykköseksi Saksassa. Vuoden 1982 levy Five Miles Out on tyyliltään Oldfieldin levyistä lähinnä progressiivista rockia. Levyn A-puolella oli taas vain yksi kappale, mutta B-puolella on myös kaksi lyhyempää rock-kappaletta.
Oldfieldin levytyssopimus Virginin kanssa aiheutti ongelmia, ja hänen välinsä yhtymän johtajan Richard Bransonin kanssa huonontuivat. Levy-yhtiö halusi Oldfieldin tekevän levyjä, jotka myisivät hyvin. Monilla 1980-luvun levyillä oli kompromissina A-puolella pitkä instrumentaaliraita ja B-puolella tavanomaisempaa popmusiikkia. Tätä kaavaa noudatti myös vuoden 1983 Crises, joka sisältää Maggie Reillyn laulaman kappaleen ”Moonlight Shadow”. Tästä kitaravetoisesta rock-kappaleesta tuli erittäin suosittu. Suomessa kappaleen paras sijoitus oli singlelistan 2. sija.[1] Kappale pääsi sijalle 85. radiomafian top 500 yleisöäänestyksessä vuonna 1995. Reillyn lisäksi levyllä esiintyi myös toinen nimekäs laulaja, Yes-yhtyeen Jon Anderson.
Vuonna 1984 julkaistu levy Discovery sisälsi vain yhden kymmenminuuttisen instrumentaalikappaleen, muuten levy koostui tavanomaisesta rock- ja pop-musiikista. Oldfield ei itse laulanut levyllä, vaan käytti laulajina Maggie Reillyä ja Barry Palmeria. Samana vuonna Oldfield sävelsi myös musiikin sotaelokuvaan Kuoleman kentät. Elokuvan musiikki oli varsin avantgardistista lukuun ottamatta sovitusta Francisco Tárregan kitaraetydistä. Oldfield päätti tämän jälkeen, ettei elokuvamusiikki ole häntä varten. Vuonna 1987 ilmestyi Islands, jossa A-puolella oli taas pitkä instrumentaalikappale ja B-puolella poppia. Yhteistyö Maggie Reillyn kanssa oli päättynyt, mutta levyllä kuullaan esimerkiksi Bonnie Tyleria. Vuoden 1989 Earth Moving tehtiin täydellisessä yhteisymmärryksessä levy-yhtiön kanssa. Se sisältää vain pop-kappaleita ja on erittäin pitkälle koneilla tehty levy. Monia Oldfieldin musiikin vanhoja ystäviä tämä levy ei miellyttänyt.lähde?
1990- ja 2000-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1990 Oldfield oli jättämässä jäähyväisiä Virgin-levy-yhtiölle. Tuona vuonna ilmestyi levy Amarok, jossa on vain yksi tunnin pituinen instrumentaaliraita. Vain vähän syntetisaattoreita sisältävä levy on tyyliltään ja soittimiltaan varsin sekava, mutta se säilyttää kuitenkin Oldfieldin tuotannolle tyypillisen melodisuuden. Levyn loppupuolelta löytyy myös Richard Bransonille suunnattu morse-koodattu viesti ”FUCK OFF RB”. Virgin kieltäytyi markkinoimasta tätä levyä, mutta monet Oldfieldin ihailijat pitävät albumista.
Seuraavana vuonna 1991 Oldfield pääsi vihdoin tekemään viimeistä levyään Virginille. Heaven’s Open -niminen levy on jonkinlainen teema-albumi, jonka teemana on pahan levy-yhtiön vallasta vapautuminen. A-puolella Oldfield laulaa itse pop-kappaleita (hän otti laulutunteja tätä hanketta varten, koska ei halunnut käyttää rahaa ammattilaulajiin). B-puolella levyllä on pitkä instrumentaalikappale.
Oldfield siirtyi Warner Bros -levy-yhtiölle ja julkaisi 1992 levyn Tubular Bells II, jonka rakenne ja tunnelmat noudattelevat ensimmäistä Tubular Bellsiä. Sävellys on kuitenkin periaatteessa täysin uusi. Vuonna 1994 ilmestyi Arthur C. Clarken samannimisen tieteisromaanin innoittama Songs of the Distant Earth. Levy on tyyliltään lähellä Enigma-yhtyettä, ja syntetisaattoreita ja konekomppeja oli käytössä enemmän kuin aiemmilla Oldfieldin levyillä. Levy ei kuitenkaan myynyt erityisen hyvin. Macintosh-tietokoneissa toimivalla CD-ROM-raidalla on levyn teemoihin liittyviä videopätkiä. Levyllä on mukana joikaamassa myös suomen-saamelainen Nils-Aslak Valkeapää.
Vuonna 1996 ilmestyneellä levyllä Voyager Oldfield keskittyi lähinnä kelttiläisen kansanmusiikin sovituksiin. Tämän jälkeen Oldfield on edelleen julkaissut muutaman vuoden välein instrumentaalilevyjä: Tubular Bells III (1998), Guitars (1999), The Millennium Bell (1999), Tres Lunas (2002) ja Light & Shade (2005).
Music of the Spheres (2008) on klassista musiikkia. Levy perustuu epäsuorasti Pythagoraan nimissä olevaan teoriaan, jonka mukaan Aurinkokuntamme taivaankappaleiden liikkeet luovat musiikillisia harmonioita. Albumi on levytetty Lontoon Abbey Road -studioilla. Sinfoniaorkesterin lisäksi levyllä on mukana kuoro, kiinalainen pianisti Lang Lang ja uusiseelantilainen sopraano Hayley Westenra kahdella kappaleella. Oldfield itse soittaa klassista kitaraa. Levyn tekoon osallistui myös walesilainen säveltäjä Karl Jenkins, joka auttoi nuotinnuksessa ja orkestroinnissa. Levy menestyi huomattavasti muusikon aikaisempia tuotoksia paremmin: ensimmäisellä viikollaan se nousi Ison-Britannian albumilistan sijalle yhdeksän ja Espanjassa seitsemänneksi. Isossa-Britanniassa Music of the Spheres nousi myös klassisen albumilistan kärkeen. Teoksen kantaesitys järjestettiin Bilbaossa Espanjassa, ja esitys nauhoitettiin kaupallista levitystä varten.
Oldfield muusikkona
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Kriitikot ovat usein suhtautuneet Oldfieldiin penseästi, mutta hän on pysynyt varsin suosittuna useita vuosikymmeniä. Oldfieldiä verrataan usein Vangelikseen ja Jean Michel Jarreen, mutta hänen tärkeimmät levynsä ovat selvästi lähempänä progressiivista rockia kuin Vangeliksen tai Jarren levyt, jotka edustavat puhtaammin elektronista instrumentaalimusiikkia. Oldfield on myös ennen kaikkea kitaristi, jolla on varsin omaperäinen soittotyyli. Varsinkin hänen leveä ja samalla nopea vibratonsa on helposti tunnistettavissa. Sähkökitaran soitossa tyypillisen plektralla soiton lisäksi hän soittaa myös usein sormilla.[2] Säveltäjänä Oldfield osaa parhaimmillaan yhdistää omaperäiset melodiat mielenkiintoisiin äänimaisemiin. Hänen sähkökitaran soittotyyliään edustavat hyvin versio ”William Tell Overture” -sävellyksestä sekä ”To France” -kappaleen introssa kuultava teema.
Tärkeimpinä teoksina voidaan ehkä pitää levyjä Tubular Bells, Hergest Ridge, Ommadawn ja Five Miles Out sekä levyjen Platinum ja Crises -albumien A-puolten pitkiä kappaleita. Huomattavia ovat myös 1970-luvulla tehdyt sovitukset vanhan kelttiläisen kansanmusiikin kappaleista, joita voi kuulla esimerkiksi kokoelmalla The Complete Mike Oldfield.
Diskografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Studioalbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Nyman, Jake: ”Mike Oldfield”, Rocktieto. Osa 3 N–Z, s. 35–37. (Soundi-kirja 16) Pirkkala: Fanzine Oy, 1982. ISBN 951-99372-4-2
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Dark Star, Official Mike Oldfield Information Service. (englanniksi)
- Tubular Web. (englanniksi)
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
