Hélène Carrère d’Encausse

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hélène Carrère d’Encausse vuonna 2013
Hélène Carrère d’Encausse tapaamassa Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia lokakuussa 2000.

Hélène Carrère d’Encausse (o.s. Zourabichvili, 6. heinäkuuta 1929 Pariisi – 5. elokuuta 2023[1]) oli ranskalainen Venäjän historiaan erikoistunut historioitsija. Hänet valittiin Ranskan akatemian jäseneksi vuonna 1990, ja hän toimi vuodesta 1999 sen pysyvänä sihteerinä.[2]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hélène Carrère d’Encausse syntyi Pariisissa Georges Zourabichvilin ja Nathalie Pelken tyttärenä. Hän avioitui Pariisissa Louis Édouard Carrèren (s. 7. tammikuuta 1928) kanssa, jonka vanhemmat olivat Albert Carrère ja Pauline Dencausse.

Hélène Zourabichvili syntyi hengeltään kosmopoliittiseen perheeseen, joka oli kulkenut ympäri Eurooppaa Venäjän vallankumouksen jälkeisinä vuosina. Hänen esi-isiensä joukossa oli sekä huomattavia Venäjän keisarikunnan virkamiehiä että keisarikunnan vastustajia. Joukkoon on mahtunut keisarinna Katariina II:n aikainen Venäjän tiedeakatemian johtaja ja kaksi keisarin murhaa yrittänyttä. Carrère d’Encausse opiskeli historiaa ja valtiotieteitä, jota hän opetti Sorbonnessa ennen kuin hän muutti oppituolinsa Pariisin poliittisten tutkimuksen instituuttiin (Institut d’études politiques de Paris).

Carrère d’Encausse julkaisi vuonna 1978 teoksen L’Empire éclaté, jossa hän ennusti neuvostoyhteiskunnan loppua muslimienemmistöisten Keski-Aasian ja Azerbaidžanin neuvostotasavaltojen voimakkaan syntyvyyden seurauksena. Ennustus oli osittain väärä – Neuvostoliitto tosin hajosi, mutta Euroopan-puoleisen osan eli Baltian maiden noustua vastarintaan. Samanaikaisesti Keski-Aasian neuvostotasavallat ja Azerbaidžan pysyivät rauhallisina aina itsenäistymiseensä saakka.

Carrère d’Encausse kutsuttiin professoriksi moniin ulkomaisiin yliopistoihin, eritoten Yhdysvalloissa ja Japanissa. Hän oli Montréalin yliopiston ja Leuvenin yliopiston kunniatohtori. Hän toimi vuosina 1986–1987 Ranskan kansalaisuusreformia pohtineen komitean puheenjohtajana. Vuonna 1992 oli Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin neuvonantajana ja osallistui näin entisten sosialistimaiden demokratisoinnin ja taloudellisen avustamisen suunnitteluun. Vuonna 1994 hänet valittiin Euroopan parlamentin jäseneksi, ja hän toimi ulkosuhteiden- ja puolustuskomission varapuheenjohtajana.

Hänellä on kaksi lasta: Emmanuel Carrère, joka on kirjailija ja ohjaaja, sekä Marina Carrère d’Encausse, joka on journalisti. Hänen serkkunsa on Salome Zurabišvili, joka oli Ranskan suurlähettiläänä Georgiassa ja on nykyinen Georgian presidentti.[3]

Huomionosoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aujourd’hui-palkinto teoksesta L'Empire éclaté vuonna 1978
  • Louise Weiss -palkinto samasta teoksesta vuonna 1987
  • Comenius-palkinto koko tuotannosta vuonna 1992
  • Ambassadeurs-palkinto teoksesta Nicolas II vuonna 1997
  • Belgian kuninkaallisen akatemian jäsen,[4]
  • Ranskan akatemian jäsen 13. joulukuuta 1990 (tuoli 14),[2]
  • Ranskan akatemia pääsihteeri 21. lokakuuta 1999 alkaen, jolloin hän korvasi tehtävässä akateemikko Maurice Druonin.[5]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävät artikkelit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Les survivances pré-islamiques chez les musulmans de l'URSS (1961)
  • La politique culturelle du pouvoir tsariste au Turkestan, 1867-1917 (1962)
  • Les routes commerciales de l'Asie centrale et les tentatives de reconquête d'Astrakhan (1970)

Kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • L’Union Soviétique de Lénine à Staline, Édtions Richelieu, 1972
  • L’Empire éclaté, Paris, Flammarion, 1979
  • Le pouvoir confisqué. Gouvernants et gouvernés en URSS, Paris, Flammarion, 1980
  • Le grand frère: l’Union soviétique et l’Europe soviétisée, Paris, Flammarion, 1983
  • La déstalinisation commence, Paris, Complexe, 1984
  • Ni paix ni guerre: le nouvel empire soviétique ou du bon usage de la détente, Paris, Flammarion, 1986
  • Le grand défi: bolcheviks et nations, 1917–1930, Paris, Flammarion, 1987
  • Le malheur russe. Essai sur le meurtre politique, Paris, Fayard, 1988
  • La gloire des nations ou La fin de l’empire soviétique, Paris, Fayard, 1990
  • Victorieuse Russie, Paris, Fayard, 1992
  • L’URSS de la Révolution à la mort de Staline, 1917–1953, Paris, Seuil, 1993
  • La Russie inachevée, Paris, Fayard, 2000
  • L’impératrice et l’abbé : un duel littéraire inédit entre Catherine II et l’abbé Chappe d’Auteroche, Paris, Fayard, 2003
  • Nations et Saint-Siège au XXe siècle, colloque sous la dir. d’Hélène Carrère d’Encausse, Paris, Fayard, 2003, * Russie, la transition manquée, coll. "Les Indispensables", Paris, Fayard, 2005
  • L’Empire d’Eurasie. Une histoire de la Russie de 1552 à nos jours, Paris, Fayard, 2005

Elämäkerrat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Catherine II. Un âge d’or pour la Russie, Paris, Fayard, 2002
  • Lénine, Paris, Fayard, 1998
  • Nicolas II, la transition interrompue, Paris, Fayard, 1996
  • Staline, l’ordre par la terreur, Paris, Flammarion, 1979

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Jean Mistier 		Ranskan akatemian jäsen
Tuoli 14
1990–2023 		Seuraaja:
-
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hélène_Carrère_d’Encausse&oldid=22443380”