Eteläiset Shetlandinsaaret
| Eteläiset Shetlandinsaaret | |
|---|---|
 Eteläisten Shetlandinsaarten kartta. |
|
  |
|
| Maantiede | |
| Sijainti | |
| Merialue | Eteläinen jäämeri |
| Suurin saari | Kuningas Yrjön saari |
| Pinta-ala | 4 700 km² km² |
| Väestö | |
| Väkiluku | Ei vakituista asutusta |
Eteläiset Shetlandinsaaret[1] on 11 saaren ja 9 pikkusaaren saariryhmä eteläisellä Atlantin valtamerellä Etelämantereen rannikolta pohjoiseen Drakensalmen kaakkoispuolella. Aluetta ovat vaatineet itselleen Yhdistynyt kuningaskunta, Chile ja Argentiina. Saaret ovat asumattomia, mutta Kuningas Yrjön saarella sijaitsee useiden eri maiden tutkimusasemia.
Maantiede
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eteläiset Shetlandinsaaret sijaitsevat Atlantin valtameren eteläosassa noin 150 kilometriä Etelämantereen Antarktiksen niemimaasta pohjoiseen[2] ja 700 kilometriä Tierra del Fuegosta etelään Drakensalmen kaakkoispuolella. Saaristo koostuu yhdestätoista saaresta ja yhdeksästä pikkusaaresta kahdessa saariryppäässä.[3] Saaret levittäytyvät noin 510 kilometrin pituudelle ja niiden yhteispinta-ala on noin 4 700 km².[2] Lounaiseen saariryhmään kuuluvat Kuningas Yrjön saari, Low Island ja Smithinsaari. Koilliseen ryhmään kuuluvat Elefanttisaari ja Clarencensaari. Saariryhmillä on väliä 90 kilometriä. Kaksi suurinta saarta ovat Kuningas Yrjön saari ja Livingstonensaari. Niiden pituus on 70–80 kilometriä ja leveys 25–30 kilometriä. Smithinsaari ja Elefanttisaari ovat 32 ja 45 kilometriä pitkiä. Muut saaret ovat huomattavasti pienempiä. Saariston korkein kohta on Mount Foster (2 103 m) Smithinsaarella. Saaret ovat enimmäkseen tuliperäisiä. Deception Island on aktiivinen tulivuori.[3]
Saaria ovat vaatineet itselleen Yhdistynyt kuningaskunta, Chile ja Argentiina.[3]
Luonto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
%E2%80%93Southern_elephant_seal_(Mirounga_leonina)_02.jpg)
Saarilla on rikas lintulajisto. Saarilla pesiviä pingviinilajeja ovat myssypingviini, jääpingviini, valkokulmapingviini ja kultatöyhtöpingviini. Muita pesiviä lintulajeja ovat esimerkiksi etelänselkälokki, kapinmyrskyliitäjä, etelämantereenkihu, eteläntiira, lumimyrskyliitäjä, keltatuppinokka, isomyrskyliitäjä, tummatyrskynpolkija ja etelänkeiju. Alueella esiintyviä, mutta muualla pesiviä lajeja ovat esimerkiksi mustakulma-albatrossi, harmaapääalbatrossi ja etelännokialbatrossi. Satunnaisesti, mutta harvoin alueella tavataan myös keisaripingviinejä, kuningaspingviinejä ja töyhtöpingviinejä.[3]
Saarilla suhteellisen yleisiä hyljelajeja ovat etelänmerinorsu ja kergueleninmerikarhu. Harvemmin alueella liikkuu myös weddelinhylkeitä ja merileopardeja. Merellä yleisiä lajeja ovat seitivalas, ryhävalas, lahtivalas ja miekkavalas.[3]
Saarten kasvilajeista yleisimpiä ovat jäkälät ja sammalet. Jäkälälajeja on yli 200 ja sammalia 100. Ainoat koppisiemeniset ovat antarktiksenlauha ja Colobanthus quitensis. Lumileviä on paikoittain paljon. Sienet ovat harvinaisia.[3]
Saarien maaeläimiä ovat punkit, hyppyhäntäiset ja pienemmät maaperän eliöt, kuten sukkulamadot, karhukaiset ja rataseläimet. Parochlus steinenii on Etelämantereen ainoa lentävä hyönteislaji ja sitä tavataan saarten vesistöjen läheisyydessä. Sen levinneisyysalue ulottuu myös Etelä-Amerikkaan. Siivetön Belgica antarctica on puolestaan Etelämantereen kotoperäinen laji.[3]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eteläiset Shetlandinsaaret löysi William Smith laivalla Williams 18. helmikuuta 1819. Smith rantautui Kuningas Yrjön saarelle hänen palattuaan alueelle 17. lokakuuta. Samalla hän valtasi alueen Isolle-Britannialle Yrjö III:n nimissä. Saaristoa hän kutsui ensin nimellä New South Britain ja myöhemmin nimellä New South Shetland. Smith löysi palattuaan saarille myös espanjalaisen San Telmon jäänteet Livingstonensaarelta. Viimeksi alus oli havaittu tuuliajolla sen menetettyä mastonsa myrskyssö 4. syyskuuta 1819. Ihmisten jäänteitä ei löydetty, mutta on mahdollista, että espanjalaisen aluksen selviytyneet miehistön jäsenet olivat ensimmäiset Etelämantereella asuneet ja kuolleet ihmiset. Edward Bransfield nousi maihin 22. tammikuuta 1820. Bransfield oli ensimmäinen saaret kartoittanut ja teki myös ensimmäiset varmat havaiinot Etelämantereen rannikosta.[3]
Pian saarten löytymisen jälkeen alueella alkoi liikkua hylkeenpyyntialuksia. Aluksia tuli pääasiallisesti Yhdysvalloista, Argentiinasta ja Isosta-Britanniasta. Saarten merikarhut metsästettiin lähes sukupuuttoon. Hylkeiden metsästäjät jättivät eri saarille jälkeensä pieniä majoja,. Muutamilta saarilta on löydetty myös ihmisjäänteitä. Metsästys lakkasi vuonna 1828 ja elpyi hetkellisesti uudestaan vuonna 1871. 1800-luvun lopussa valaanpyynti oli korvannut hylkeenmetsästyksen. 1880-luvulta lähtien saarilla alkoi vierailla tieteellisiä tutkimusretkikuntia. Ensimmäiset pysyvät tutkimusasemat perustettiin Deception Islandille vuonna 1944 ja Kuningas Yrjön saarelle vuonna 1948. Molemmat olivat brittiläisiä. 1940-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa tutkimusasemia perustivat myös Chile, Argentiina ja Neuvostoliitto, sekä edelleen 1970-luvun lopulta lähtien Puola, Bulgaria, Espanja, Brasilia, Ecuador, Kiina, Uruguay ja Peru. Tutkimusasemien valtaosa on Kuningas Yrjön saarella.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Eksonyymit (Kotuksen luettelo suomen sovinnaisnimistä) 18.2.2020. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 15.7.2020.
- ↑ a b South Shetland Islands Encyclopaedia Britannica. Viitattu 3.11.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Liz Cruwys: Encyclopedia of the Antarctic, s. 922-926. Routledge, 2007. ISBN 978-0-415-97024-2 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eteläiset Shetlandinsaaret Wikimedia Commonsissa
