MILLAINEN OLI MÖKKIVUOSI 2019?

Mustan mökin viime vuosi oli varsin remonttipainotteinen.

Viime kesä oli ensimmäinen, kun teimme mökillä tällaista suurempaa remonttia. Aikaisemmin olemme toki maalanneet ja nikkaroineet mm. yläkerran, mutta näin massiivista remonttitoimintaa ei ole tuolla tontilla hetkeen nähty! Eikä toivottavasti tulla näkemäänkään, ainakaan ulkovuorauksen vaihdon merkeissä.

Viime kesä oli muutenkin mökkielämän ulkopuolella harvinaisen työntäyteinen. Lomat oli minimissä ja näin ollen myös mökillä vietetty aika huomattavasti vähäisempää, kuin edellisinä kesinä. Toivon, että ensi kesä olisi lomien suhteen rennompi ja nyt kun remonttikin on suurimmaksi osaksi selätetty, niin ehtisi myös keskittymään siihen oikeasti tärkeään - lomailuun ja yhdessäoloon!

Pieni puuhastelu ja nikkarointi pitää ihmisen virkeänä, mutta ulkovuoriremontin suhteen ei tottavie voinut puhua enää mistään ihan pienestä hommasta! Lisäksi se hiirenpapanoiden väistely ja tunkkaisen villan pussittaminen ei varsinaisesti tuntunut lekottelulta. Toki olen sitä mieltä, että se kannatti! Ehdottomasti! Nyt on uusi ulkovuoraus, joka kestää sen seuraavat 50 vuotta! Varsinkin mielenrauhan takia jo moinen rutistus kannatti - nyt tiedämme nimittäin sen, että mökki on puhdas ja turvallinen asua. Mistään ei löytynyt mitään huolestuttavaa kasvustoa tai muuta ikävää yllätystä. Jopa seinästä kuulunut hermoja raastavan rapinan syy jäi lopulta löytymättä. (Epäilimme hevosmuurahaisia, mutta ainakaan yhtään elävää yksilöä tai minkäänsortin pesää ei seinän välistä löytynyt!)

Palataanpa vielä hetkeksi viime vuoteen!

Huhtikuussa kerroin siis, että remonttia pukkaa!

Kesäkuussa maalasin kulahtaneet pihakalusteet uuteen lentoon, esittelin Super Marion sohvan  ja kerroin kuinka toimii pikku remontin kokenut huussi kompostikäymälällä.

Heinäkuussa rustasin jättipitkän Mustan mökin DIY/kierrätyssisustus-tekstin, jossa käytiin läpi jokainen mökkitontin rakennus sisustusnäkökulmasta. Kirjoittelin myös blogin ensimmäisen saunapostauksen ikinä ja otin myös muutaman uuden kuvan aitasta.

Heinäkuussa alkoi ulkovuoriremontti ihan toden teolla! Samassa rytäkässä heitettiin myös hyvästit ritilöille.

Syyskuussa mökkiin lisättiin pari uutta ikkunaa ja ovi vaihtoi paikkaa. Ehdittiin pari kertaa myös sienimetsälle ja löydettiin muutama muheva herkkutatti.

Lokakuussa jännitettiin, että vieläkö on musta mökki ja rakennettiin ikkunalle uudet vaatteet.

Sellainen oli vuosi 2019 Mustassa mökissä!

Kuten jo mainitsinkin, niin varsin remonttipainotteiselta näyttää ja kuulostaa!

Onnekseni puhelimeni muisti näyttää myös toisenlaisen muiston viime kesältä. Sieltä löytyy grillipitsaa, auringonlaskuja ja kukkiva Vanamo-niitty. Sieltä löytyy rinteeseen rakennettu telttapaikka, ystävien kyläilyt ja elokuinen leffailta ulkona nuotion loisteessa.

Tässä oli tiivistettynä ja pintapuolisesti mökin kuulumisia viime vuodelta.

Nyt tarvitsee enää malttaa odottaa seuraavaa mökkikesää!

ITSETUNTEMUKSEN TÄRKEYDESTÄ

Hyvää perjantaita!

Lupasin tuossa jokin aika sitten, että kirjoitan masennuksesta niin kauan, kuin aiheesta riittää ammennettavaa. No, puheenaihe ei ole mihinkään hävinnyt, mutta torstainen tietokoneaikani taas on, joten pahoittelen, että en ole ehtinyt lupaustani täyttämään!

Tänään ei ole torstai, mutta viikonpäivällä ei tietenkään oikeasti ole mitään merkitystä. Jokaisena päivänä on hyvä päivä puhua mielenterveysasioista!

Vaikka en ole ehtinyt istua alas ja kirjoittamaan ajatuksia ylös tänne blogiin saakka, niin erinäisiä ajatuksia kirjoitin, kun tein aiheesta reilun puolen tunnin mittaisin Youtube-videon: Uusiutuva masennus - miltä se tuntuu? Löydät videon tämän linkin takaa.


Tässä muutamia videolta löytyviä ajatuksia:
(Huomioitavaksi: Voin puhua vain omista kokemuksistani, koska en ole muita, kuin omia kokemuksiani kokenut. Nämä ajatukset ja selviytymiskeinot toimivat minulla, kun on vaikeampi hetki ja kerron niistä siksi, että ehkä sinä voit poimia niistä jotain itsellesi avuksi vaikealla hetkellä?)

Itsetuntemus on tärkeää masennuksen kanssa kamppaillessa.

Tuntemalla itseään oppii huomaamaan ne hetket elämässä, kun kielekkeen reuna alkaa häämöttää liian lähellä. Itsetuntemus lisää jarrujalan tehoa - tunnistamalla tunteita ja oloja on helpompi hidastaa ajoissa.

Miksi ihminen ei puhu tunteistaan?

Minä olen tyyppiesimerkki ihmisestä, joka ei puhu.

Puhumattomuus ei ole sitä, että tietoisesti päättää olla puhumatta vaan sitä, että ei edes

tajua toimivansa niin. Minä en ole puhunut myöskään siksi, että olen ajatellut, että ketään ei kiinnosta.

En ole myöskään halunnut olla vaivaksi.

Olen myös pelännyt, että sairauteni leimaa minut ikuisesti.

Olen pelännyt, että minut nähdään

vain heikkouksieni kautta, vaikka oikeasti se on kuitenkin vain yksi osa minua.

Olen pikkuhiljaa opetellut puhumaan tunteistani. Se on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa

on tunteiden näyttäminen. Edistyminen on hidasta, mutta ainakin yritän!

Uusiutuvan masennuksen kanssa eläessä minulla auttaa seuraavanlaiset asiat:

Puhun läheisteni kanssa ja vietän aikaa heidän seurassaan.

Teen itselleni mieluisia asioita.

Puhun itselleni kauniisti.

Pyrin olemaan ajattelematta, mitä toiset ihmiset minusta ajattelevat.

Luotan siihen, että osaan tehdä hyviä ratkaisuja elämässä ja että olen yhtä tärkeä ihminen,

kuin muutkin.

(Olen myös pikkuhiljaa alkanut uskomaan, että lähimmäisiäni kiinnostaa minun

ajatukseni ja tunteeni ja siksi yritän oppia myös puhumaan niistä.)

Jokaisella meillä on oikeus puhua omista tunteista ja kokemuksista, vaikka ne olisivatkin

erilaiset, kuin jonkin toisen saman tilanteen läpikäyneen ihmisen kokemukset ja tunteet.

SYYSKUU x 10

- Tatteja on! Viime vuonna oli aivan surkea kantarellisato, ainakin täällä meilläpäin. Nyt ei näytä sen suhteen yhtään paremmalta. Tänä syksynä olemme ehtineet kerran sienimetsälle. Löysimme vain muutaman kantarellin, mutta reilun tunnin etsimisellä löytyi useampi syöntikelpoinen herkkutatti!

- Sieniretkellä meitä oli minä ja viisi lasta. Muutama lapsista ei ollut juurikaan innostunut oppimaan sienestystä ja muutama oli hyvinkin innoissaan. Ketään ei voi pakottaa sieneen, mutta jos ainakin kerran saa suostuteltua mukaan (vaikka sitten eväillä, jos ei muuten!), niin ainakin tietävät, mistä on kyse. Monesti kun käy niinkin, että mukaan lähteminen tuntuu kovin vaikealta ja sitten lopulta saattaa innostua suurestikin! Sienestäminen on eräänlaista aarteenetsintää - turhauttaa, kun mitään ei löydy, mutta sitten kun löytyy, niin se todellakin tuntuu aarteelta! Tällä kertaa opittiin erottamaan kantarelli ja valekantarelli toisistaan ja tutustuttiin karvarouskuun.

- Kärpässieniä tuntuu olevan tänä vuonna ihan hirveästi ja ne on jotenkin täydellisen mallisia. En ole varmaan ikinä kuvannut niin paljon kärpässieniä, kuin tänä kesänä.

- Luonto alkaa vaihtaa väriä. Tuntuu, että kesä jatkui tänä vuonna pitkälle, vielä lauantaina oli ihan kesäistä! Iloitsin mökkitontin pienistä vaahteroista, jotka olivat niin kauniita värikkäine lehtineen.

- Koska olen sienestäjänä varsin vihreä tapaus, niin en voi varsinaisesti keulia sienituntemuksellani. Tietoni ko. aiheesta on itseasiassa samalla tasolla, kuin lapsilla, joiden kanssa viimeksi sieniä metsästin. Googlaan siis koko ajan! Kantarellin tunnistan varmasti, kaikkia muita kavereita epäilen. Sienestän sillä asenteella, että jokainen sieni on myrkyllinen, kunnes toisin todistetaan!

- Edellämainitusta syystä johtuen poimin mukaan kaiken, mitä suinkin voin syötäväksi kuvitella ja sitten retkeltä palattua googlaan vielä pariin kertaan (ja silti epäilen myrkyttäväni jonkun). Vasta sen jälkeen tutkin missä kunnossa sieni on. Tällä kertaa kävi erittäin selväksi, että pikkuiset matoset rakastavat herkkutatteja vähintään yhtä paljon, kuin me ihmisetkin.

- Löysimme lopulta kymmenkunta herkkutatiksi luokiteltavaa sientä sekä viisi kantarellia. Isot herkkusienet olivat niin matoisia, että eivät päätyneet ruoaksi asti, mutta pienistä saatiin jo oivallinen määrä syötävää! Rakastan tuota herkkusienen pullukkaista jalkaa!

- Syksy on ristiriitainen vuodenaika. Samaan aikaan haikea ja iloinen. Minulle syksy on aina ollut hyvä, enkä ole sen suuremmin huomannut syksyllä nuupahtavani. Pikemminkin tunnen syksyllä eläväni enemmän. Ilma on raikasta hengittää ja ajatus tuntuu kirkkaalta. Pidän syksyn väreistä, mutta myös sen toisesta puolesta - värittömyydestä.

- Pakko myöntää itselleni, että en lopulta ehtinyt koko kesänä kunnolla metsään. Mustikoita kävimme rääpimässä kerran parin tunnin verran. Asteita oli +30 ja mustikoita tunnin jälkeen suurinpiirtein yhtä monta, joten ei varsinaisesti motivoinut. Toisaalta - näin se taitaa mennä. Syksyllä sitten on aikaa enemmän metsäretkille, itikoita on vähemmän (paitsi viime sieniretken jälkeen löysin vaatteista kymmenkunta hirvikärpästä. Hrr!) eikä samoilu ole niin raskasta, kun ilma on viileämpi. Tälle syksylle on suunnitteilla pieni yhden tai kahden yön metsävaellus, jota odotan innolla!

- Paras ja helpoin sienisörsseli syntyy tietenkin niin, että sienet ja sipuli pilkotaan ja paistetaan voissa pannulla. Mausteeksi riittää suola ja pippuri. Sen jälkeen sitä syödään leivän päällä tai ruoan kyljessä ja mietitään, että onpahan aarre!

TÄLTÄ NÄYTTÄÄ MASENTUNUT IHMINEN

Uusiutuva lievä masennus.

Niin siinä paperissa luki.

Tiesin kyllä olevani helposti ahdistuva. Toisinaan olen myös niin pelokas, että joudun vängällä vääntämään itseni liikenteeseen ja ihmisten pariin, vaikka luonteeltani olen innostuva ja ihmisistä pitävä.

Masentunutkin olen ollut, mutta en enää vuosiin. Vai olenko sittenkin?

Nuo kolme sanaa printattuna mustalla valkoiselle, kolmen eri ammattilaisen mielipide. Näkemys minusta ja minun mielenterveydestäni. On pakko myöntää itselleni - kyllä, olen paitsi ajoittain ahdistunut ja pelokas, niin ilmeisesti myös uusiutuvasti masentunut.

Olen kirjoittanut tänne blogiin aiemminkin mielenterveydestä ja masennuksesta. Helmikuussa vietetään kansallista masennuksen vastaista päivää ja tuolloin kirjoitin aiheesta. Voit lukea tekstin klikkaamalla tästä. Lokakuussa taas vietetään maailman mielenterveyspäivää. Viime vuonna kirjoitin aiheesta otsikolla Mielenterveydestä. Tekstin voit lukea täältä.

En ollenkaan ajatellut kirjoittaa tästä aiheesta juuri tänään. Käteni hikoaa, joudun jatkuvasti pyyhkimään niitä housuihin. Tunnen pelokkuden pallon nousevan kurkun kannelle ja jalat eivät suostu pysymään paikoillaan. Rintaankin vähän pistää ja olen ihan varma, että tästä ei hyvää seuraa.

Silmiä kirvelee ja huomaan sumuharson peittävän kirjoittamani tekstin. Naksuttelen varpaita lattiaa vasten, enkä voi ymmärtää - miksi kirjoitan tästä aiheesta, vaikka se herättää näin paljon ahdistuksen tunteita ja pelottaa?

Räpäytän silmiä ja sumuharso väistyy. Huomaan varmuuden palaavan.

Minä haluan kirjoittaa tämän tekstin! Siksi kirjoitan. Siksi, että minä haluan sinun tietävän miltä näyttää masentunut ihminen.

Kirjoitan siksi, että pelko tai ahdistus ei voittaisi. Siksi, että oppisin itseäni haastamalla ja voittamalla kasvattamaan itseluottamustani. Siksi, että tiedän sen helpottavan oloani. Tämä on minun tapani haastaa itseäni ja näyttää masennukselle närhen munat!

Ylläolevissa kuvissa olen minä. Kuvat otti ystäväni sinä sumuisena aamuna, kun suuntasimme kameran kanssa kohti sumua. Tykkään noista kuvista ja tuosta tunnelmasta hirveästi. Mielestäni näytän kuvissa itseltäni. Sellaiselta, joksi itseni tunnen. Ei ihan heti hoksaisi, että kuvissa on ihminen, jonka papereissa lukee: uusiutuva lievä masennus.

Masentunut ihminen näyttää pelleilevältä, vakavalta, vahvalta, mietteliäältä, iloiselta, viisaalta, itsevarmalta, ujolta, tylyltä tai epävarmalta.

Masentunut ihminen on ihan tavallinen ihminen, eikä kukaan voisi ulospäin tietää, että mielessään hän voi huonosti!

Eikö olekin mahtavan helppoa yrittää lukea ajatuskuplia puolison, ystävän tai vaikkapa lapsen pään päältä? Yrität suurennuslasin kanssa lukea, että mistä nyt tuulee ja mitä tuolla mielessä liikkuu. Me emme voi tietää ja lukea toistemme ajatuksia. Me emme voi ulkoapäin nähdä, onko toinen masentunut vai ei. Meidän täytyy puhua, että voisimme saada tukea. Selkänojaa. Me olemme täällä toistemme tukena, sillä yksin ei kukaan pärjää.

Kirjoitin tämän tekstin sinulle, että muistaisimme. 

Muistaisimme, että masennus ei välttämättä näy ulospäin.

Se ei välttämättä tule ilmi keskusteluissakaan tuosta noin vain, koska masennus aiheena ei ole sellainen, jota tekisi mieli nostaa esiin ihan missä tahansa seurassa. Sitä ajattelee pilaavansa tunnelman, kun lähtee omalla heikolla hapellaan ilmaa saastuttamaan. Jälkeenpäin on hävettänyt monta kertaa, kun on erehtynyt aiheen ottamaan esille ja vastaanotto onkin ollut vaivaantunut.

Joskus käy myös niin, että joku toinen ottaa aiheen esiin sellaisella hetkellä, kun itse voin hyvin, enkä millään jaksaisi lähteä aiheesta puhumaan ja hyvää oloa pilaamaan. Saatan siis itsekin vaivaantua aiheesta ja olla nuiva, joten melkoisia ajatustenlukijoita kai tässä joudutaan olemaan, puolin ja toisin.

Sekin on ymmärrettävää, että aihe vaivaannuttaa. Mieluummin kai sitä puhuisi vaikka säästä tai uusista farkuista. Niistä pitääkin puhua, eikä aina tarvitse missään syvissä vesissä lillua. Pitää pitää hauskaa, jutella vaikka niistä farkuista. Mutta mielenterveydestäkin kannattaa puhua aina silloin tällöin. Silloin tietää, mikä lähipiirissä on meininki. Monesti myös huomaa, että ei suinkaan ole yksin ja ainoa, jolta löytyy papereista tuo sama (tai ainakin lähes sama) lause.

Olla rehellinen itselleen, mieli avoinna muutokselle, vastuu itsestä omissa käsissä.

Semmoisia mietin tänään.

AAMULLA KELLO KUUSI

Mitä tapahtuu, kun iltavirkku laittaa herätyskellon soimaan aamulla kello 4.45?

Tapahtuu monenlaista. 

Ensiksikin käy klassiset, eli viiden tunnin yöunet jääkin kahteen - koska kun tietää, ettei kuitenkaan ehdi nukkua tarpeeksi, niin ei malttaisi nukkua ollenkaan. Toisekseen käy niin, että kaikki se kello viiden ja kahdeksan välinen kauneus vie mennessään sydämen ja järjen! Miksi en useammin saa itseäni kammettua sängystä auringonnousua ihastelemaan? Miksi en näe useammin järven usvaa aamulla kello kuusi tai koe metsän heräämistä uuteen päivään?

Vastaus on yksinkertainen.

Kaiken sen maagisen ja mielettömän kauneuden rinnalla - voiton vie aina uni. Monesti toivon, että pärjäisin vähemmällä unella, mutta on hyväksyttävä totuus - ilman riittävää unta kuljen kuin sumussa, enkä pysty edes yksinkertaisia päätöksiä tekemään! Uni on ihmiselle elintärkeää. Syvä ja hyvä uni, nimenomaan. Minulla ainakin menee monta päivää univelasta selviämiseen, jos erehdyn joskus heräämään liian aikaisin - tai kuten yleensä, valvon liian pitkään.

Mutta jos yhtenä tai kahtena aamuna kesässä saisi itsensä tuohon aikaan hereille - ei se voisi olla liikaa vaadittu! 

Harrastimme ennen siskoni kanssa sumukuvausta. Se tarkoittaa sitä, että herättiin ennen kuin aurinko nousi, etsittiin kauniita paikkoja joissa on sumua ja niissä kuvailtiin toisiamme. Ne kuvat on edelleen kauniita ja tärkeitä muistoja (eikä haittaa yhtään vaikka kuvissa näyttääkin vähän uniselta!).

Ystäväni ehdotti tällä viikolla sumuaamuun heräämistä. Olemme kesän mittaan kuvailleet paljon yhdessä erästä projektiamme varten, ja kesäaamun kuvat vielä puuttuivat. Venkoilin aikani vastaan, sillä en jaksanut ajatusta parista seuraavasta aivosumupäivästä. Onneksi ystävä pysyi tiukasti toiveessaan ja myönnyin. Sain tallennettua kameralle heräävän päivän kauneuden.

Tässä pohdiskelen, että onkohan huomenna pouta? Seilaako sumupilvet pellon yllä ja saartaako valkoinen verho taas uimarannan laiturin? Moneltako aurinko nousee? Keittäiskö kahvin termariin ja suuntaisko kameran sumua kohti? Jaksaisko?