Juttua rintakuvista

Marie Anne Collot-Falconet: Peeter I portree, 1767 

Kardiorgin taidemuseossa Tallinnassa (täällä) oli maalausten lisäksi esillä veistoksia. Kiinnitin huomiota kahteen pienempään veistokseen. Toisen kerroksen aulassa ihailin Pietari I Suuren pronssista rintakuvaa ja ensimmäisen kerroksen avoimessa veistosvarastossa ihmettelin Wäinö Aaltosen kipsistä tekemää Aleksis Kiven päätä.

Nuori ranskalainen kuvanveistäjä Marie Anne Collot-Falconet (1748-1821) veisti Pietari Suuren (1672-1725) rintakuvan työskennellessään 12 vuotta Pietarissa kuvanveistäjä Etienne Falconetin (1716-1791) avustajana. Ranskalaiset kuvanveistäjät olivat Venäjällä keisarinna Katariina II Suuren (1729-1796) kutsusta, sillä keisarinna toivoi heidän tekevän - ihailemansa Pietari Suuren muistoksi - jättimäisen ratsastajapatsaan Pietarin paraatipaikalle.

Muuttaessaan Pietariin Marie Anne Collot oli vasta 18-vuotias kuvataiteen opiskelija, kun hänen opettajansa Etienne Falconet oli viisikymminen, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija. Vuosi muuton jälkeen Marie Anne meni naimisiin Etiennen 26-vuotiaan taidemaalaripojan Pierre-Etienne (Peter) Falconetin (1741-1791) kanssa. Seuraavana vuonna he saivat tyttären Marie Lucien (1778-1866), mihin heidän onnettomaksi sanottu avioliitto käytännössä loppui.

Marie Anne Collot osoittautui jo nuorena taitavaksi kuvanveistäjäksi ja teki rintakuvia useista aikansa julkkiksista. Pietarissa hän sai tehtäväkseen toteuttaa Pietari Suurta kuvaavan ratsastajan pään ja kasvot. Kadriorgin taidemuseossa näkemäni pronssiveistos olikin yksi Collotin ”harjoitelmista”. Kolme kertaa luonnollista kokoa suurempi ratsastajapatsas oli kokonaisuudessaan äärimmäisen haastava toteuttaa, mutta lopulta Vaskiratsastajana nykyään tunnettu jättimäinen monumentti paljastettiin vuonna 1782.

Kardiorgin taidemuseon ensimmäisessä kerroksen sivuhuoneessa on yleisölle avoin, pieni ja ahdas veistosvarasto, jonka vitriineissä on vieri vieressä kymmeniä veistoksia - pääosin kipsisiä ja useimmat ilmeisesti kopioita. 

Varaston oven vieressä huomasin heti tutunnäköisen rintaveistoksen. Ihan kuin Wäinö Aaltosen (1894-1966) veistämät Aleksis Kiven päät, joita olen katsellut ainakin Helsingissä ja Turussa (täällä). Ja veistokseen kiinnitetyn nimilipun mukaan totta se oli - Aleksis Kivi oli päässyt myös Tallinnaan :) Mutta mitään vahvistusta asialle en netistä löytänyt. Googlen tekoälykin vastasi yksioikoisesti: Tallinnassa ei ole yhtään Aleksis Kiven eikä Wäinö Aaltosen veistosta. 

Uskon, että taidemuseossa näkemäni Aleksis Kiven kipsipää oli kopio, mutta silti, olisi tehnyt mieli tietää lisää kipsipään historiasta…

Wäinö Aaltonen: Aleksis Kivi, ajoittamaton

Cranach Tallinnassa

Kadriorgin taidemuseossa Tallinnassa (täällä) törmäsin Lucas Cranach vanhemman apulaisten maalaamaan muotokuvaan. Kyseessä oli muhkeissa kehyksissä oleva öljymaalaus Saksin vaaliruhtinas Fredrik I Jalomielisestä (Friedrich the Magnanimous) vuodelta 1550. Pienikokoinen muotokuva oli taidemuseon vanhin maalaus ja sijoitettu arvopaikalle kahden ikkunan väliin.

Kiinnostuin saksalaisen Lucas Cranach vanhemman (1472-1553) maalauksista lokakuussa 2019 Helsingissä Sinebrychoffin museossa Renessanssin kaunottaret -nimisessä näyttelyssä, jossa oli useita Cranachin itsensä tai hänen apulaisten (työpajan) maalaamia muotokuvia (täällä). Ja toistamiseen samassa museossa tämän vuoden huhtikuussa (täällä). 

Lucas Cranach vanhempi toimi vuosikymmeniä Saksin hovimaalarina ja tänä aikana hän ehti maalata lukuisia muotokuvia myös vaaliruhtinas Juhana Fredrikistä (1503-1554). Yksi tunnetuimmista Fredrikin muotokuvista on nykyään Lontoon National Gallery -museossa - vuodelta 1509 olevassa maalauksessa tuleva vaaliruhtinas on vasta kuusivuotias.

Kiva löytö Kadriorgin palatsin kätköistä :) Maalaus ei, kuten ei muutkaan taidemuseon keskiaikaisista maalauksista, ole ollut palatsissa vielä 1700-luvulla, vaan se on vasta 1900-luvulla päätynyt Viron taidemuseon kokoelmiin.

Pietarin palatsi

Kadriorgin puiston ytimessä on juhlavan näköinen barokkityylinen palatsi, jonka Venäjän tsaari Pietari I Suuri (1672-1725) rakennutti vuosina 1714-1725 valloittamaansa Tallinnaan (täällä). Tosin tuolloin kaupunkia kutsuttiin saksankielisellä nimellä Reval, joka suomeksi muuttui usein Rääveliksi. Nykyinen nimi Tallinna vakiintui kaupungin nimeksi vasta Viron ensimmäisen itsenäistymisen yhteydessä vuonna 1918.

Pietari I halusi korostaa Venäjän ”eurooppalaisuutta” ja palkkasi kesäpalatsinsa rakentamiseen mestareita ympäri Eurooppaa - pääarkkitehdiksi italialaisen Nicola Michettin (1675-1743). Pietari Suuri kuoli kuitenkin vuonna 1725 juuri ennen palatsin valmistumista ja hänen vaimonsa Katariina I (1684-1727) pari vuotta myöhemmin, minkä jälkeen Venäjän hallitsijoiden kiinnostus palatsia ja koko aluetta kohtaan hiipui. 

Seuraavan parin sadan vuoden aikana palatsia käytettiin lähinnä satunnaisesti. Rakennus oli pitkiä aikoja tyhjillään eikä sen kalusteista pidetty huolta. Kun palatsi puistoineen Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 luovutettiin Tallinnan kaupungille, sisustuksessa ei ollut enää jälkiä tsaarin ajasta. 

Palatsi avattiin ensimmäisen kerran taidemuseona jo vuonna 1927, mutta Neuvostovallan aikana (1940-1991) rakennus päästettiin taas tosi huonoon kuntoon. Viron uudelleen itsenäistyttyä kesällä 1991 palatsissa tehtiin mittava remontti ja se avattiin kesällä 2000 Kadriorgin taidemuseona. Museo on osa Viron taidemuseota ja siellä on esillä lähinnä Länsi-Euroopan ja Venäjän vanhempaa taidetta. 

Rakennuksessa esillä olevaa taidetta enemmän minua kiinnosti huikea rakennus. Etenkin italialaistyylinen juhlasali oli hämmentävän upea. Kahden kerroksen läpi ulottuvassa salin katossa ja seinissä oli säilynyt 1700-luvun alun komeat maalaukset, kipsikoristeet sekä Pietari I:n ja Katariina I:n sinitaustaiset monogrammit. 

Ihastuin palatsissa myös tsaarin ajalta säilyneisiin kaakeliuuneihin. Sivuhuoneista löysin kolme komeaa ”jalallista” uunia, jotka oli tehty vuonna 1720 Pietarissa valmistetuista, sinivalkoisista kaakeleista.

Ei ihme, että Kardiorgin palatsia on kuvattu yhtenä pohjoismaisen barokin kauneimpana helmenä. Ja rakennus oli palatsiksi juuri sopivan suppea turistimumminkin koluttavaksi :) Suosittelen, vaikka museon keskiaikaiset maalaukset eivät kiinnostaisikaan…

Palatsin upea juhlasali ulottui kahden kerroksen läpi. 

Juhlasalissa olevan takan yläpuolella oli Pietari I:n monogrammi.

Vastakkaisella seinällä oli hänen puolisonsa Katariina I:n monogrammi.

Yksi palatsin kolmesta tsaarinaikaisesta kaakeliuunista.

Sinivalkoiset kaakelit oli koristeltu maisema- ja kasviaiheilla.

Joissakin uuneissa näkyi myös kaakeli, johon oli kuvattu tsaarin vaakuna eli kaksipäinen kotka.

Tuntematon taiteilijan Katariina I:n ratsastusmuotokuva 1700-luvun puolivälistä.

Copy after Georg Christoph Grooth (1716-1749)

Tuntematon taiteilijan Pietari Suuren muotokuva 1700-luvun puolivälistä.

Theodor Gehlhaar (1805-1872): Imperial Summer Residence in Kadriorg, ca 1835

Kadriorgin palatsi syyskuussa 2026

Kohteena Kadriorg

Olin viime viikolla kolme päivää ja kaksi yötä Tallinnassa. Ihastuin taas kaupunkiin, josta joka kerta löydän paljon uutta ja mielenkiintoista. Reissu oli ihana ja omanlaiseni. Paitsi viimeinen iltapäivä, jolloin sain yllättäen surullisen puhelun rakkaan Muru-koirani äkillisestä sairastumisesta ja lähestyvästä kuolemasta (täällä). Enkä millään enää ehtinyt Suomeen häntä hyvästelemään…

Alkujaan olin varannut matkan jo kesäkuulle, mutta silloin tuli jotain häikkää enkä päässyt lähtemään. Siirsin reissun tähän syyskuun alkuun, jolloin ajattelin elämäni olevan jo hieman rauhallisempaa. Häikkä on kuitenkin jatkunut, mutta lähdin silti. Onneksi - paitsi Muruseni…

Aikomukseni oli tutustua (perusteellisesti) Kardiorgin puistoon ja sen moniin museoihin, puutarhoihin ja kahviloihin. Aiemmilla Tallinnan matkoilla olen pari kertaa pikaisesti vieraillut vuonna 2006 valmistuneessa, suomalaisen arkkitehdin Pekka Vapaavuoren (s.1962) suunnittelemassa taidemuseo Kumussa (täällä ja täällä), mutta muuten Kadriorgin puisto on jäänyt minulle vieraaksi.

Pääosin pitäydyin ennakkosuunnitelmassani. Jokaisena kolmena reissupäivänä ajoin keskustasta raitiovaunulla Kardiorgiin ja takaisin. Perillä tutustuin rauhassa kolmeen museoon - Pietari Suuren talomuseoon, Kardiorgin palatsiin ja sen taidemuseoon sekä Mikkelin taidemuseoon. Ja kolmeen puutarhaan - palatsin muotopuutarhaan, Joutsenlammen kukkapuutarhaan ja 2010-luvulla perustettuun Japanilaiseen puutarhaan. Sekä vierailin alueen kahdessa kahvilassa - Katharinenthalin kahvilassa ja NOP-nimisessä kahvilassa.

Mutta ei tässä vielä kaikki :) Innostuin myös kahdesta Vanhankaupungin kirkosta ja puolen tunnin bussimatkasta läheiselle Nömmen torille. Eli lähipäivinä riittää kirjoitettavaa…

Ilmat eivät minua kuitenkaan suosineet. Kahtena ensimmäisenä päivänä oli lukuisia sadekuuroja. Onneksi olin tapani mukaan hyvin varustautunut, ja sateen yllättäessä kaivoin repusta pitkän sadetakin ja sateenpitävät kuorihousut tai poikkesin sadetta pitämään vastaansattuvaan kahvilaan. Tosin viimeisenä päivänä eli perjantaina paistoi täysillä aurinko, mutta iltapäivääni varjosti surusoitto koti-Suomesta…

Vasta tällä reissulla opin muistamaan Kadriorgin puiston/palatsin nimen, kun äkkäsin, että Kadriorg on viron kieltä ja tarkoittaa suomeksi Katariinanlaakso - Kadri (Katri, Katariina) ja org (laakso). Venäjän tsaari Pietari Suuri (1672-1725) alkoi rakennuttaa alueelle kesäpalatsia vuonna 1718 ja nimesi palatsin ja sitä ympäröivän puiston Ekaterinenthaliksi eli Katariinanlaaksoksi vaimonsa Katariina I:n (1684-1727) mukaan. Valitettavasti palatsi valmistui vasta vuonna 1725 eli Pietarin kuoleman jälkeen, eikä pariskunta ehtinyt koskaan vierailla valmiissa rakennuksessa eikä puistossa. 

Kadriorgin puistoon on kaikkialle vapaa pääsy, vain alueen museot ovat maksullisia - tosin Tallinna-kortilla ilmaisia. Jos on Kadriorg-fani - kuten minä - suositan aluksi pistäytymään palatsia vastapäätä olevassa info-pisteessä, josta saa paperikartan ja 5 eurolla voi ostaa selkeän suomenkielisen Kardiorgin opaskirjan (suom. Kaija Rytkönen).

Huolimatta siitä, että olin kolme päivää tosi ahkera turisti, Kardiorgin puistoon jäi vielä tutustuttavaa :) Kumun taidemuseoon haluaisin tutustua lisää ja vierailla myös kahden virolaisen klassikkokirjailijan - Anton Hansen Tammsaaren (1878-1940) ja Eduard Vilden (1865-1933) - kotimuseoissa. Tosin Tammsaaren museo on toistaiseksi suljettu mittavan remontin takia.

Eli Kadriorg kutsuu mummia edelleen…

Useimmiten Kardiorgin puistoon saavutaan alhaalta keskeltä (i/wc).

Puiston keskellä on Kardiorgin palatsi, oik ylhäällä Kumu ja vas reunassa Japanilainen puutarha.

Katharinenthalin kahvila ja Joutsenlampi ovat heti sisääntulon vieressä, 

Pietari Suuren kotimuseo on Kumun vieressä ja Mikkelin taidemuseo Kardiorgin palatsin vieressä.

Muun muassa Tallinnan kaupunginjohtajana toiminut Jaan Poska (1866-1920) 

patsastelee Joutsenlammen rannalla.

Sateinen Joutsenlampi suihkulähteineen - ilman joutsenia. 

Kadriogin palatsissa on taidemuseo (Kadrioru kunstimuuseum)

Viron suurin kuvataiteen museo Kumu

Osa palatsin puutarhaa ympäröivästä kanaalista. 

Puistossa on valtavasti kauniita, vanhoja jalopuita.

Elga ja Seppo

Kaksoismuotokuva, 1945

Ateneumissa on vielä pari viikkoa nähtävänä kaksi näyttelyä, joissa kummassakin on poikkeuksellisen paljon kyseisten taiteilijoiden omakuvia - Eero Nelimarkan (1899-1977) koko kolmannen kerroksen kattava suurnäyttely (täällä) ja Elga Sesemannin (1922-2007) suppeampi, kolmeen näyttelysaliin mahtuva näyttely (täällä). 

Elga Sesemann syntyi Viipurissa hyvinvoivaan sukuun 33-vuotiaan insinöörin Edgarin (1889-1939) ja 27-vuotiaan Olgan (1895-1981) esikoisena. Isä työskenteli johtajana Tienhaaran pellavaöljytehtaalla, mutta kuoli äkillisesti vain 49-vuotiaana keväällä 1939 - Elga ollessa 17- ja Nelly-siskon 15-vuotias. 

Monikielisen suvun lapsena Elga puhui äitinsä kanssa saksaa ja isänsä kanssa venäjää ja oppi vasta koulussa suomea ja ruotsia. Suomen kielestä tuli kuitenkin hänen aikuiskielensä - hänhän sekä opiskeli suomeksi että puhui puolisonsa kanssa suomea. 

Runsaan puolen vuoden kuluttua isän kuolemasta alkoi talvisota ja Olga-äiti joutui lähtemään kahden tyttärensä kanssa evakkoon. He päätyivät Helsinkiin, jossa 17-vuotias Elga aloitti syksyllä 1940 kuvataideopinnot. Ja ensimmäisen (kehutun) yksityisnäyttelyn hän piti jo vuonna 1945.

Opiskeluaikana Elga tapasi tulevan puolisonsa kuvataiteilija Seppo Näätäsen (1920-1964), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1945. Parin vuoden päästä pariskunta muutti yhdessä Helsingistä Ruovedelle. Ja rakensi sinne oman ateljeekodin Elkalan, jossa he asuivat Sepon varhaiseen kuolemaan asti. 

Seppo Näätäinen kuoli syöpään 44-vuotiaana vuonna 1964 Intian matkalla, jolle Seppo ja Elga olivat lähteneet katsomaan miehen siskoa. Seppo myös haudattiin Intiaan. 

Elga Sesemannin ura jatkui aktiivisena 1990-luvun puoliväliin asti, vaikkei hän enää ollutkaan Helsinki-keskeisen taide-elämän keskiössä. Elga lopetti maalaamisen vuonna 1995, kun hänen näkökykynsä huononi silmäsairauden takia.

Ateneumin näyttelyssä oleva omakuvien sarja on mielestäni edelleen parasta Sesemannia, joskin tykkäsin kovasti myös Elgan myöhemmästä, erilaisesta tuotannosta (täällä). 

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosilta 1943, 1944 ja 1945

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosina 1946, 1945, 1946 ja 1946

Takaseinällä omakuvamainen Kuollut tyttö (1944), jota kiiteltiin jo 

taiteilijan ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1945.

 Elga 21-vuotiaana Omakuvassa vuodelta 1943

Seppo 25-vuotiaana Elgan maalaamana vuonna 1945

Elga ateljeekodissaan Kulosaaressa noin 1946

Kuva: Constantin Grunberg/yksityiskokoelma

Elkala, 1975

Elga ja Seppo yhteisnäyttelyssään Tampereella vuonna 1950

Elga kiehtoo

Ich mit mir (Minä itseni kanssa), n. 1968

Ateneumin taidemuseossa avautui viikko sitten uusi näyttely. Se esittelee suomalaisen kuvataiteilijan Elga Sesemannin (1922-2007) elämäntyötä. Viisikymmentä taiteilijan 1940-1990 -luvuilla tekemää maalausta on ripustettu kolmeen näyttelysaliin museon ensimmäisessä kerroksessa.

Näyttely kestää ensi vuoden elokuun alkuun eli lähes vuoden. Helmikuussa puolet näyttelyn teoksista vaihdetaan uusiin, joten esillä ehtii olla noin 80 Sesemannin maalausta, joista puolet on Ateneumin omista kokoelmista ja puolet lainassa yksityishenkilöiltä tai muista taidemuseoista.

Ensimmäinen sali oli omistettu nuoren Sesemannin 1940-luvulla maalaamille omakuville, joista lisää huomenna. Toisessa ja kolmannessa salissa taiteilijan tyyli muuttui tummemmaksi ja synkemmäksi. Puoliso Seppo Näätänen (1920-1964) oli kuollut vain 45-vuotiaana syöpään, mikä heijastui myös Elgan taiteeseen. Teoksiin alkoi ilmestyä tummia enkeleitä sekä yhä enemmän hengellisiä ja surrealistisia piirteitä. 

Tykästyin Sesemannin maalauksiin jo Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä keväällä 2022 (täällä), minkä jälkeen olen odottanut innolla tätä Elgan yksityisnäyttelyä. Enkä pettynyt :) 

Tykkäsin niin taiteilijan varhaisvuosien värikkäistä, paksuja värejä ja palettiveistä käyttäen maalatuista teoksista, kuten Kukkaismyyjä vuodelta 1946, että 1960-luvun tummista, mutta mielenkiintoisista enkelimaalauksista, kuten Joutilaat enkelit vuodelta 1966. Ja etenkin saksankielisen nimen saaneesta, synkästä omakuvasta Ich mit mir (n.1968). 

Minua puhutteli myös kiehtova Silloin (1966) sekä jo hieman surrealistinen Lentävä katto 1970-luvulta. Samoin kuin guassiväreillä eli läpikuultamattomilla vesiväreillä vuonna 1990 maalattu Maisema. Ja moni moni muu…

Sen sijaan Nimetön-teos (1960-1970 -luku) oli mielenkiintoinen, mutta minulle liian vaikeaselkoinen. Tässä guassiväreillä tehdyssä maalauksessa näkyy junarataa, avoimia ovia, korkeaa tornia ja pianoa. Mainitsen teoksen, vaikka en siihen tykästynytkään, koska Sirpa Pääkkösen Kulttuuritoimitus-verkkomediassa kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, että näyttelyn kuraattorin ja Ateneumin Intendentin Anu Utriaisen mukaan Nimetön on Sesemannin näyttelyn avainteos (täällä). 

Kuten edellä lupasin, jupinani jatkuvat huomenna Elgan kiehtovilla omakuvilla…

Joutilaat enkelit, 1966

Silloin, 1966

Lentävä katto, 1970-luku

Nimetön, 1960 - 1970 -luku

Kukkaismyyjä, 1946

Katunäkymä, 1947

Maisema, 1990

Takaseinällä oleva valokuva Elgasta Ruovedellä 1960-luvun lopulla on

Kansallisgallerian kokoelmasta (Taiteilijahaastattelujen tausta-aineistot).

Eero ja Saima

Eero (58v) ja Saima (60v) vuonna 1949 taiteilijan ikuistamana.

Eero Nelimarkan näyttely Ateneumissa (täällä) alkaa taiteilijan omakuvilla ja päättyy taiteilijan omakuviin. Ja minähän rakastan omakuvia, ja Nelimarkka on ehkä eniten itseään maalannut suomalainen taiteilija :) 

Astuessa sisään museon kolmannen kerroksen ensimmäiseen näyttelysaliin ei voi olla huomaamatta peräseinälle koottua selfie-kollaasia - viittätoista Nelimarkan omakuvaa vuosilta 1914-1924. Tunnetuin niistä on varmaan Ateneumin näyttelyjulisteeseenkin päässyt maalaus silinteripäisestä 31-vuotiaasta Nelimarkasta. Kyseessä on vuonna 1922 maalattu omakuva, joka kuvista ainoana kuuluu Ateneumin omiin kokoelmiin. 

Vuonna 1915 Eero tutustui ystävänsä Väinö Alaviitalan kautta tämän siskoon ja tulevaan vaimoonsa alahärmäläiseen Saimaan (1889-1953). Nuoripari meni naimisiin joulukuussa 1918, minkä jälkeen omakuvien rinnalle alkoi yhä useammin ilmaantua kuvia myös Saimasta. Ja väliin heidän neljästä lapsestaan: Eero Jaakosta (1919-1941), Helenasta (1921-1983), Antista (1923-1990) ja Tuomaksesta (1925-1997). Ateneumin näyttelyssä Saiman kuvia löytyikin melkein jokaisesta näyttelysalista - nimellä tai ilman. 

Ateneumin näyttelystä välittyi, että Eero Nelimarkka ei ollut yksinomaa pohjalaisten peltomaisemien kuvaaja, vaan monipuolinen taiteilija sekä vaatteilla ja asusteilla keikaroiva maailmanmies. Ahkera tekijä ja utelias matkustelija.

Ja myöhemmin myös oman museon ovella myhäilevä varakas viiksivallu…

Omakuva 19-20 -vuotiaana vuodelta 1910/1911.

Kihlapari vuonna 1918 - samana vuonna, kun he menivät naimisiin.

Valokuva: John Englund, Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Nuori Saima, 1919

Omakuvia vuosilta 1914-1924. 

Vas. ylhäällä Omakuva vuodelta 1914/1915 ja oik. alhaalla vuodelta 1924.

Saiman muotokuva, 1922

Saima ikkunassa, 1923

Hartaushetki Alaviitalassa, 1934

Edessä keskellä istuu 45-vuotias Saima tummansinisessä leningissä.

Saima Nelimarkka, 1938

Omakuva, 1939

Saima ja Eero Lallukan taiteilijakodissa vuonna 1950

Kuva: Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Omakuva, 1966

Eero Nelimarkka museonsa edustalla todennäköisesti vuonna 1968.

Kuva: Kansallisgallerian kokoelma. Diakokoelma