Carl de Mumma kiehtoi

Jos Tammisaaren museokeskittymän vaatimaton kahvila ei tyydytä (täällä), niin kannattaa kävellä muutama sata metriä läheiselle Raatihuoneentorille, jossa löytyy parikin kahvilaa. Keväällä kokeilin Schjerfbeckin nimeä kantavaa vanhanajan kahvilaa (täällä) ja kesäreissulla (täällä) päätin testata viereisen Carl de Mumma -nimisen leipomokahvilan. 

Kahvilaan minut veti ensisijaisesti sen nimi, joka oli hauska sanaleikki. Carl de Mumma viittaa kardemummaan, jota käytetään mm. korvapuustien maustamiseen. Samalla sanaleikillä leikitteli aikoinaan jo tunnettu ruotsalainen kirjailija ja pakinoitsija Erik Zetterström (1904-1997), joka käytti nimimerkkiä Kar de Mumma.

Kuppilassa oli kolmisen kymmentä paikkaa sisällä ja saman verran eteen rakennetulla lasitetulla terassilla, joka sinänsä oli aika mauttoman näköinen. Tarjoilut oli ihan jees. Sanotaan, että ei valittamista, mutta ei hurraa-huutojakaan :) Ja palvelu ystävällistä. Selväti ruotsinkielinen nuori palveli minua ystävällisesti suomen kielellä, vakka se ei hänelle helppoa ollutkaan…

Tykkäsin kahvilan rennosta ja mutkattomasta tunnelmasta, joten saattaisin palata toistekin…

Tammisaaren Helene

Tammisaaressa on viihtyisä pieni museokeskittymä, jossa samasta pihapiiristä löytyy nykytaiteen museo Chappe (täällä), kulttuurihistoriallinen Raaseporin museo (täällä) ja porvarisperheen kotimuseo sekä pieni kahvila ulkopöytineen. Onnistunut ja viihtyisä kokonaisuus, joskin kahvilalta olisin toivonut enrmmän.

Raaseporin museon tilat on sitten viime käynnin uusittu, samoin kuin museon ns. pysyvä Schjerfbeck-näyttely (täällä). Uuden Tammisaaren Helene -nimisen näyttelyn on käsikirjoittanut taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen. Näyttely kertoo Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämästä Tammisaaressa vuosina 1918-1941, tosin vakituisesti hän asui kaupungissa vasta vuodesta 1925 lähtien. 

Helene syntyi Helsingissä, mutta 40-vuotiaana - opiskeltuaan ja työskenneltyään sekä Suomessa että Keski-Euroopassa - hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jossa hän asui vuodet 1902-1925. Lääkäreiden mielestä tämän kaupungin kuiva ilmanala saattaisi lievittää hänen sydän- ja hengitystievaivojaan. Vasta yli 60-vuotiaana - äidin kuoltua - hän muutti Tammisaareen, jonka ympäristössä - mm. Sjundbyn kartanossa Siuntiossa - asui hänen äidinpuoleista sukua (täällä).

Helenellä oli taidemaailmassa ainakin kaksi merkittävää tukijaa ja kannustajaa: arvostettu taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman (1888-1947) sekä taidemaalari ja -kriitikko, kirjailija Einar Reuter (1881-1968), joka varsinaiselta ammatiltaan oli metsänhoitaja. Esimerkiksi Stenman järjesti Helenen ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin, ja muutenkin hän edisti taiteilijan tunnettavuutta merkittävästi sekä Suomessa että Ruotsissa. 

Tammisaaressa Helene maalasi aktiivisesti mm. muotokuvia ja omakuvia ja monet hänen tunnetuista maalauksistaan ovatkin syntyneet siellä. Noina vuosina hän - Stenmanin kehotuksesta - teki myös useita toisintoja aiemmin tekemistään maalauksista.

Tammisaaren vuosina Helene maalasi mm. neljä muotokuvaa ihailijasta ystäväksi muuttuneesta Einar Reuterista. Huhuttiin, että Helene olisi ollut rakastunut tähän häntä parikymmentä vuotta nuorempaan, hänen taidettaan rakastavaan mieheen ja että hän olisi järkyttynyt, kun Einar vuonna 1919 meni kihloihin ruotsalaisen naisen kanssa. Kihlauksesta huolimatta heidän ystävyytensä jatkui Helenen kuolemaan asti, mitä todistaa mm. nykypäiviin säilyneet, Helenen miehelle lähettämät yli tuhat kirjettä ja postikorttia.

Tammisaaren näyttely oli rakennettu yhteen isoon, ikkunattomaan näyttelysaliin, jossa yksittäisten tavaroiden ja valokuvien avulla pyrittiin kuvaamaan Schjerfbeckin Tammisaaren vuosia - noita peräti pariakymmentä taiteellisesti tuottoisaa vuotta. Esillä oli muun muassa Helenen maalausteline ja keinutuoli sekä yksi taiteilijan monista kävelykepeistä, sillä hän kärsi koko elämänsä lapsuuden tapaturman aiheuttamasta lonkkavaivasta.

Mielenkiintoisin esillä olleista vähäisistä alkuperäisesineistä oli nuoren Helenen luonnosvihko, jossa oli hänen lyijykynäpiirroksiaan vuosilta 1875-1876. Ymmärrettävästi vanha vihko oli suojassa vitriinissä, mutta piirroksia saattoi katsella seinälle heijastetusta kuvasarja, jonka oli kuvannut valokuvaaja Ahmed Alalousi. Pikkutarkkoja ja taitavia piirroksia, joissa näkyi myös 13-14 -vuotiaan tytön huumoria. 

Eniten minua kuitenkin kiinnosti esillä olleet kymmenkunta Schjerfbeckin maalausta, joista tosin pari oli maalattu jo ennen Tammisaaren vuosia. Maalauksista vain yksi - herkkä Omakuva 33-vuotiaasta taiteilijasta vuodelta 1895 - oli Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin museon omistuksessa. Muut olivat lainassa muista museoista tai yksityiskokoelmista. 

Yksi mielenkiintoisimmista oli yksityiskokoelmasta lainattu Talonpoikaistyttö (1878), jonka valmistuessa Helene oli vasta 16-vuotias taideopiskelija Helsingissä. Miten hyvin hän jo tuolloin sai ikuistettua nuoren tytön avoimen ja intensiivisen katseen. 

Tyypillistä 1920- ja 1930-lukujen Schjerfbeckiä - terävine piirteineen ja synkkine ilmeineen - edustivat Vuokraisäntä nuorena (1926), Ompelijatar (1927) ja Naisen profiilikuva (1930). Mustalaisnaisen (1919) taas kerrottiin olleen ensimmäinen teos, jonka Helene kykeni maalaamaan kuultuaan, että Einar Reuter oli kihlautunut. 

Näyttelyyn oli myös rakennettu pieniä ”kokonaisuuksia” Helene Schjerfbeckin elämän osa-alueista. Esimerkiksi yhdessä pyrittiin kuvaamaan hänen elämää rasittavia sairauksia esittelemällä aikakauden sairaalasänkyä ja sata vuotta sitten käytettyjä kasvirohtoja. Hämmentävin esineistä oli sängylle asetettu, läheisestä sairaalamuseosta lainattu, aidon näköinen ihmisen sydän :) Sinänsä kauniin näköinen kokonaisuus, mutta ei mielestäni hirveästi lisännyt tietoa Helenen elämästä. 

Museon näyttelysali oli rakennettu tummaksi ja vähän arvoitukselliseksi. Varsinkin sisääntulo keskikesän kirkkaasta auringosta oli vaikuttava ja kiinnostusta herättävä. Alkuun ihastuinkin kovasti, mutta loppujen lopuksi jälkimaku näyttelystä jäi aika vaisuksi. Tuli vähän tunne, että väen väkisin oli kerätty kaikki ne Schjefbeckin maalaukset, jotka vain oli saatu lainaksi…

Mutta käymättä en olisi jättänyt. Saatanpa jopa mennä uudelleen syksyn pimetessä, kun kesäruuhkat vähän hellittävät…

Omakuva, 1895

Talonpoikaistyttö, 1878 

Kirje, 1894

Mustalaisnainen, 1919 

Vuokraisäntä nuorena, 1926 

Ompelijatar, puolivartalokuva (Työläisnainen), 1927 

Naisen profiilikuva (Laulajatar), 1930 

Nuoren Helenen piirroksia valokuvaaja Ahmed Alalousin ikuistamana.

Taas käytiin Billnäsissä

Heinäkuun alussa kävimme Lontoontytön kanssa Billnäsissä, jossa oli taas helsinkiläisen Lokal Gallerian taidenäyttely, kuten viime vuonnakin (täällä). Tänä kesänä At First Blush -niminen näyttely oli järjestetty alueen vanhassa lapiotehtaassa, joka oli lähes vastapäätä viimevuotista näyttelytilaa.

Viime vuonna ihastuin esillä olleiden teosten lisäksi hienoon näyttelytilaa (täällä). Tämänvuotinen näyttelyhalli oli edellisvuotta pienempi ja tylsempi, mikä mielestäni latisti näyttelyn tunnelmaa. Minun ainakin oli väliin vaikea havaita yksittäisiä esineitä ja teoksia ja huomata niiden kauneus ja kiinnostavuus. Ehkä tämä ei ollut tarkoituskaan, vaan näyttely oli kokonaisuus…

At First Blush -näyttelyn teemana oli tunne, jonka uuden elämän puhkeaminen kukkaan alkukesästä, aiheuttaa. Tosin tuota voittoisaa ja odottavaa tunnetta vain harva esillä olleista teoksista pystyi minussa herättämään.,, 

Mukana oli nelisenkymmentä taiteilijaa - kuvataidetta, muotoilua ja käsityötaitoa. Useimmat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta oli joukossa myös tuttuja mm. viime vuodelta Billnäsistä. 

Tällä kertaa viehätyin esimerkiksi suomalaisen lasitaiteilija Renata Schirmin vaaleanpunaisesta, yksinkertaiselta näyttävästä lasireliefistä, jossa puhallettua lasia oli mielenkiintoisesti kuumatyöstöllä laskostettu. Ja Jaakko Mattilan isokokoisesta, herkästä akvarellityöstä, jonka työstämiseen hän oli käytänyt luonnonaineita - sahramia, punajuurta ja fytosyaniinia. 

Sekä teollisen muotoilijan Arni Aromaan pienistä teoksista, joissa hän yhdisti kivitavaraa ja lasia. Ja tietenkin tykkäsin myös myös Eija Kosken komeista himmeleistä - viime vuoden tapaan (täällä). 

Uutta viime vuoden kesänäyttelyyn verrattuna oli myös se, että näyttelyhallin yhteydessä oli pieni, mukavan näköinen kahvila. Minkä tosin äkkäsimme vasta, kun olimme jo nauttineet retkipäivän kahvit joenrannalla olevassa Cafe Ellenissä, johon ihastuimme viime vuonna (täällä). 

Ja ihastuimme taas - suosittelen :) Ja näyttelykin oli, jos ei pitkän matkan - meidän 30 kilometrin matka vielä kannatti - niin käymisen arvoinen…

Edessä Arni Aromaan Palko III (2025), Silmu III (2026) ja Itu VII (2025) ja 

seinällä Jaakko Mattilan isokokoinen Sun and Water (2026).

Renata Schirm: Plisee, 2026

Seinällä ylhäällä oikealla Jenni Ropen maalaus.

Näyttelytilasta löytyi myös pieni kahvila.

Hämmentävä huvila

Mustion kirkkokäynnin (täällä) jälkeen kaipasin kirkkokahveja :) Kävelymatkan päässä olisi ollut suosittu Ekkulla, johon tutustuin pari vuotta sitten (täällä). Haluaisin antaa sille toisen mahdollisuuden, mutta se hetki ei ollut vielä tuolla reissulla. 

Tien vieressä näin käsinkirjoitettuja kylttejä, joissa luki joko Kesäkahvila Sofia tai Pitsitalo ja 200 metriä. Kiinnostus heräsi, joten suuntasin sinne :) Olipa boheemi paikka, mutta tykkäsin. 

Päätalo eli Pitsitalo oli punamullalla maalattu huvila, jossa asui ja työskenteli sisustussuunnittelija Kaisa Kokko. Emäntä oli itse paikalla ja esitteli mielellään paikkoja ja myymiään tuotteita, lähinnä Intiasta tuotuja kankaita ja koruja. Kertoi ihastuneensa Intiaan ja asuvansa siellä pimeät talvikuukaudet. 

Yleisölle auki olivat huvilan eteinen ja alakerran kolme huonetta, jotka olivat täynnä ilmeisesti Kakon sekä jonkun toisen taiteilijan, jonka nimeä en muista, valmiita ja keskeneräisiä maalauksia. Teokset eivät minua niin kiinnostaneet ja runsauden takia niihin oli vaikea keskittyä.

Huvilan pihalla olevaan saunamökkiin oli pystytetty kesäkahvila. Ruutupöytäliinat, värikkäät tuolit ja itsetehtyä suolaista piirakkaa ja pullaa sekä kahvia ja raparperimehua. Kahvilaa piti Kaisan aikuinen tytär, jonka tyttären mukaan kahvila Sofia oli kuulemma nimetty :) 

Istuin pitkään, vaikka tarjottavat eivät niin erinomaisia olleetkaan. Leppoisa paikka pienen, rehevän puutarhan perällä. Ja mukavan välitön ja puhelias kahvilanpitäjä. Kuuntelin, ihmettelin ja viihdyin.

Harmi, että unohdin kysyä, miksi huvilan nimi oli Pitsitalo…

Jugua lippakioskilla

Ullanlinnassa Arkkitehtuuri- ja designmuseon (entinen Designmuseo) ja Johanneksenkirkon välissä on 1940-luvulta asti ollut pieni puinen ns. lippakioski. Lippakioskeja rakennettiin Helsinkiin pääosin 1920-1950-luvuilla. Niiden suosio alkoi hiipua 1970-1980 -luvuilla, kun R-kioskit yleistyivät, mutta ne lähtivät ehkä yllättäenkin uuteen nousuun taas 2000-luvulla.

Nykyään Helsingin kaupunki omistaa eri puolilla kaupunkia 18 lippakioskia, joista useimmissa on tänä kesänä toimintaa. Osa kioskeista on suljettu mm. niiden huonon kunnon takia. Tämän lisäksi joitakin kioskeja on yksityisten toimijoiden omistuksessa. 

Ullanlinnan kioskissa on jo viime vuonna toiminut Jugge Bar (täällä), jonka hittituote on jääjugurtti vohvelissa tai kipossa valinnanvaraisilla täytteillä ja kastikkeilla. Lisäksi tarjolla on viiniä, kahvia ja pikkusuolaista. 

Keskiviikkona istahdin kioskille kokeilemaan jääjugurttia. Ilman täytteitä se maksoi 5 ja kahdella täytteellä + yhdellä kastikkeella 6,8 euroa. Mutta oli superherkkua - makeaa, mutta raikasta. Ja ”pehmiksen” jähmeä koostumus oli mieleeni.

Arki-iltapäivänä kioskilla ei ollut ruuhkaa, vaikka usein ohi kävellessäni väkeä on ollut jonoksi asti. Eli vanhojen lippakioskien suosio tuntuu edelleen olevan nousussa…

Lomaviikko Salossa

Yksi kahdeksasta lapsenlapsestani vietti yhden kesäisen viikon Salon mökillä Ukin ja mummin ilona. Poika on juuri päättänyt ekan luokan ja on todellinen touhupekka ja juttujukka, jonka seurassa ei koskaan pitkästy. Vilkkaudestaan huolimatta hän jaksaa - ja haluaa - keskittyä myös muun muassa kuuntelemaan, kun mummi lukee vanhoja lastenkirjoja, sekä rakentamaan yksikseen legoista mitä ihmeellisimpiä taistelumaailmoja. 

Ja kirjoja ja legojahan mökillä riittää. Kirjat on osin omien lasteni vanhoja, osin kirppareilta ostettuja ja kaksi jättilaatikollista legopalikoita on säilynyt nyt jo yli 30-vuotiaiden poikieni lapsuudesta 1990-luvulta. 

Leppoisten mökkijuttujen lisäksi teimme perheellemme tuttuja Salo-juttuja: Yhtenä päivänä ajoimme Salon keskustaan ja nautiskelimme ihanasta Salon torista (täällä), mikä tällä kertaa tarkoitti torikaffeja ja paria mansikkatuokkosta ja kiipeilyä viereisen Horninpuiston vanhalla ankkurilla (täällä) sekä käyntiä kirpputorilla, miksi Pikkupojan toivomuksesta tällä kertaa valikoitui Radiokirppis (täällä).

Toisena päivänä kävimme Lohjan Nummella olevassa jännittävässä Kasvihuoneilmiössä (täällä). Kyseessä oli todellinen sekatavarakauppa, jossa ihmettelimme ulkoaitauksessa viihtyviä jättikaneja, tutkimme painavia (ja kalliita) haarniskoita sekä ostimme tietty paikan erikoisuuksia - jättikokoisia munkkirinkilöitä. 

Jokaiseen suurperheemme lomaviikkoon kuuluu tietysti aina myös Muru-koiran syykyttelyä ja pienimmän eli viisikuisen serkkupojan silittelyä.

Tori Turuus

Taas tuli piipahdettua Lontoontytön kanssa Turun kauppatorilla. Se lumoaa edelleen, vaikka parin vuoden suurremontti on myllännyt torin vakiintunutta ja tuttua järjestystä. 

Onneksi torilla on säilynyt ainakin osa ”pienmyyjistä”, jotka ymmärtääkseni myyvät edelleen oman pientilansa tuotteita - ”aamulla poimittua suoraan pöytään” -periaatteella. Nykyään nämä myyjät on sijoitettu torin keskelle, kun he ennen remonttia olivat parissa rivissä Wiklundin tavaratalon ja Kauppiaskadun puolella. Tuntuu kuin heitä nyt olisi aiempaa vähemmän, mutta edelleen heiltä saa (aina) tuoretta ja hyvää, ja edelleen mansikat tuntuvat loppuvan heti aamulla.

Värikäs ja runsas tori, jossa pyrin piipahtamaan aina kun kesällä käyn Turun keskustassa. Blogiinkin on tullut kirjoitettua niin torin herkullisista antimista (täällä) kuin torin kahviloista ja ravintoloista (täällä ja täällä). 

Nytkin pistäydyimme Tyttären kanssa Cafe Einossa kahvilla, ruisleivällä ja Jymy-pehmiksellä…

Kahvia tutusti

Punavuoressa asuessa tulee usein käytyä Korkeavuorenkadun Succes-kahvilassa. Pienuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - se on ulkopöytineen lähistöllä asuvien ullanlinnalaisten olohuone ja kauempaa tulijoiden viikonloppukohde. Perinteinen kuppila, joka on ollut samassa paikassa ja saman perheen omistuksessa vuodesta 1957 lähtien. 

Succesissa viihtyvät niin eläkeläiset, työikäiset kuin nuorisokin. Yksinistujat ja ystäväporukat - perheet ja perheettömät. Harvassa kahvilassa olen nähnyt niin laajaa ikähaitaria. Tosin jo sijaintinsakin takia kävijät lienevät kuitenkin pääosin yhteiskunnan hyväosaisia…

Kahvila on tunnettu etenkin jättimäisistä ja herkullisen pehmeistä korvapuusteistaan, joita myös minä rakastan yli kaiken. Liikkuessani Muru-koiran kanssa ostan jättikorvarin usein pussiin ja nautin sen kotona pienemmissä osissa. Mutta väliin on ihan pakko jäädä paikan päälle aistimaan kahvilan viehkoa tunnelmaa ja nauttimaan jättimäisestä kupista tarjoiltavaa ranskalaista klassikkokahvia Cafe au Lait :)

Olen kirjoittanut Succesista jo kahdesti aiemmin - talvella 2016 (täällä) ja toukokuussa 2022 (täällä). Jälkimmäisessä postauksessa ihailin lähinnä kahvilan terassilla olevia kauniita kukkaistutuksia…

Cafe au Lait tarjoillaan jättimäisestä kupista, 

joka muistuttaa ennemmin vellikulhoa kuin kahvikuppia :)

Kartanon mailla

Alkuviikosta päätimme Helun kanssa käydä tutustumassa uudelleen avattuun Kulosaaren kartanoon Herttoniemessä. Olemme molemmat asuneet nuoruutemme pyörämatkan päässä kartanosta, joten rakennus ja etenkin sen takaa alkava Kivinokan virkistysalue uimarantoineen on meille kummallekin tuttu vuosikymmenien takaa (täällä ja täällä). 

Kartanon mailla on ollut veron maksusta vapautettu ja aatelissuvun asuttama rälssitila jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa tilalla on ollut lukuisia omistajia, joista tunnetuimpia ovat olleet sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710-1772) ja vapaaherra Johan Cronstedt (1832-1907). 

Aikoinaan kartanoa ympäröi laajat metsä- ja peltoalueet kattaen mm. nykyisen Kulosaaren (Brändö), joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Stuguön (Tupasaari). Vuonna 1907 kartanon silloinen omistaja myi saaren yhtiölle, joka perusti Kulosaaren huvilakaupungin, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Kulosaaren kaupunginosa. 

Vuonna 1927 Kulosaaren kartano siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin 1949 kartano maineen liitettiin myös osaksi Helsingin kaupunkia ja kartanon entiset pellot ja metsät muutettiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Tilan pelloilla on edelleen Kivinokan virkistysalue sekä Herttoniemen siirtolapuutarha ja palstaviljelyalue. 

Kartanon nykyinen rapattu ja vaalean roosan väriseksi maalattu päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Sen suunnitteli arkkitehti Pehr Granstedt (1762-1828), joka samoihin aikoihin suunnitteli myös lähistöllä edelleen olevan Herttoniemen kartanon. Helsingin alueellahan on edelleen parikymmentä vanhaa kartanorakennusta, joista puolet on nykyään yksityiskäytössä. 

Viime vuonna kaupunki myi Kulosaaren kartanon piharakennuksineen yksityiselle yritykselle, jonka tarkoitus on kehittää aluetta matkailu- ja virkistyskäyttöön. Rantasauna ja pop-up kahvila ovat jo avoinna yleisölle, ja päärakennuksen kakkoskerrosta vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön.

Kulosaaren kartano oli ulkoa kaunis ja komea, mutta sisätilat eivät minua kutsuneet. Ihan siistiä, mutta tosi tylsää. Ja kahvila tuntui olevan vielä ihan vaiheessa. Eikä saunakaan tehnyt vaikutusta - tosin emme päässeet kurkistamaan sisälle. Ehkä tilat oli avattu turhan aikaisin ja liian kiireellä…

Viehättävintä kartanon mailla oli villin luonnon vehreys ja päärakennusta ympäröivät vanhat (huonokuntoiset) hirsi/puurakennukset, joihin tosin ei päässyt sisälle. Ja yhteys kävelylle kutsuvaan  Herttoniemen siirtolapuutarhaan ja Kivinokan mökkialueeseen :)

Yläkerran juhlatilaa

Alakerran kahvilaa

Kartanon pihassa oli kiehtova, mutta huonokuntoinen entinen pehtoorin asunto.

Kartanoalueen kartta

Helenen perässä - taas

Tammisaaren museoreissulla (täällä) olin ajatellut käydä myös Raaseporin museon uusitussa Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovassa näyttelyssä. Olinhan käynyt museon edellisessä, taiteilijan töitä ja elämää esittelevässä pienessä näyttelyssä kesällä 2021 (täällä). Mutta vasta paikan päällä huomasin, että Tammisaaren Helene -niminen näyttely aukeaa vasta kesäkuussa…

Näyttelyn sijaan pistäydyin lyhyen kävelymatkan päässä Chappe-museosta olevassa Cafe Schjerfbeckissä. Vanhassa puutalossa oleva kaksihuoneinen kuppila oli pyritty sisustamaan vanhanajan tyyliin - kaakeliuuneja, pitsiverhoja ja seinäryijyjä sekä Schjerfbeckin kuvia. Kodikas paikka, jossa tarjolla olevat pullat ja sämpylät eivät kuitenkaan minua puhutelleet - normi huoltoasema-tasoa. Tästä huolimatta viihdyin teetä nauttien suomenruotsalaisen puheensorinan keskellä :)

Muistin myös lukeneeni, että Chappe-museon lähellä olisi kahvilan lisäksi Schjerfbeckin muistomerkki. Ja se löytyikin yllättävän läheltä - Kustaa Vaasan kadun ja Pitkäkadun risteyksestä - Helene Schjerfbeckin puistikosta - vastapäätä tonttia, jossa taiteilija oli aikoinaan asunut. Tämän maalaustelinettä muistuttavan muistomerkin oli suunnitellut raaseporilainen Leif Stenwall vuonna 1996. 

Vasta mökille palattuani äkkäsin, että pienessä Tammisaaren kaupungissa on kaksi erillistä Schjerfbeckin muistomerkkiä, mikä on outoa. Kymmenisen vuotta maalaustelinettä kuvaavan muistomerkin pystyttämisen jälkeen kaupungissa alettiin puuhata modernimpaa muistomerkkiä Skepparträdgårdenin puistoon. Kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti norjalainen kuvataiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953), jonka suunnittelema The Finnish Untuned Bell (Suomalainen virittämätön kello) -niminen veistos paljastettiin puistossa vuonna 2011. 

Eli kesäkuussa minulla on tiedossa uusi retki Tammisaareen, joka tosin ei enää ole itsenäinen kaupunki, vaan laajemman Raaseporin kaupungin kaupunginosa. Mutta minulle edelleen tutumpi nimi on Tammisaari, jossa minua siis odottaa uusittu Helene Schjerfbeckin näyttely ja The Finnish Untuned Bell :)

Byroo rauhoitti

Olin ollut yön kissavahtina Vallilassa. Kissa ja minä nukuimme kumpikin hyvin, mutta silti herätessä mieleni harhaili. Ajatukset pyörivät kiemuraisissa ihmissuhteissa…

Aamupäivällä jätin kissan yksikseen odottamaan emäntänsä paluuta ja suuntasin Punavuoreen hakemaan autoa ajaakseni takaisin mökin rauhaan :) Mieli harhaili edelleen…. Teki mieli istahtaa johonkin rauhaisaan kahvilaan.

Fredan ja Viiskulman ympäristössä kahviloita riittää, mutta tällä kertaa olin kranttu. Ei kelvannut boheemi Andante (täällä), ei ketjukahvila Espresso House (täällä) eikä Reloven tyylikäs kirppiskuppila (täällä). Ja Levain (täällä), Kaffa Roastery (täällä), Kanniston leipomo (täällä) sekä Designmuseon kahvila (täällä) olivat kaikki tuohon hetkeen liian kaukana. 

Hetken mietittyäni päädyin Byroo-nimiseen pieneen kahvilaan Viiskulmassa. Olen usein kävellyt tuon Laivurinrinteellä runsaan vuoden olleen kahvilan ohi ja kurkistanut sisään. Mutta vasta nyt päätin astua sisään.

Minut toivotti tervetulleeksi lämpimän hymyn lisäksi ystävällinen lausahdus: ”Meillä on tänään erityinen pop-up tapahtuma ja tarjolla on jamaikalaista ruokaa.” Sopersin hämmentyneenä, että ottaisin vain teetä ja jotain makeaa. ”Se sopii erittäin hyvin. Tarjolla olisi jamaikalaista banaanikakkua?” 

Hetken päästä huomasin istuvani kodikkaassa kuppilassa, jossa oli vain neljä pientä pöytää. Yhdessä oli kolme iloista nuorta naista, yhdessä puhelimeen syventynyt työikäinen mies ja yhdessä äiti-ihminen alle kouluikäisen poikansa kanssa. Neljännessä pöydässä istuin minä alkuun yksin, kunnes sisään tullut nuorehko nainen kysyi, voiko hän istua samaan pöytään. Yleensä häiriinnyn, jos tuntematon istuu kanssani samassa pöydässä, mutta Byroossa se tuntui luonnolliselta ja rennolta :)

Viihdyin tosi hyvin. Istuin pitkään nauttien punaisesta teestä ja mehukkaasta banaanikakusta. Rentouduin katsellessa ja kuunnellessa avokeittiössä hääräävää, ilmeisesti jamaikalaista, mutta Suomessa asuvaa nuorta miestä ja kahta tarjoilua hoitavaa, välitöntä naista. Sekä lempeästi pienelle pojalleen puhuvaa äitiä, iloa pursuavia ystävättäriä ja heidän keskusteluunsa väliin osallistuvaa kännykkämiestä sekä minua vastapäätä istuvaa, jamaikalaisesta ruoasta silmin nähden nauttivaa naista.

Levoton mieleni rauhoittui. Kiitos Byroon leppeän tunnelman ja rennon jamaikalaisen musiikin…

Kahvilla kartanossa

Museorakennuksen (täällä) lisäksi Maailman kaunein sauna -yritys osti vuonna 2024 Helsingin kaupungilta samalla tontilla olevat Meilahden kartanon puisen päärakennuksen ja tässä lähes kiinni olevan kivisen ns. Tanssipaviljongin. 

Meilahden kartanon päärakennus eli Villa Bredablick on rakennettu 1800-luvun alussa ja sen asukkaat ovat vaihtuneet tiheästi. Se on toiminut niin vakinaisena asuntona kuin kesähuvilana, ja vuonna 1967 kartano tiluksineen siirtyi lopullisesti Helsingin kaupungin hallintaan. 

Vuonna 1984 päärakennus korjattiin perusteellisesti. Pari kymmentä vuotta rakennuksessa toimi kahvila (1994-2015), minkä jälkeen se oli pitkään tyhjillään. Kahvila tuli tunnetuksi kymmenistä ruusukimpuista, joita oli ”kaikkialla” niin tuoreina kuin kuivattuina, sekä persoonallisesta omistajasta - puolalaissyntyisestä Grazyna Kokkosesta.

Päärakennuksessa on jälleen vuoden päivät toiminut Kartanon Kahvila, joka on avoinna viereisen museon aukioloaikoina. Siskon kanssa käydessä todettiin, että ihan jees paikka, mutta ei mitään spessua. Varsinkin jos oli tottunut Kokkosen rouvan aikaiseen menoon :)

Kahvilan vieressä oleva Tanssipaviljonki oli pitkään kaupungin käytössä. Alkuun siinä toimi Helsingin taidemuseo - ennen kuin varsinainen museorakennus valmistui vuonna 1976 (täällä). Tämän jälkeen kivirakennus muutettiin museon konservointitilaksi. 

Rakennuksen nimi Tanssipaviljonki viittaa siihen, että alkujaan 1800-luvun puolivälissä talo rakennettiin kartanon juhla- ja tanssitilaksi. Nykyiset omistajat vuokraavatkin sitä edelleen pienempien ja suurempien esitysten ja juhlien järjestäjille. 

Tavallisena arkipäivänä Kartanon Kahvilassa oli yllättävän paljon asiakkaita - useimmat eläkeikäisiä naisia. Tästä päättelin heidän juuri käyneen tai olleen juuri menossa viereiseen Meilahden Taidemuseoon (täällä). Kuten mekin Siskon kaa :)

Poitsun kanssa Espanjassa

Lähdin Esikoisen nuorimman pojan kanssa tervehtimään Ukkia Fuengirolaan. Olosuhteiden sanelema lyhyt reissu - kolme kokonaista päivää perillä ja molemmissa päissä yksi matkapäivä. Mutta jo ensimmäisenä päivänä eli eilen olemme kokeneet paljon kivaa yhdessä. Pääosin meille eläkeläisille tuttuja, mutta myös pikkupojalle kivoja lomajuttuja :)

On ihmetelty ja ihasteltu auringon nousua ja käyty kakkosaamupalalla Ukin lempparikahvilassa Cafe Reina Anassa (täällä), jossa Pikkupojan vierailun kunniaksi herkuttelimme myös suklaaseen kastettavilla churroilla. On kävelty rannalla ja lennätetty roinakaupasta viidellä eurolla ostettua styroxlennokkia, joka muuten tekee käsittämättömän upeita lentokiemuroita. Ja on uitu jääkylmässä merivedessä tai siis Pikkupoika on uinut - tai ehkä oikeammin kastautunut - ja Mummi on katsellut vedenrajassa toppatakki päällä ja Ukki loma-asunnon parvekkeella kahvikuppi kädessä :)

Ja iltapäivällä kävimme vielä Fuengirolan eläintarhassa (täällä), vaikka en mikään eläintarhojen kannattaja olekaan…