Viljaa varastoon

Ihaillessani viime viikolla Sammatin kirkkoa (täällä) silmäni nauliutuivat myös tapulin vieressä olevaan vanhaan latoon - kauniisti harmaantuneeseen ja hyvin pidettyyn hirsirakennukseen.  Mikä tuo varasto kirkon kyljessä on oikein ollut?

Kyseessä on 1700-luvulla rakennettu vilja- eli lainamakasiini, jota on kutsuttu myös lainajyvästöksi. Aikoinaan jokaisen seurakunnan piti perustaa oma lainamakasiini, johon hyvinä viljavuosina tallennettiin viljaa, jota sitten katovuosina voitiin käyttää. Viljaa saatettiin myös lainata korkoa vastaan eli systeemi toimi vähän nykyisten pankkien tapaan. Järjestely loppui 1900-luvun alussa, mutta joissakin seurakunnissa, kuten Sammatissa, vanhat makasiinit on säilytetty. 

Puisiin makasiineihin tehtiin yleensä kaksinkertaiset, tyhjän tilan erottamat seinät, jotta niistä ei voinut varastaa viljaa. Oli nimittäin yleistä, että yksinkertaisiin seiniin porattiin reikiä, joista viljaa valutettiin salaa ulos.

Nykyään Sammatin makasiinissa järjestetään kesäisin pienimuotoisia näyttelyitä. Mutta mielestäni makasiini on ennen kaikkea uskomattoman kaunis ja tasapainoinen puurakennus - muisto menneestä.

Voiko kauniimpaa taideteosta olla kuin taidokkaasti kaiverrettu puuovi…

Vanhoissa ladon ovissa oli usein ns. kissaluukku, kuten tässäkin.

Lempeä puukirkko

Ihastuin Sammatin vaatimattomaan kirkkoon, joka on Suomen vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia puukirkkoja. Se valmistui vuonna 1755, mutta kirkon nykyinen sisäasu on peräisin 1879 tehdystä remontista.

Paanukattoisessa kirkossa minua viehätti etenkin sisäseinien vaaleanpunainen rappaus, kauniit kyntteliköt ja katon valkoiseksi maalatut lautaholvit sekä vanhat puupenkit, joiden istuintilaa oli myöhemmin ”jatkettu”. Mutta myös kirkon pieni koko - 350 istuinpaikkaa - ja erikoinen muoto: alkuperäistä ns. pitkäkirkkoa oli myöhemmin laajennettu toiselle sivulle purkamalla kirkkosalin ja entisen asehuoneen välinen seinä. Eli lähes kaikki viehätti :)

Tykkäsin myös sirosta saarnatuolista, jonne poikkeuksellisesti kuljettiin sakariston kautta. Harmikseni tästä 30-vuotisen sodan aikana Saksasta tuodusta tuolista ottama valokuva epäonnistui…

Alttaritaulun oli lahjoittanut kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Elias Lönnrot (1802-1884) sen jälkeen, kun hänen nuorin tyttärensä Tekla oli kuollut 19-vuotiaana keuhkotautiin. Tätä ennen hän oli joutunut hautaamaan jo vaimonsa Marian, esikoispoikansa Eliaksen ja kaksi muuta tytärtään, jotka myös - pikkupoikaa lukuunottamatta - olivat haudattu kirkkoa ympäröivälle hautausmaalle (täällä). 

Kun Lönnrot itse 82-vuotiaana kuoli, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti haudalle mustasta graniitista tehdyn obeliskin, jonka suunnitteli arkkitehti Gustav Nyström (1856-1917). 

Pitkään olin jo ajatellut/toivonut, että saisin aikaiseksi käytyä Sammatin kirkolla. Onneksi sain visiitin toteutettua viime viikolla. Tykkäsin - ja paljon :)

Adolf Beckerin (1831-1909) alttaritaulu vuodelta 1883 kuvasi Kristusta maapallon päällä.

Elias Lönnrotin sekä hänen vaimonsa ja heidän kolmen tyttärensä hauta

Torpalle vai keskustaan?

Paikkarin torpan (täällä) vieressä oli Elias Lönnrotin (1802-1884) näköispatsas. Pronssinen suurmies pitkävartisissa pieksusaappaissaan on istunut samalla paikalla pienen kallionysän päällä luonnonniityn keskellä vuodesta 1952 lähtien. 

Ajatus Lönnrotin patsaan pystyttämisestä Sammattiin - suurmiehen syntymäpitäjään - heräsi 1940-luvun lopussa. Patsaan suunnitteli kuvanveistäjä Eino Räsänen (1902-1970) mukaellen Eemil Halosen (1875-1950) patsasluonnosta apunaan Halosen veli taidevalaja Arttu Halonen (1885-1965). 

Alkuperäisellä luonnoksella kuvanveistäjä Eemil Halonen oli 1900-luvun alussa osallistunut kilpailuun Elias Lönnrotin muistomerkistä. Kilpailun voitti Emil Wickström (1864-1942) ja Halosen ehdotus tuli toiseksi. Wickströmin patsasehdotus toteutettiin Helsinkiin Vanhaa kirkkoa vastapäätä Lönnrotinkadulle. Ja toiseksi tullut ehdotus löysi paikkansa 50 vuotta myöhemmin Sammatista :)

Patsaan paikkaa aprikoitiin pitkään ja perusteellisesti. Kalevalaseura esitti, että se pystytettäisiin museoidun Paikkarin torpan lähistölle, mutta Muinaistieteellinen toimikunnan (nyk. Museovirasto) mielestä parempi paikka olisi ollut Sammatin keskusta. Lopulta Valtioneuvosto ratkaisi asian Kalevalaseuran ehdottamalla tavalla.

Minä olisin kallistunut Museoviraston ehdotuksen puoleen. Mielestäni näköispatsas olisi sopinut paljon paremmin pitäjän keskustaan kuin lapsuudenkodin viereen, jossa se on ristiriidassa sekä vanhan torpan herättämän nostalgian että kauniin luontonäkymän kanssa.

Valokuvan taustalla näkyy vuonna 1926 rakennettu museon vahtimestarin talo. Kun ihmettelin rakennuksen kokoa, opas kertoi että se toimi alkuun myös matkailijakotina. Paikkarin torppaa saatettiin jo tuolloin tulla ihmettelemään pitkienkin matkojen päästä…

Koti 1800-luvulta

Viikonloppuna tutustuin Lönnrotin lapsuudenkotiin Paikkarin torppaan Sammatissa. Toistamiseen, sillä joskus yli parikymmentä vuotta sitten olen käynyt siellä ensimmäisen kerran. Tämä tosin palautui mieleeni vasta, kun ajoin autolla museoidun torpan parkkipaikalle :)

Vanhan riukuaidan ympäröimä pikkuruinen torppa parin omenapuun ja luonnonvaraisen niityn keskellä sekä taustalla välkkyvä Valkjärvi oli niin kaunista katseltavaa, että sitä kelpasi katsella toisenkin kerran. Paikasta välittyi jotain hyvin rauhallista ja levollista. Oli jopa vaikea kuvitella, että tosiasiassa torpassa 1800-luvun alkuvuosina elettiin usein puutteessa ja jopa nälässä. 

Elias Lönnrot (1802-1884), josta myöhemmin tuli merkittävä suomalaisen kansanrunouden kerääjä ja Kalevala-eepoksen kokoaja sekä Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori, syntyi vuonna 1802 räätäli Fredrik Johan Lönnrotin (1765-1851) ja hänen vaimonsa Ulrikan (1773-1859) neljänneksi lapseksi. 

Fredrik-isä oli pari vuotta aiemmin rakentanut kasvavalle perheelleen Paikkarin taloon kuuluvan, yksihuoneisen torpan, jossa Eliaksen syntyessä asuivat vanhempien ja vastasyntyneen lisäksi kolme isoveljeä: Henrik (9v), Adolf (6v) ja Gustaf (3v). Eliaksen jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme tytärtä: Ulrika, Johanna ja Henrika. Asumisen lisäksi tupa toimi räätäli-isän työpajana, mistä muistutti seinälle ripustetut isälle kuuluneet valtavat sakset.

Poikkeuksellisten suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta sekä Henrik-veljensä tukemana Elias lähti 12-vuotiaana kouluun ensin Tammisaareen ja sitten Turkuun. Vuonna 1822 hänet hyväksyttiin opiskelemaan Turun Akatemiaan, josta hän 30-vuotiaana valmistui lääkäriksi. 

Sekä Eliaksen vanhemmat että hänen sisaruksensa - neljävuotiaana kuollutta Henrikaa lukuunottamatta - elivät aikakaudelle epätyypillisen vanhoiksi. Elias Lönnrotkin kuoli vasta yli 80-vuotiaana synnyinpitäjässään Sammatissa, jonne hän oli palannut vuonna 1862 asuttuaan perheineen sitä ennen eri puolilla Suomea.

Sen sijaan Eliaksen vaimo Maria (1823-1868), jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1848, kuoli jo 45-vuotiaana. Ja pariskunnan viidestä lapsesta - Elias (1850-1852), Maria (1852-1874), Ida (1855-1915), Elina (1858-1876) ja Tekla (1860-1879) - vain Ida eli yli 25-vuotiaaksi. Elinaikanaan Elias joutui siis hautaamaan vaimonsa lisäksi myös neljä lastaan, jotka - kaksivuotiaana kuollutta Eliasta lukuunottamatta - haudattiin Sammatin hautausmaalle. 

Vuonna 1858 perhe täydentyi vielä kahdella kasvattityttärellä, kun Elias alkoi huolehtia 7-vuotiaasta Annasta ja 5-vuotiaasta Evasta. Tytöt olivat jääneet täysorvoiksi, kun Eliaksen ystävä ja lääkärikollega Erik Aleksander Ingman oli kuollut syöpään alle 50-vuotiaana.

Vain jokunen vuosi Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen Suomen senaatti teki päätöksen, että Paikkarin torppa tulee säilyttää muuttumattomana muistona suurmiehen varhaisvaiheista. Torppa avattiin yleisölle museona jo vuonna 1887 eli lähes 150 vuotta sitten. 

Elias Lönnrotin lapsuudessa torpassa oli vain yksi huone eli tupa isoine leivinuuneineen. Myöhemmin Eliaksen vanhin veli Henrik osti torpan isältään ja rakensi siihen eteisen ja pikkukamarin. Museotorpan esineistä alkuperäisiä Eliaksen lapsuudenperheen esineitä ovat ainakin tuvassa oleva kehto ja seinällä oleva pieni puinen lusikkahäkki eli -teline. Penkillä oleva mustaksi petsattu kantele on kuulunut Eliakselle, samoin kuin kamarin pöydällä olevat puiset kirjoitustelineet. Useimmat muista kalusteista ja esineistä on kuulunut Lönnrotin lähisukulaisille, vaikka eivät alkuperäistä torpan esineistöä olekaan. 

On kiehtovaa, että Paikkarin torppa ympäristöineen on näihin päiviin asti säilynyt ja säilytetty 1800-luvun alun asussaan - maalaamattomana ja malkakattoisena. Mielenkiintoinen muisto vaatimattoman torppariperheen elämästä ja suurmiehen lapsuudesta entisessä Varsinais-Suomessa.

Edessä Lönnrotin vanha kehto ja takana hänen käyttämänsä kannel.

Seinällä ikkunan vieressä puinen lusikkahäkki.

Huom!

Seiniin piirtäminen 

ja kirjoittaminen edesvastuun 

uhalla kielletty.

Taustalla pilkottaa Valkjärvi.

Elias ja Maria Lönnrot ja heidän neljä tytärtään 1860-luvulla.

Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto