Rauha on tie

Hämeentien ja Mäkelänkadun risteyksessä on Hämeentietä myötäilevä Allotrianpuisto, jossa vuonna 2019 paljastettiin vajaa parimetrinen Mahatma Gandhin patsas. Mahatma Gandhi (1869-1948) oli Intian itsenäisyysliikkeen johtaja, joka kannatti väkivallatonta vastarintaa. Paljolti juuri hänen ansiostaan Intia itsenäistyi Brittiläisestä imperiumista vuonna 1947. Gandhi oli syntynyt hinduperheeseen Intiassa ja ennen paluutaan vuonna 1915 Intiaan opiskellut lakimieheksi Lontoossa ja toiminut lähes 20 vuotta asianajajana Etelä-Afrikassa. 

Intian hallitus lahjoitti pronssisen näköispatsaan Suomen hallitukselle vuonna 2019, kun Gandhin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Intian ja Suomen välisten diplomaattisuhteiden solmimisesta 70 vuotta. Patsaan on tehnyt tunnettu intialainen kuvanveistäjä Gautam Pal (s.1949).

Puiston outo nimi Allotropianpuisto viittaa samannimiseen elokuvateatteriin, joka toimi Hämeentien toisella puolella nykyisen Musiikkiteatteri Kapsekin paikalla vuosina 1953-1963.

Patsaan jalustaan on kirjoitettu yksi Mahatma Gandhin lukuisista aforismeista: ”Rauhaan ei ole tietä, rauha on tie.” Pistää miettimään, ymmärränkö vai enkö…

Maisema Kolilta

Lauantaina matkustin Murun kanssa junalla Saloon. Helsingin rautatieasemalla ohitin runsas vuosi sitten avatun ravintola Taulun ja pysähdyin ovelle ihailemaan ravintolan seinällä olevaa yli sata vuotta vanhaa, valtavaa - 5 metriä x 8 metriä - maalausta. 

Kyseessä on kolmen kuvataiteilijan - Eero Järnefeltin (1863-1937), A.W.Finchin (1854-1930) ja Ilmari Aallon (1891-1934) - yhdessä maalaama Maisema Kolilta -niminen teos. Maalauksen tilasi vuonna 1911 Suomen Matkailijayhdistys edustamaan Suomea Berliinin matkailunäyttelyssä. Palattuaan kotimaahan maalaus löysi paikkansa Helsingin uuden asemarakennuksen seinältä, jossa se on siitä lähtien eli vuodesta 1923 ollut ohikulkijoiden ilona. 

Viime vuonna tämä yksi Suomen suurimmista kankaalle tehdyistä maalauksista konservoitiin, joten asemalla liikkujien kannattaa vähintään kurkistaa teosta ravintolan ovelta, jos ei sitten ehdi tai halua pysähtyä kahvittelemaan tai syömään. ”Ruokakin on ihan hyvää ja hintansa väärtti…”, kirjoitti Teemu Luukka arvioidessaan viime talvena Taulu-ravintolan anteja Hesarin neljän tähden arviossaan (HS 28.1.26).

Jos eilisessä postauksessa hyppelehdin taidemuseosta kirkkoon (täällä), niin tänään jatkoin hyppelyä Järnefeltin perässä kirkosta asemaravintolaan…

Nelimarkasta Järnefeltiin

Eero Nelimarkka: Johanneksen kirkko hämyssä, 1930

Eero Nelimarkan näyttelyssä Ateneumissa (täällä) jäin katsomaan taiteilijan maalausta tutusta helsinkiläiskirkosta - Ullanlinnaan vuonna 1891 valmistuneesta Johanneksen kirkosta. Harmaan maalauksen kaksitorninen kirkko on todellisuudessa kookas, mutta siro punatiilirakennus, joka on edelleen alkuperäisessä (uusgoottilaisessa) asussaan. Suomen suurin kivikirkko, jossa sekä sisällä että ulkona on runsaasti tyyliin sopivia koristeluita.

Katsellessani Nelimarkan maalausta mieleeni muistui sekä valokuva, jonka olin ottanut samaisesta kirkosta eräänä sumuisena kevätaamuna pari vuotta sitten (täällä) että nuoren Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) kirkkoa kuvaava värikäs öljymaalaus, johon viisi vuotta sitten ihastuin Ateneumissa (täällä). Ja myös se, että aikomani rauhallinen käynti Johanneksen kirkossa oli vielä toteuttamatta - yhtä nopeaa joulun aikaista piipahdusta (täällä) lukuunottamatta.

Joten - perjantaina jätin Murun kotiin ja kävelin Johanneksen kirkolle. Komeahan kirkko oli myös sisältä, mutta jotenkin liian ”uusgoottilainen” makuuni - joka puolella näin vähän liikaa räpellystä. Tosin oli joukossa myös paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten upeita kaaria ja lasimaalauksia, hienosti työstettyjä puupenkkejä ja valtavat urut, jotka sopivat kuin nakutettu holvimaiselle parvelle.

Ja jännittävä puinen alttarirakennelma, jonka keskellä oli Eero Järnefeltin (1863-1937) - joka oli ollut myös Eero Nelimarkan opettaja - maalaama alttaritaulu. Vuonna 1932 valmistunut Taivaallinen ilmestys -niminen maalaus oli monien vaiheiden jälkeen tilattu Järnefeltiltä, jonka viimeiseksi suureksi työksi teos jäi. 

Kirkon valmistuttua vuonna 1891 oli järjestetty alttaritaulukilpailu, jonka voitti Albert Edelfelt (1854-1905), ei Järnefelt. Voittanutta ehdotusta ei kuitenkaan toteutettu, koska taiteilija ei ollut tyytyväinen taululle varattuun pieneen tilaan. Tämän jälkeen alttaritauluhanke oli jäissä pitkään, kunnes Edelfeltin oltua kuollut jo vuosia, uusi alttaritaulu tilattiin Järnefeltiltä. 

Pitkän odotusajan - yli 40 vuotta - alttaritaululle varatun paikan peitti siniseksi maalattu kangas :) Valitettavasti sisäkuvia kirkosta ei näiltä vuosilta löydy.

Näin mummin mietteet hyppelehtivät taidemuseosta kirkkoon ja Nelimarkasta Järnefeltiin - piipahtaen välillä vanhoissa valokuvissa ja Hällfors-Sipilän kiehtovassa kirkkomaalauksessa…

Johanneksen kirkon komeat urut ja levolliset puupenkit

Eero Järnefelt: Taivaallinen ilmestys, 1932

Jugua lippakioskilla

Ullanlinnassa Arkkitehtuuri- ja designmuseon (entinen Designmuseo) ja Johanneksenkirkon välissä on 1940-luvulta asti ollut pieni puinen ns. lippakioski. Lippakioskeja rakennettiin Helsinkiin pääosin 1920-1950-luvuilla. Niiden suosio alkoi hiipua 1970-1980 -luvuilla, kun R-kioskit yleistyivät, mutta ne lähtivät ehkä yllättäenkin uuteen nousuun taas 2000-luvulla.

Nykyään Helsingin kaupunki omistaa eri puolilla kaupunkia 18 lippakioskia, joista useimmissa on tänä kesänä toimintaa. Osa kioskeista on suljettu mm. niiden huonon kunnon takia. Tämän lisäksi joitakin kioskeja on yksityisten toimijoiden omistuksessa. 

Ullanlinnan kioskissa on jo viime vuonna toiminut Jugge Bar (täällä), jonka hittituote on jääjugurtti vohvelissa tai kipossa valinnanvaraisilla täytteillä ja kastikkeilla. Lisäksi tarjolla on viiniä, kahvia ja pikkusuolaista. 

Keskiviikkona istahdin kioskille kokeilemaan jääjugurttia. Ilman täytteitä se maksoi 5 ja kahdella täytteellä + yhdellä kastikkeella 6,8 euroa. Mutta oli superherkkua - makeaa, mutta raikasta. Ja ”pehmiksen” jähmeä koostumus oli mieleeni.

Arki-iltapäivänä kioskilla ei ollut ruuhkaa, vaikka usein ohi kävellessäni väkeä on ollut jonoksi asti. Eli vanhojen lippakioskien suosio tuntuu edelleen olevan nousussa…

Kartano Herttoniemessä

Herttoniemen kartanosta alettiin puhua 1700-luvun alussa, kun tullinhoitaja Petter Wetter (1659-1741) lunasti velallisiltaan useamman alueella olleen rälssitilan ja yhdisti ne Herttoniemen kartanoksi (Hertonäs gård), jonka hän myöhemmin luovutti pojalleen Helsingin pormestarina toimineelle Abraham Wetterille (1690-1737).

Kartanon suuruuden aika oli 1700-luvun lopulla, jolloin sen maat käsittivät ainakin nykyiset Herttoniemen, Tammisalon, Roihuvuoren ja Myllypuron alueet. Tällöin kartanon omistajia olivat mm. Viaporin linnoituksen perustajana tunnettu Augustin Ehrensvärd (1710-1772) sekä laivanvarustaja ja suurliikemies Johan Sederholm (1722-1805). Ehrensvärd perusti kartanon maille - nykyiseen Tammisaloon - tiilitehtaan, jossa hän teetti tiiliä nykyiseen Suomenlinnaan silloin rakennettavaa ja siellä edelleen olevaa Viaporin linnoitusta varten.

Cronstedtin suku omisti Herttoniemen kartanon kahteen otteeseen eli vuosina 1793-1799 ja 1813-1859, minkä jälkeen se myytiin Bergbomin suvulle. Kartanon nykyisen päärakennuksen rakennutti vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) ja se valmistui vuonna 1815, joten kartanon lukuisista omistajista ainoastaan Cronstedtit ja Bergbomit ovat asuneet nykyään museona toimivassa rakennuksessa. 

Kartanon viimeinen yksityinen omistaja John Bergbomin (1850-1917) isännöi sitä pitkään. Hänen kuolemansa jälkeen kartano ja sen sivurakennukset sekä sitä ympäröivä 15 hehtaarin puistoalue lahjoitettiin hänen toivomuksensa mukaisesti Svenska Odlingens Vänner i Helsinge (Helsingin pitäjän ruotsinkielinen maamiesseura) -nimiselle yhdistykselle. Valtaosan kartanon maista Bergbom oli ehtinyt myydä jo vuonna 1916 eli vuosi ennen kuolemaansa.

Kyseinen yhdistys omistaa ja ylläpitää edelleen kartanoa ja sen sivurakennuksia sekä hoitaa päärakennuksessa toimivaa kartanomuseota. Puistoaluetta sen sijaa hoitaa Helsingin kaupunki.

Pian kartanon viimeisen isännän John Berghomin kuoleman jälkeen yhdistys avasi päärakennuksen yleisölle Topelius-museona. Kirjailija Zacharias Topeliuksella (1818-1898) ei ollut mitään tekemistä kartanon tai sen omistajien kanssa, mutta ruotsinkielinen yhdistys halusi perustaa museon suomenruotsalaisen kirjailijan muistoksi ja siirrätti sinne Topeliuksen vanhoja huonekaluja ja tavaroita.

Topelius-museo lopetti toimintansa vuonna 1958 ja 1970-luvulla rakennus avattiin kartanomuseona. Päärakennuksen nykyinen näyttely rakennettiin 1990-luvulla, kun yhdistys oli saanut lahjoituksena kasan huonekaluja, posliini- ja hopeaesineitä, kirjoja sekä pikkuesineitä - yhteensä noin 250 esinettä - jotka olivat aiemmin kuuluneet kartanolle. 

Jännittävä pieni kotimuseo, johon liittyy lukuisia mielenkiintoisia tarinoita sekä Suomen ja Helsingin historiasta että Cronstedtin ja Bergbomin suvuista. Ja jos hyvin sattuu, niin museolipun hintaan sisältyvällä opastuksella saa kuulla juttua niin maanpetturista ja keisarin hovineidosta kuin kartanossa tapahtuneesta murhasta ja puutarhassa kuvatuista Suomi-filmeistä. 

Ja jos nälkä yllättää, voi pysähtyä herkuttelemaan Vanhassa Myllyssä - ravintolassa, joka jo 1970-luvulla on avattu kartanon entiseen pehtoorin tupaan (täällä). 

Punainen huone päärakennuksen 1. kerroksessa on sisustettu pääosin 

rakennuksen viimeisten omistajien John ja Helena Bergbomien mukaan.

Vitriineissä oli esillä 1995 lahjoituksena saatuja 

Cronstedteille ja Bergbomeille kuuluneita esineitä.

Päärakennuksen 2. kerroksessa on sohvaryhmä, 

jonka sanotaan kuuluneen Zacharias Topeliukselle.

Se on peruja ajoilta, jolloin rakennuksessa toimi Topelius-museo. 

Sohvaryhmän yläpuolella on John Bergbomin muotokuva.

Topelius-huoneen koristeellista kattoa

Kartanon keittiö toimi aikoinaan tässä kivirakennuksessa. 

Vaaleaksi rapattu kartano pilkistää pensaiden takana. 

Hylätty Hanken

Merimiehenkatu 11

Asun Helsingissä ollessani Punavuoressa ja kävelen usein yksin tai Muru-koiran kanssa alueella Punavuori-Ullanlinna-Eira-Kaivopuisto-Kaartinkaupunki. Retkilläni saan ihailla sekä merenrantaa (mm. täällä), vehreitä kaupunkipuistoja (mm. täällä) että alueen lukuisia vanhoja ja kauniita rakennuksia (mm. täällä).

Olen usein jäänyt ihastelemaan mm. Merimeihenkadun ja Laivurinrinteenn risteyksessä olevaa rosanväristä nelikerroksista kivitaloa. Ja ihmetellyt, mikä tuo kauniisti entisöity rakennus on tai on ollut. 

Asia selvisi tietenkin netistä. Rakennus valmistui vuonna 1915 kauppakouluksi. Vuosina 1915-1953 siinä toimi Ruotsalainen kauppakorkeakoulu ja tämän edeltäjä Högre Svenska Handelsläroverket, josta vuonna 1927 tuli virallinen korkeakoulu eli Svenska handelshögskolan. Puhekielessä koulu tunnettiin ja tunnetaan edelleen nimellä Hanken - nimi, joka vuonna 1997 virallistettiin osaksi sen nimeä eli Hanken Svenska handelshögskolan.

Rakennuksen suunnitteli arkkitehdit Emil Fabritius (1874-1949) ja Valter Jung (1879-1946). Jälkimmäisen veli oli myös (ehkä pikkuveljeään tunnetumpi) arkkitehti Bertel Jung (1872-1946) ja tytär tunnettu tekstiilitaiteilija Dora Jung (1906-1980). 

Hankenin muutettua nykyiselle paikalleen Etu-Töölöön Runeberginkadulle Punavuoren rakennus on ollut muun muassa suojelupoliisin käytössä.Tämän enempää en sen nykytilanteesta saanut selville ja tänä päivänä entinen Hanken näyttää ihmeen autiolta ja tyhjältä. Mitä lie kätkee sisäänsä…

Kartanon mailla

Alkuviikosta päätimme Helun kanssa käydä tutustumassa uudelleen avattuun Kulosaaren kartanoon Herttoniemessä. Olemme molemmat asuneet nuoruutemme pyörämatkan päässä kartanosta, joten rakennus ja etenkin sen takaa alkava Kivinokan virkistysalue uimarantoineen on meille kummallekin tuttu vuosikymmenien takaa (täällä ja täällä). 

Kartanon mailla on ollut veron maksusta vapautettu ja aatelissuvun asuttama rälssitila jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa tilalla on ollut lukuisia omistajia, joista tunnetuimpia ovat olleet sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710-1772) ja vapaaherra Johan Cronstedt (1832-1907). 

Aikoinaan kartanoa ympäröi laajat metsä- ja peltoalueet kattaen mm. nykyisen Kulosaaren (Brändö), joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Stuguön (Tupasaari). Vuonna 1907 kartanon silloinen omistaja myi saaren yhtiölle, joka perusti Kulosaaren huvilakaupungin, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Kulosaaren kaupunginosa. 

Vuonna 1927 Kulosaaren kartano siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin 1949 kartano maineen liitettiin myös osaksi Helsingin kaupunkia ja kartanon entiset pellot ja metsät muutettiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Tilan pelloilla on edelleen Kivinokan virkistysalue sekä Herttoniemen siirtolapuutarha ja palstaviljelyalue. 

Kartanon nykyinen rapattu ja vaalean roosan väriseksi maalattu päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Sen suunnitteli arkkitehti Pehr Granstedt (1762-1828), joka samoihin aikoihin suunnitteli myös lähistöllä edelleen olevan Herttoniemen kartanon. Helsingin alueellahan on edelleen parikymmentä vanhaa kartanorakennusta, joista puolet on nykyään yksityiskäytössä. 

Viime vuonna kaupunki myi Kulosaaren kartanon piharakennuksineen yksityiselle yritykselle, jonka tarkoitus on kehittää aluetta matkailu- ja virkistyskäyttöön. Rantasauna ja pop-up kahvila ovat jo avoinna yleisölle, ja päärakennuksen kakkoskerrosta vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön.

Kulosaaren kartano oli ulkoa kaunis ja komea, mutta sisätilat eivät minua kutsuneet. Ihan siistiä, mutta tosi tylsää. Ja kahvila tuntui olevan vielä ihan vaiheessa. Eikä saunakaan tehnyt vaikutusta - tosin emme päässeet kurkistamaan sisälle. Ehkä tilat oli avattu turhan aikaisin ja liian kiireellä…

Viehättävintä kartanon mailla oli villin luonnon vehreys ja päärakennusta ympäröivät vanhat (huonokuntoiset) hirsi/puurakennukset, joihin tosin ei päässyt sisälle. Ja yhteys kävelylle kutsuvaan  Herttoniemen siirtolapuutarhaan ja Kivinokan mökkialueeseen :)

Yläkerran juhlatilaa

Alakerran kahvilaa

Kartanon pihassa oli kiehtova, mutta huonokuntoinen entinen pehtoorin asunto.

Kartanoalueen kartta

Saksalainen kirkko

Helsingin keskustassa oleva Saksalainen kirkko on Suomessa asuvan saksankielisen väestön oma kirkko. Se on valmistunut jo vuonna 1864. Vain jokunen vuosi sen jälkeen, kun Venäjän keisari Aleksanteri II oli antanut luvan perustaa Suomen suurruhtinaskuntaan oman saksalaisen seurakunnan alueelle muuttaneita, saksaa puhuvia kauppiaita ja käsityöläisiä varten. Kirkko oli ja on edelleen osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Nykyään seurakuntaan kuuluu noin 2400 jäsentä ympäri Suomea. 

Tähtitorninvuoren kupeessa ja Eteläsataman vieressä sijaitsevan punatiilisen kirkon suunnitteli yhteistyössä kaksi arkkitehtiä: pietarinsaksalainen Harald von Bosse (1812-1894) ja ruotsalainen, Suomessa ammattiuransa tehnyt Carl Johan von Heideken (1832-1888).  

Kirkon ulkonäköä muutettiin merkittävästi 1800-luvun lopulla, jolloin rakennettiin mm. uusi korkeampi torni. Ja sisätilat uusittiin 1950-luvun lopussa niiden tuhouduttua rajussa tulipalossa. Paljoa muuta palosta ei ehditty pelastaa kuin vuonna 1864 maalattu alttaritaulu ja Martin Lutherin muotokuva.

Helatorstaina Saksalainen kirkko oli kiinni ja tutustuin kirkkoon vain ulkoapäin. Kirkon pihapiiriin kuuluu myös pappila, seurakuntarakennus ja saksan kielinen päiväkoti. Sekä rauta-aidan ympäröivä pieni puutarha, jota saattoi aidan raoista ihailla :)

Lähes 12 vuotta sitten - heinäkuussa 2014 - sain tutustua kirkkoon myös sisältä, kun Siskon tyttö ja hänen sulhasensa olivat valinneet vihkipaikakseen Saksalaisen kirkon. Tosin silloin kirkon ihailu jäi vähemmälle, sillä kaikki huomioni kiinnittyi (tietysti) onnelliseen nuoreen hääpariin (täällä ja täällä).

Saksalainen kirkko kuuluu taas ensi kesänä ns. tiekirkkoihin ja on yleisölle auki päivittäin. Ehkä silloin tulee uudelleen poikettua myös kirkon sisällä…

Kirkko alkuperäisessä asussaan 1870~luvulla. Takana näkyy valkoinen Tuomiokirkko (täällä).

Valokuva: Helsingin kaupunginmuseo

Tulppaanit kukkivat kauniisti kirkon pienessä puutarhassa.

Kuvia Edelläkävijästä

Sinebrychoffin taidemuseon (täällä) kellarikerroksessa on elokuun loppuun asti pieni ja kompakti näyttely, jossa on esillä suvun pitkäaikaisen matriarkan Anna Sinebrychoffin (1830-1904) muotokuvia ja valokuvia.

Yli 120 vuotta sitten 74-vuotiaana kuollut Anna Sinebrychoffin (os. Tichanoff ) syntyi Turussa venäläisen Joachimin ja suomalaisen Johannan ainoaksi lapseksi. Annan ollessa alle 2-vuotias upseerina toiminut isä kuoli ja äiti muutti pienen tyttärensä kanssa sisarensa luokse. 

Vuonna 1848 Anna palkattiin Helsinkiin varakkaan venäläisen kauppiaan Pavel Sinebrychoffin (1799-1883) taloudenhoitajaksi. Naimaton Pavel rakastui itseään 30 vuotta nuorempaan naiseen ja parin vuoden päästä 50-vuotias Pavel ja 19-vuotias Anna menivät naimisiin. Kymmenessä vuodessa he saivat neljä yhteistä lasta: Maria (1852-1923), Anna (1854-1943), Nicolas (1856-1896) ja Paul (1859-1917). 

Annan elämää voisi hieman liioitellen kuvata sanoilla ”ryysyistä rikkauteen”, sillä 1870-luvulla aviomies Pavel oli Helsingin suurin veronmaksaja ja kaupungin vaurain yrittäjä. Ja hänen omistamansa Sinebrychoffin panimo yksi Suomen menestyneimpiä yrityksiä. 

Pavel Sinebrychoff, joka käytti myös etunimeä Paul vanhempi, kuoli vuonna 1883 ja Anna peri miehensä jättiomaisuuden. Perheen vanhimmasta pojasta 27-vuotiaasta Nicolaksesta tuli panimon toimitusjohtaja, mutta tosiasiassa panimoa ja muuta liiketoimintaa alkoi johtaa tuolloin 52-vuotias Anna. 

Anna Sinebrychoffista kehkeytyi terävä liikenainen, joka kahdessa vuosikymmenessä nelinkertaisti perimänsä omaisuuden arvon. Vuonna 1888 yrityksen toimitusjohtajaksi vaihdettiin perheen nuorempi poika Paul ja Annasta tuki hallituksen puheenjohtaja - toimi, jota hän hoiti aktiivisesti ja osaavasti kuolemaansa eli vuoteen 1904 asti. 

Pavel/Paul ja Anna asuivat perheineen Bulevardin loppupäässä sijaitsevassa hulppeassa kivitalossa - samaisessa rakennuksessa, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin taidemuseo. Kodissa oli 26 huonetta, joista osassa prameita kattomaalauksia :) sekä kylpyhuone ja sisäkäymälä, jotka jopa kaupunkitaloissa olivat tuolloin harvinaisia. Vuonna 1842 valmistuneen talon oli rakennuttanut Pavelin veli Nikolai, joka kuitenkin itse asui muualla. 

Anna Sinebrychoff asui lähes koko aikuiselämänsä Bulevardin ”kaupunkitalossa”, viimeiset vuosikymmenet poikansa Paulin ja tämän Fanny-vaimon kanssa. Paulin ja Fannyn elämästä olen kirjoittanut enemmän lokakuussa 2019 (täällä). 

Joitakin vuosia Pavelin, Annan, Paulin ja Fannyn kuoleman jälkeen perheen kotitalo avattiin - heidän toivomuksensa mukaisesti - kotimuseona. Testamentin mukaan myös heidän keräämänsä mittava taidekokoelma lahjoitettiin valtiolle. 

Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksen näyttelyn keskiössä oli neljä suurikokoista muotokuvaa ”Kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista” vuosilta 1884-1892. Jäätyään leskeksi Anna tilasi muotokuvat taidemaalari Albert Edelfeltiltä (1854-1905), joka 20-vuotiaana - maalatessaan ensimmäistä muotokuvaa - oli läpimurtonsa kynnyksellä. Anna lahjoitti yhden muotokuvan kullekin neljälle lapselleen, mutta nykyään kolme maalauksista on Kansallisgallerian kokoelmassa ja yksi - puna-musta maalaus vuodelta 1892 - kuuluu Göstä Serlachiuksen taidesäätiölle. 

Mielenkiintoinen pieni näyttely, josta tykkäsin. Muotokuvia sekä Helsingin ja Sinebrychoffin suvun historiaa. Ja vieläpä useampi muotokuva samasta henkilöstä - ja naisesta - eri ikäisenä, mikä minua aina kiehtoo :)

PS. Tieto siitä, palkkasiko herra Sinebrychoff taloudenhoitajaksi Anna Tichanoffin vai hänen äitinsä Johannan, vaihtelee. Sinebrychoffin taidemuseon opas kuitenkin kertoi, että lisäselvityksissä on varmistunut, että työhön palkattiin juuri nuori Anna ja hänen äitinsä muutti myöhemmin tyttärensä perässä Turusta Helsinkiin. 

Perhe 1860-luvulla - vasemmalla Anna, äiti Anna, Maria, isä Pavel, Nicolas ja edessä Paul.

Albert Edelfeltin muotokuva 54-vuotiaasta Annasta vuodelta 1884.

Albert Edelfeltin muotokuva 55-vuotiaasta Annasta vuodelta 1885.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

 Tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva nuoresta Annasta 1860-luvulta.

Pietarissa valmistettu riipus, 

jonka 20-vuotias Anna sai lahjaksi tuoreelta aviomieheltään Pavelilta.

Taidemuseon käytävillä

Vaikea uskoa, että Suomessa on niin hieno museorakennus kuin Ateneumin taidemuseo Kansallisteatteria vastapäätä Helsingin päärautatieaseman vieressä. Valtava rakennus on arkkitehti Theodor Höijerin (1843-1910) suunnittelema ja se avattiin yleisölle vuonna 1888 ollen Suomen ensimmäinen taidemuseo. Nykyisen asunsa museo on saanut jättiremontissa, joka toteutettiin vuosina 1985-1991 arkkitehti Ola Laihon (1934-2025) johdolla.

Ateneumissa toimi pitkään sekä Suomen Taideyhdistyksen että Taideteollisuusyhdistyksen koulut ja rakennuksen kolmannessa kerroksessa järjestettiin kummankin yhdistyksen näyttelyitä. Ateneumin tavoite oli olla ”taiteiden talo, jossa kuvataiteet ja taideteollisuus kukoistaisivat rinnakkain”. Ennen Ateneumia Suomen Taideyhdistys oli jo yli 40 vuotta järjestänyt taidenäyttelyitä ja kouluttanut kuvataiteilijoita - eurooppalaisittainkin poikkeuksellisesti sekä miehille että naisille.

Vuodesta 1991 lähtien Ateneum on ollut ainoastaan ”taiteen” museo ja taideteollisuutta esitellään nykyään Arkkitehtuuri- ja designmuseossa (täällä). Taiteen maistereita koulutetaan Kuvataidekoulussa, joka on osa Taideyliopistoa, ja Taideteollisuuden korkeakouluna toimii Aalto ARTS.  

Vaikka rakastan kierrellä Ateneumin näyttelysaleissa (täällä) ja istuskella museon kahdessa kahvilassa, niin tykkään myös kävellä museon portaikoissa ja sivukäytävillä. Ja vain ihailla (ja ehkä valokuvailla) palatsimaista, mutta yllättävän sopusuhtaista rakennusta. 

Edessä Raimo Utriaisen (1927-1994) Iloisesti vuodelta 1976 

ja takana Juhana Blomstedtin (1937-2010) Kolme henkilöä, 1975-1976.

Etualalla Toni R. Toivosen (s.1987) Giving Birth and Dying Still vuodelta 2016 (täällä).

Ateneum 1900-luvun alussa. Valokuva: Nils Wasastjerna/Finna

Koti Katajanokalla

Jos turkulaisilla on hurmaava Ett hem -kotimuseo Tuomiokirkon vieressä (täällä), niin Helsingistä löytyy vähintään yhtä hurmaava museoitu kerrostalokoti Katajanokalla. Ett hem oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneiden Helene ja Alfred Jacobssonin ja heidän kahden tyttärensä koti, kun taas Päivikki ja Sakari Sohlberg asuivat Katajanokan kodissa kahden koiransa kanssa 1950-luvulta eteenpäin yli 40 vuotta.

Molemmat pariskunnat olivat aikansa vauraita vaikuttajia ja kaupunkiensa kermaa - Helene ja Albert ruotsinkielisiä ja Päivikki ja Sakari suomenkielisiä :) Kummallakaan pariskunnalla ei ollut biologisia lapsia. Jacobssonien Walburg-tyttären biologinen isä oli Alfredin veli ja perheen nuorempi tytär Kerstin oli adoptoitu Tukholmasta (täällä).

Jacobssonien Ett hem avattiin yleisölle jo vuonna 1932, Sohlbergien kotimuseo 70 vuotta myöhemmin vuonna 2003. Molemmat pian pariskuntien kuoleman jälkeen heidän testamenttiensa mukaisesti. 

Kotimuseot viestivät aina sekä ajastaan että omistajiensa persoonista. Ehkä Jacobssonien kodissa aistin enemmän 1900-luvun alun yleistä sisustus- ja elämäntyyliä kuin Helenen ja Alfredin persoonia (täällä). Kun taas Sohlbergien kodissa isäntäparin värikkäät persoonat välittyivät vahvemmin kuin heidän aikakautensa - 1900-luvun lopun kiihkeät kasvuvuodet. 

Neljä kerroksinen ja kaksi rappuinen Kauppiaskadun kerrostalo valmistui vuonna 1905. Upean jugengtalon rakensi Sakari Sohlbergin (1907-2000) äidin - Valma Sohlbergin (1883-1969) - isä rakennusmestari Elias Leizen (1858-1923). 

Valma Liezen meni 22-vuotiaana naimisiin vuorineuvos Wilhelm Aleksander Sohlbergin (1876-1938) kanssa. Tuore aviopari muutti 1900-luvun alussa asumaan vaimon isän rakennuttamaan ja omistamaan kerrostaloon ja parin vuoden päästä he saivat ainoan lapsensa Sakarin (1907-2000). Vuonna 1925 Sakarin ollessa 18-vuotias vanhemmat erosivat ja Valma jäi poikansa kanssa asumaan perheen kotiin Kauppiaskadulle. 

Parin vuoden kuluttua Sakari muutti omilleen, valmistui juristiksi, meni naimisiin kollegansa Päivikki Tulenheimon (1913-2001) kanssa ja muutti vuonna 1959 takaisin tutun, siinä vaiheessa Valma-äidin omistaman kerrostalon ylimpään kerrokseen. Valma-äidin kuoltua Sakari ja Päivikki laajensivat asuntoaan yhdistämällä siihen viereisen huoneiston, jonne he siirsivät alempana asuneen Valman koko irtaimiston ”omille paikoilleen”.

Näin Sakari ja Päivikki jakoivat kahteen pekkaan 350 asuinneliötä ja 11 huonetta. Heidän lisäkseen tilaa oli sopivasti Factolle ja Susselle - kahdelle cockerspanielille - ja kahdelle työhuoneelle sekä lukuisille perityille istumaryhmille, vitriinikaapeille, kattokruunuille ja posliiniastiastoille. Ja jugendtyylisille kaakeliuuneille, jättikokoisille itämaisille matoille ja vanhoille ryijyille. 

Sekä Päivikin miniatyyrikilpa-autoille, kymmenille matkamuistonukeille, pienille koristekoirille sekä Sakarin Valma-äidin tekemille käsitöille ja posliiniesineille. Kuten myös sukulaisille ja muille vieraille, jotka kuulemma viihtyivät usein ja pitkään seurallisen pariskunnan kodissa. 

Katajanokan koti, jossa Päivikki ja Sakari asuivat kuolemaansa asti, oli museokodiksi ihanan kodikas ja ”tavallinen” yläluokan asunto. Kaikki tavarat ja taulut, valokuvat ja käsityöt olivat niillä paikoilla, joilla ne olivat olleet 2000-luvun alussa isäntäparin kuollessa puolen vuoden välein 88- ja 93-vuotiaina.

Kuten nuori oppaamme painotti: ”Tätä kotia ei ole kuratoitu.” Tiimarin tavaraa ja arvotaulua oli rintarinnan - asukkaiden mieltymysten ja tarpeiden mukaan. Tykkäsin :)

Pariskunnan makuuhuone oli yllättävän vaatimaton.

Isännän huonetta ja hänen lapsuuden perheensä valokuvia.

Iso flyygeli näytti pieneltä ison ja valoisan salin nurkassa :)

Emännän huonetta

Lukuisat kaakeliuunit oli valmistettu 1900-luvun alussa Turun kaakelitehtaalla,

tulipesien kauniisti koristellut peltiovet taas perheen omalla peltitehtaalla.

Sukufirma G.W. Sohlberg Oy valmisti yhdeksän kuvassa näkyvää 

seitsenhaaraista kynttelikköä, joita lahjoitettiin suvun jäsenille.

”Piirustus Rakennuksiin Tontille Nro 11 Kauppias Kadun Varrella.

Fasaadipiirustus tarkastettu ja hyväksytty Helsingissä, 

Yleisten rakennusten Ylihallituksessa, huhtikuun 20pnä 1904”