Museotoimintaa 140 vuotta: Museo puskutraktoreiden edessä

 Hökkeleiden puolustajat

De som har kämpat för de typiska åbomiljöerna har ofta fått höra, att de talar för gamla ruckel och att sådana måste bort. De anklagas också för att vilja bevara allt gammalt utan urskiljning. Må det därför framhållas, att allt som är gammalt ingalunda behöver bevaras, men att allt som bör bevaras inte heller behöver vara gammalt. Viktigare är att vi uppmärksammar ”genius loci”, stadens själ, det som gör att Åbo är Åbo och olikt alla andra städer.

Näin kirjoitti Turun historiallisen museon johtaja Carl Jacob Gardberg vuonna 1970 Porthan-instituutissa järjestetyn pohjoismaisen rakennussuojelusymposiumin jälkimainingeissa. Kirjoitus on säilynyt hänen käsikirjoitusarkistossaan Åbo Akademissa ja antaa harvinaisen välähdyksen niistä turhauttavistakin tuntemuksista, joita museoammattilainen oli kokenut toimiessaan vanhan rakennuskannan puolesta Turussa edeltävien puolentoista vuosikymmenen aikana. 

Maaherran makasiinina tunnetun rakennuksen 1900-luvun alussa toteutettu lisäosa kuului nuoruudestaan huolimatta Gardbergin puolustamiin rakennuksiin, koska sen purkaminen olisi hänen mukaansa tehnyt kohtalokkaan loven kirkkoa ympäröivien empirerakennusten riviin. Tämä rakennus säästyikin, vaikka jo kertaalleen päätettiin purkaa. Kuva: C. J. Gardberg, 1957 (rajattu). TMK, valokuva-arkisto. 

Kuvatessaan sitä, miten vanhan Turun miljöiden puolustajia syytettiin turhien hökkeleiden suojelusta, hän viittasi tapahtumiin Turun kiihkeän purkamisen ja uudisrakentamisen aikana. Tämä Turun tautina surullisenkuuluisaksi tullut aikakausi alkoi 1950-luvun puolivälissä ja huipentui Hamburger Börsin rakennuksen purkamiseen vuonna 1976. Vaikka vasta Börsin purku aiheutti näkyvää mielenosoitusvastarintaa, silloisen museonjohtajan Knut Draken myötävaikutuksella, oli vanhoja turkulaisia rakennuksia pyritty suojelemaan purkuaallon alusta asti. Näissä pyrkimyksissä Turun historiallisella museolla oli keskeinen rooli.

Kaupunki kasvaa juurestaan

Näkyvä ilmaus museon roolista oli vuoden 1955 lista kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, jotka pitäisi säästää purkamiselta. Listan laativat museonjohtaja Irja Sahlberg ja amanuenssi Gardberg museolautakunnan toimeksiannosta ja se käsitti ruutukaava-alueella 68 rakennusta 32 tontilla. Gardbergin mukaan kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen reagoi listaan vihamielisesti. Lisäksi lista sai julkisuudessa moitteita Turun asemakaava-arkkitehdilta Olavi Laisaarelta, joka piti välttämättömänä purkaa ainakin kaksi kolmasosaa listan rakennuksista. 1990-luvun alussa Gardberg teki katsauksen listan rakennusten kohtaloon ja totesi hieman alle neljäkymmentä prosenttia puretuiksi, näiden joukossa erityisen surullisia menetyksiä kuten Piispankadun puuempirerakennusten rivi sekä Nobelin ja Richterin talot.

Gardberg dokumentoi vuonna 1957, miten Turun paloa edeltävältä ajalta peräisin olevaa kivirakennusta purettiin Porthaninkadulla. Kuva: C. J. Gardberg, 1957 (rajattu). TMK, valokuva-arkisto.

Irja Sahlberg kamppaili erityisen sitkeästi Qwenselin tontin rakennusten puolesta. Gardberg puolestaan nosti toistuvasti esiin tuomiokirkon ympäristön empirerakennusten arvoa ja alkoi vuosien kuluessa puhua yhä vahvemmin myös muiden yhtenäisten miljöiden puolesta. Kyse ei ollut pelkästään rakennuksista ja niiden arvosta, vaan kaupunkiympäristöstä ja siitä, millaiseksi se oli muotoutunut vuosisatojen kuluessa. Esimerkiksi Luostarinmäen talojen arvo oli Gardbergin mukaan paljolti siinä, että ne yhä sijaitsivat alkuperäisillä paikoillaan, ”kasvoivat juurestaan.”

Yhtenäisyyden ja alkuperäisyyden ajatukset olivat vastakkaisia modernistisille suunnitteluajatuksille, joiden mukaisesti Turkua ja muitakin kaupunkeja 1950-luvulta lähtien uudistettiin. Äärimmilleen vietynä funktionalistiset ihanteet eivät jättäneet sijaa vanhan säästämiselle, sillä niiden mukaan kaupungin piti muuntautua aina uuden ajan vaatimusten mukaiseksi ja suunnitelmia piti pystyä tekemään puhtaalta pöydältä. Nämä periaatteet sopivat yhteen rakennuttajien taloudellisten intressien, kaupungistumisen luoman asuntokysynnän ja yksityisautoilulle rakennettujen liikenneratkaisujen tilantarpeen kanssa. Museo kuitenkin muodosti kaupungin koneiston sisällä pienen vastarinnan saarekkeen kaupungin suoraviivaiselle uudistamiselle. Vaikka museon edustajat olivat usein alakynnessä ja vailla voimakeinoja, heillä oli virkansa antama mahdollisuus puhua vanhan puolesta keskellä uudistuksen ryskettä. Tätä mahdollisuutta he myös käyttivät.

Gardbergin kuva purkutöistä vuonna 1960 Itäisen Pitkäkadun ja Kerttulinkadun kulmassa. TMK, valokuva-arkisto.

Museo ei pysy seiniensä sisässä

Modernistisessa puhetavassa museoimisella oli kielteinen kaiku. Tämä käy ilmi myös keskusteluista, joilla vanhan arvoa Turussa määritettiin. Museon edustajia syytettiin siitä, että he halusivat tehdä koko kaupungista museon, kun he puolustivat vanhoja rakennuksia ja näkymiä. Modernismin näkökulmasta museo oli hyväksyttävä, jos se oli selkeästi rajattu rakennus tai tietty kohta kaupungissa. Pyrkiessään suojelemaan rakennuksia eri puolilla kaupunkia museon edustajat näyttäytyivät kuitenkin esteenä edistyksen ja uudistamisen tiellä.

Turun purkamisen vuosikymmeninä museon toiminnassa olikin erityistä se, ettei museo pysynyt seiniensä sisällä vaan jalkautui kaupunkiin ja osallistui aktiivisesti keskusteluun siitä, mihin suuntaan kaupunkia oltiin muokkaamassa. Museoammattilaisilla oli kykyä ja velvollisuus antaa tietoa vanhoista rakennuksista osana kaavoitusprosesseja mutta myös työkaluja, joilla tehdä vanhan arvoa näkyväksi. Gardberg esimerkiksi kiersi esittelemässä kaupungin vanhoja miljöitä Turkuseuran tapahtumissa sadoille kiinnostuneille. Vielä laajemmin hän kiersi kaupunkia kameran kanssa. 

Gardberg puolusti myös Läntisen Rantakadun empirerakennuksia. Hänen mukaansa tuomiokirkon ympärys ilman niitä olisi kuin pää ilman ruumista. Kuva: C. J. Gardberg, 1957. TMK, valokuva-arkisto.

Sekä Sahlberg että Gardberg olivat harjaantuneita käyttämään piirtämistä ja valokuvaamista rakennusinventoinnein välineinä. Nyt Gardberg käänsi kameran linssin koko kaupunkiin ja kiersi uutterasti kuvaamassa purku-uhan alle joutuneita rakennuksia. Hänen ottamiaan kuvia Turun katoavista näkymistä 1950- ja 1960-luvuilta on Turun museokeskuksen valokuvakokoelmassa satoja ellei tuhansia. Gardbergin pyöreällä käsialallaan luetteloimat kuvat kertovat pysäyttävällä tavalla siitä, mitä vanhan puolustajat kokivat tuona aikana. Historiaa vastaan kääntyvällä modernismin kaudella he olivat historian katse ja ääni muuttuvassa kaupungissa.

• C. J. Gardbergin kuvia museoiden Finnassa (linkki avautuu uuteen ikkunaan)

Kirjoittaja: akatemiatutkija, dosentti Tiina Männistö-Funk

Historian siipien havinaa

  

Vox Turun uusimmassa dokumentissa Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle käsitellään Irja Sahlbergia (1904–1972), jonka ansiosta Luostarinmäki on Luostarinmäki ja Qwenselkin saatiin säilymään.

Sahlberg oli Turun kaupungin historiallisen museon, nykyisen Turun alueellisen vastuumuseon, ensimmäinen rakennustutkija vuosina 1937−1968. Irja tutki paljon muutakin, mutta minulle hän ehkä on ensisijaisesti rakennustutkija, koska olen saanut nähdä museon arkistoissa hänen laajan aineistonsa ja monet kerrat hyödyntänyt sitä aikanaan omassa työssänikin maakunnallisena rakennustutkijana.

Dokumentissa keskiössä olleitten Sagalundin, Luostarinmäen ja Qwenselin lisäksi Irja tallensi myös kaupungin katoavaa rakennuskantaa ja teki Varsinais-Suomen alueella kartanotutkimusta ainakin 50 kartanossa.

               Irja Sahlberg dokumentoimassa Sauvon Tapilaa vuonna 1944. Kuvaaja näkyy                                  varjona kuvan oikeassa laidassa. Kuva Irja Sahlberg/Turun museokeskus

                  

Kartanoista hän teki yleensä asemapiirroksen sekä pohjapiirrokset pihapiirin rakennuksista sekä usein myös leikkauksen päärakennuksesta. Tämän lisäksi dokumentointiin liittyi kohteen valokuvaus, yleensä sekä ulkoa että sisätiloissa. Usein näillä kartanomatkoilla on käytytalonpoikaistaloissakin kuten esimerkiksi Liedon Jonkarissa, josta sittemmin tuli Liedon kotiseutumuseo. Näihin tutkimuksiin liittyivät myös laajat arkistotutkimukset, joita Sahlberg teki niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin arkistoissa. Hän kävi läpi muun muassa 1600-luvun lopun reduktiopöytäkirjat ja hahmotteli niiden perusteella asemapiirrokset sen aikaisista pihapiireistä. Tämä työ ei rajoittunut vain dokumentoituihin kartanoihin, vaan hän näyttää käyneen varsinaissuomalaiset reduktioasiakirjat läpi järjestelmällisesti. Reduktiopöytäkirjoissa katselmoitiin aateliston omistamat kartanot ja arvioitiin, olivatko ne ”säädynmukaisesssa” kunnossa. Mikäli eivät olleet, peruutettiin ne kruunulle. Sahlbergin kartanotutkimuksista museo julkaisi vuonna 2013 Irma Lounatvuoren toimittaman kirjan Rakkaudesta rakennuksiin.

                                    Leikkauspiirustus Mommolan kartanosta vuodelta 1944. TMK.

Kaikkiaan Irja Sahlbergin kirjoituksia on julkaistu 43 kappaletta. Käsityöläismuseoon liittyen hän tutki eri käsityöläisiä ja on kirjoittanut artikkeleja muun muassa kellosepistä, kankaanpainannasta, kammantekijöistä, kirjanpainannasta, suutarikisällien ammattikunnasta, Turun vanhoista köydenpunontaradoista, vanhoista tuoleista ja tuolinpäällysistä, lastenvaatteista ja vakkasuomalaisten puukäsitöistä. Näiden lisäksi on mainittava laajat rakennuskulttuuriin liittyvät artikkelit Naantalin rakennushistoria sekä Kemiönseudun historiassa kirjoitus Kemiön rakennuskannasta ja kotien sisustuksesta. Löytyipä Finna.fi stä Irjan suunnittelema lyhytelokuvakin 85-vuotiaasta turkulaisesta sarvikampojen tekijästä Eemil Alarik Ahlrotista. Sarvikampa, 1954, kuvaus Aimo Jäderholm ja selostajana ikoninen Carl-Erik Creutz.

Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle -dokumentissa Irjaa näyttelee Sofia Törnqvist. Hän tekee sen hyvin luontevasti, vähäeleisesti, mutta hyvin uskottavasti. Mukana ovat myös tunnetut turkulaiset museolautakunnan jäsenet ja museon työntekijät kuten Carl Jacob Gardberg, Nils Cleve, Gabriel Nikander, Julius Finnberg, Niilo Valonen, Oscar Nikula sekä Haakon Wainio. Ukko Oliva on kuin ilmetty nuori Gardberg! Museolautakunta näyttää pitävän kokouksiaan Turun linnan päälinnassa ja istuu Carin Bryggmanin suunnittelemilla tuoleilla, mutta kohtaukset pitänee nähdä symbolisina, koska päälinnalinna oli 1940-luvulla pommituksen jäljiltä katoton ja noita tuoleja ei vielä tuolloin ollut.

        Panu Savolainen ja Aleksi Karppinen keskustelemassa uudisrakentamisesta ja rakennussuojelusta

Näyttelijöiden esittämän museoväen lisäksi dokumentissa  esiintyvät myös Luostarinmäen pitkäaikainen tutkija Solveig Sjöberg-Pietarinen sekä entinen aluemuseotutkija John Björkman, joka nykyään toimii Sagalundin johtajana. Myös Aalto-yliopiston tuore rakennushistorian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolainen on mukana dokumentissa ja ottaa kantaa rakennussuojelun ja uudisrakentamisen nykytilaan.

Irja Sahlberg Luostarinmäellä vuonna 1960. TMK.

Irja Sahlbergista kertova dokumentti alkaa siitä, kun valkoiseen jakkupukuun pukeutunut Irja on tutkimassa vanhaa rakennusta. Kun Irja Sahlbergin pikkutarkoissa rakennusten poikkileikkauksissa näkyy, että hänen on täytynyt kiivetä niin vinteille kuin ryömiä kellareissakin, niin valkoinen asu kauhistutti minua. Mutta ehkä Irja oli kuin aikanaan arkeologian opetuskaivauksilla ystäväni Kristiina, jolla oli työpäivän jälkeen edelleen puti puhdas valkoinen T-paita päällään. Meikäläinen taas oli toista maata: kun vanha koulukaveri tuli vastaan kadulla kysyi hän kauhistuneena ”MISSÄ IHMEESSÄ OLET OLLUT?”. Minun vaatteeni jostain syystä aina likaantuivat ja pölyyntyivät päivän aikana, vaikka samoja töitä Kristiinan kanssa tehtiin eli kaivettiin lastalla maata Liedon Vanhalinnan laella.

Vox Turun takana on käsikirjoittaja ja ohjaaja Aleksi Kauppinen. Ja kuten puheesta kuulette, hän ei ole Varsinais-Suomesta kotoisin. Liekö tässäkin kyse siitä, että muualta tullut osaa nostaa esille mielenkiintoisia asioita, joihin me olemme tottuneet ja joille emme erityisesti osaa antaa arvoa.

Kauppisen aiemmat Turkuun ja Turun seutuun liittyvät dokumentit kertovat arkkitehti Erik Bryggmanista (Bryggman special), runoilija Veikko Antero Koskenniemestä (Koskenniemi, mitä sitten?), jatulintarhoista, (Saaristo-Suomen jatulintarhat), valemajakoista (Ulkoluotojen harhatulet), kirjastonhoitaja Volter Kilvestä (Kilpi kesyttää kirjastot), Rettigien suvusta (Von Rettigit) ja Piispa Isac Rothoviuksesta (Rothovius).

Kaikki nämä dokumentit ovat Youtubessa vapaasti nähtävillä. Kannattaa katsoa.

Irja Sahlbergin dokumentti löytyy osoitteesta :   https://youtu.be/pni0LM4TEtM 

 

Eija Suna, vapaa tutkija (eläkkeelle jäänyt rakennustutkija)

 

---

Museotoimintaa 140 vuotta: Arkeologien työn muutos museossa 140 vuoden aikana

Sanna Saunaluoma ja Tanja Ratilainen

Julkishallinnollisissa organisaatioissa toimivien arkeologien työnkuva on muuttunut radikaalisti viimeisten 140 vuoden aikana. Mielikuvamme arkeologiasta reilun sadan vuoden takaa, ikonisten suomalaisten arkeologien, kuten vaikkapa A.M. Tallgrenin, Hjalmar Appelgrenin, ja Juhani Rinteen aikakaudelta, on joukko vakavailmeisiä miehiä lapioineen kaivamassa auki massiivisen kokoisia alueita esinelöytöjen talteen ottamista varten. Tuohon aikaanhan arkeologin työhön kuului olennaisena osana matkustaa sulan maan aikana eripuolilla Suomea tutkimassa erilaisten rakennus- ja maaviljelytöiden yhteydessä esiin putkahtaneita muinaiskaluja. Lapion heiluttajiksi palkattiin paikallisia asukkaita, arkeologiset kerrostumat kaivettiin pois, hienoimmat esineet pääsivät Kansallismuseon kokoelmiin, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä.

Kuva 1. Turku, Maaria, Jäkärlä. Hietanummen kivikautisen asuinpaikan kaivaukset. Kuva: TMK/Björn Cederhvarf 1907.

Muinaismuistolain (295/1963) voimaan tulon myötä 1960-luvulla alettiin kiinnittää yhä enenevissä määrin huomiota arkeologisen kulttuuriperinnön säilyttämiseen. Kun vuonna 1881 perustetun Turun kaupungin historiallisen museon nimi muuttui vuonna 1981 Turun maakuntamuseoksi ja museoon palkattiin kaksi vakituista arkeologia, toinen vastaamaan Varsinais-Suomen maakunnallisesta arkeologiasta ja toinen Turun kaupunkiarkeologiasta, muinaisjäännösten suojelu alkoi jo olla arkipäivää. Suojeluarkeologian merkitys vahvistui edelleen vuonna 1998 Museoviraston kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen myötä. Turun maakuntamuseossa alettiin antaa virallisia lausuntoja ja vapaamuotoisempia kannanottoja arkeologista kulttuuriperintöä koskevan maankäytön suunnitteluun liittyen. Lisäksi tehtiin runsaasti erilaisia maankäyttöhankkeisiin liittyviä maastotarkastuksia, muinaisjäännösinventointeja, arkeologisia konekaivun valvontoja sekä pienimuotoisia koekaivauksia, joiden tarkoituksena oli selvittää muinaisjäännösten laajuutta ja rajauksia esimerkiksi rakennushankkeita varten. 

Kuva 2. Turku, Turun linna. Esilinnan peruskorjaus. Pohjoissiipi, eteläseinä, pihan puoli, kuoppa 1 itäkaakosta. Kuvassa kaupunkiarkeologi Aki Pihlman. Kuva: Museovirasto 1975.

Kaupunkiarkeologia oli tärkeä osa museon arkeologista toimintaa Turussa jo kauan ennen maakuntamuseon aikaa.  Vanhan kaupungin keskustan maanrakennustöitä alettiin seurata ja esiin tulleita maalöytöjä tallettaa museon kokoelmiin 1880-luvulla. Yksi varhaisista kaivutöiden dokumentoijista oli Maarian seurakunnan ruustinna Jenny Maria Montin Tallgren, jonka aktiivisuuden ansiosta myös museon ensimmäiset, tieteelliset arkeologiset kaivaukset, tosin yksityisen tahon rahoittamana, saatiin tehtyä 1900-luvun taitteessa Koroistenniemellä. Koroisten kaivauksia johtaneesta Juhani Rinteestä tuli myöhemmin tuttu näky Turun keskustan rakennustyömailla, tuomiokirkossa ja linnassa. Jo tuolloin museossa oli ymmärretty, että maanalainen Turku oli tärkeä lähde kaupungin historian selvittämisessä, ja että ilman arkeologisia tutkimuksia kasvavan kaupungin maanrakennustöissä menetettäisiin paljon arvokasta tietoa. Tästä huolimatta 1980-luvun alkuun asti erilaisia ja eritasoisia rakennushankkeisiin liittyviä valvontoja ja kaivauksia tehtiin vaihtelevan rahoituksen ja tilapäisen arkeologityövoiman turvin. Vakituisen kaupunkiarkeologin ja historiallisen ajan arkeologian tutkimusmenetelmien kehittymisen myötä kaupunkiarkeologisesta toiminnasta tuli kuitenkin entistä systemaattisempaa, ja museon keskeinen osa-alue, jollaista ei ollut muualla Suomessa. Kaivaushankkeiden työvoima oli kuitenkin edelleen määräaikaista. Vuonna 2002 Museoviraston kanssa tehdyssä yhteistyösopimuksessa museo sai kaupunkiarkeologisiin tutkimuksiin pysyvän tutkimusluvan, jolloin maankäytön hankkeisiin voitiin tarvittaessa reagoida nopeallakin aikataululla. Sovittiin myös, että museon tekemistä kaupunkiarkeologisista tutkimuksista löydöt talletettaisiin museon kokoelmiin, mikä olikin ollut käytäntönä jo pitkään.  

Vaikka arkeologien työnkuva ei juurikaan muuttunut, kun Turun maakuntamuseon nimi muuttui vuonna 2009 Turun museokeskukseksi, niin työmäärä sen sijaan lisääntyi huomattavasti. Maankäytön intensiteetti Varsinais-Suomessa on voimistunut merkittävästi 2000-luvun alusta lähtien. Erilaisia rakennushankkeita, kaavoitusta, tie- ja voimajohtohankkeita, vesijohto- ja viemäröintitöitä sekä maa-aineksenottoa koskevien lausuntojen ja selvitysten määrä on lähtenyt eksponentiaaliseen kasvuun ja jättänyt aina vain vähemmän aikaa ja resursseja arkeologisille maastotöille, joista osa oli kymmenkunta vuotta sitten löytöilmoituksiin liittyviä, ja osa kaava-alueiden inventointityyppisiä kartoituksia koekuopituksineen. 2000-luvun alkupuolella museolla toteutettiin myös joitakin laajempia kulttuuriympäristön inventointiprojekteja (kuten VARAKUM), jotka sisälsivät sekä vanhan rakennuskannan että arkeologisten kohteiden inventointeja.

Kuva 3. Turussa 1600-lukua vanhemmat muuratut rakenteet ja rauniot säilytetään. Kuvassa tutkimusapulaiset Johanna Joensuu, Jani Widgren ja Harri Jokinen peittävät suodatinkankaalla keskiaikaisen kivitalon rauniota ja ottavat hirsipedistä ajoitusnäytettä. Kuva: TMK/Elina Saloranta 2015. 

Merkittävä muutos museon arkeologien toimenkuvassa tapahtui 2010-luvun puolivälissä, kun maakunnallinen inventointitoiminta ja kaupunkiarkeologinen kaivaustoiminta lakkautettiin. Tähän oli perimmäisenä syynä vuonna 2009 alan kilpailua koskenut apulaisoikeuskanslerin ratkaisu, jossa todettiin, että muinaismuistolaissa ei ole perustetta tulkinnalle siitä, että lain edellyttämät arkeologiset tutkimukset olisivat pääasiassa tai yksinomaan viranomaistoimintaa. Tämän ratkaisun seurauksena toimintakenttään ajettiin muutos, jossa erotettiin viranomaistoiminta eli maankäytön vaikutuksia arvioiva ja arkeologisia tutkimuksia edellyttävä taho niitä toteuttavasta tahosta. Samalla kaupallinen konsulttiarkeologia tuotiin kilpailutuksen piiriin. Museon arkeologien työ muuttui siis entistä enemmän hallinnolliseksi työksi, mutta Turun kaupunkiarkeologiset löydöt talletetaan edelleen museon kokoelmiin.    

Vuoden 2020 alusta lähtien Turun museokeskus on vaikuttanut uuden museolain (314/2019) mukaisesti Varsinais-Suomen alueellisena vastuumuseona, jonka tehtävänä on toimia maakunnallisen kulttuuriperinnön asiantuntijana kehittäen ja edistäen museotoimintaa, yhteistyötä eri alojen toimijoiden kanssa sekä kulttuuriperinnön tallentamista ja digitaalista saatavuutta. Turun museokeskuksen rooli arkeologisen kulttuuriperinnön asiantuntijana on pääasiallisesti hoitaa oman toimialansa julkisia hallintotehtäviä: antaa lausuntoja, osallistua viranomaisneuvotteluihin, antaa neuvontaa ja lisätä tietoisuutta maakunnan arkeologisesta kulttuuriperinnöstä, tehdä arkeologisia maastotarkastuksia sekä huolehtia kulttuuriympäristötiedon digitaalisesta tallentamisesta ja saavutettavuudesta, esimerkkeinä museokeskuksen informaatioportaali MIP:n ylläpito sekä Museoviraston muinaisjäännösrekisterin päivittäminen.

Tänä päivänä Turun museokeskuksen kolme arkeologia vastaavat koko Varsinais-Suomen arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta. Maakunta on muinaisjäännöksiltään erittäin rikas ja monipuolinen. Arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyvä tieto on alati muuttuvaa, uusia kohteita löydetään ja ennestään tunnettuja tuhoutuu. Tällä hetkellä Varsinais-Suomesta tunnetaan 3293 kiinteää muinaisjäännöstä ja 2655 muuta kulttuuriperintökohdetta. Kiinteät muinaisjäännökset ovat automaattisesti muinaismuistolain suojelemia, ja ne on otettava huomioon kaikessa maankäytön suunnittelussa. Muiden kulttuuriperintökohteiden suojelutarve arvioidaan maankäyttö- ja rakennuslain nojalla. 

Kuva 4. Ei-kajoavat menetelmät ovat nykyään arkeologian arkipäivää. Museokeskuksen arkeologit Tanja Ratilainen ja Sanna Saunaluoma tarkastelevat kuvauskopterin keräämää dataa historiallisen kappelin paikasta Turunmaan saaristossa. Kuva: Museovirasto/Teija Tiitinen 2021.

Vuoden 2020 alusta lähtien museon arkeologien työ on muuttunut lähes yksinomaan hallinnolliseksi. Yksittäisten kohteiden maastotarkastukset ovat lähinnä pienimuotoisia monitorointeja. Arkeologiset inventoinnit, koekaivaukset ja valvonnat ovat jääneet kokonaan pois, ne eivät enää kuulu aluevastuumuseon arkeologin tehtäviin. Sen sijaan arvioidaan ja osoitetaan mahdollisten arkeologisten tutkimusten ja selvitysten tarve, jotka lopulta toteutetaan kaupallisen sektorin arkeologisen kulttuuriperinnön konsulttien toimesta. Suurin muutos museon arkeologien työssä verrattuna 140 vuoden takaiseen tilanteeseen on siirtyminen yksittäisten kaivausten ja esinekeskeisen arkeologian sijasta suurempien kokonaisuuksien hallintaan, Varsinais-Suomen maakuntaan ja historiallisiin kaupunkeihin olennaisena osana kuuluvien kiinteiden muinaisjäännösten ja muiden kulttuuriperintökohteiden sekä niitä ympäröivän maiseman suojeluun ja säilyttämiseen tähtäävään toimintaan.