Kaarinan Asfalttihuopatehtaan lyhyt kukoistus

Mitä teet, sinä vähävarainen kaupunkilainen 1800-luvun Turussa, kun kaupungin palojärjestys vaatii, että sinun tulee hankkia vesikattomateriaaliksi joko paloturvallista peltiä tai kattotiiltä, mutta kumpikin vaihtoehto on kukkarollesi aivan liian kallis? Turvekattoa ei lainkaan enää sallita, ja vanhanaikainen tuohi ja lauta -kate hyväksytään vain pitkin hampain, kun ei muuta voida. Halpaa ja paloturvallista vesikattomateriaalia ei kerrassaan ole olemassa! 

Tämä kiperä pulma ratkesi äkisti 1870-luvulla, kun markkinoille saapui ulkomailta asfalttihuopa eli bitumilla kyllästetty lumppu- tai selluloosapahvi. Pian palovakuutusyhtiöt totesivat asfalttihuovan yhtä turvalliseksi kuin kattopellin, ja vuonna 1877 annettiin keisarillinen asetus, jolla sallittiin huovan käyttö kaupungeissa. Turussa, tarkemmin Maarian Raunistulassa silloisten Turun rajojen ulkopuolella oli juuri aloittanut toimintansa Turun Asfalttihuopatehdas. Tehdas oli varustautunut monipuolisella valikoimalla, kirjallisilla huopakaton asennusohjeila ja asiamiehillä ympäri maan:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Palovaarallisia laitoksia oli helpompi pystyttää kaupungin vieressä sijaitseviin maalaiskuntiin kuin kaupunkiin. Tällaisella sijoittelulla oli muitakin etuja, kuten kerroin aiemmin bloggauksessa Kaarinan Nummenmäen ensimmäisestä teollisuuslaitoksesta eli Auran neulatehtaasta: maapohja oli halvempaa, eikä maalaiskuntien rakentamista vielä silloin ohjailtu rakennusjärjestyksellä tai -luvalla. 

Vain muutamaa vuotta Auran neulatehdasta nuoremmaksi jäi samoille seuduille Vanhan Hämeentien varrelle vuonna 1887 perustettu Kaarinan Asfalttihuopatehdas. Sen omistivat kauppiaat Evert Nylund ja Johan Fredrik Mittler sekä entinen armeijan varusmestari Henrik Pero, kukin kolmanneksen osuudella. (Viimeksi mainittu tunnettiin myös karhuntappajana sekä susien ja ilvesten metsästäjänä. Hänellä oli osuutensa myös sen suden etsinnässä, joka 1880-luvulla tappoi lapsia Turun seudulla.)

Tehtaan ensimmäisessä ilmoituksessa maaliskuussa 1887 mainittiin vasta likasäiliöiden asfalttipinnoitustyöt, mutta jo kesällä tarjolla oli laaja tuotevalikoima kuten Turun Asfalttihuopatehtaallakin:

Kaarinan asfalttihuopatehtaan alku. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Kaarinan Asfalttihuopatehtaaseen kuului kolme lautaista rakennusta: tehdas, kaksi suurta varastoa, hiekkavaja ja pieni katos. Kaikissa oli luonnollisesti asfalttihuopakatto. Vajoissa varastoitiin kattohuovan raaka-aineet eli pahvi ja bitumi. Tehtaassa oli suuri pata, arvatenkin bitumin kuumentamista varten. Nykyisin asfaltti valmistetaan bitumista ja kivimurskeesta, mutta 1800-luvun lopussa sana asfaltti saattoi vielä tarkoittaa puhdasta bitumia. Kaarinan asfalttihuopatehtaan hiekkavarasto viittaa siihen, että siellä hiekkaa joko sekoitettiin bitumiin tai todennäköisemmin siroteltiin bitumilla kyllästetyn pahvin pintaan takaamaan huovan paloturvallisuus.

Kilpailu Turun Asfalttihuopatehtaan kanssa nujersi Kaarinan Asfalttihuopatehtaan muutamassa vuodessa. Kymmenen vuotta vanhempi ja jo erinomaiseen alkuun päässyt Turun Asfalttihuopatehdas oli nuoremmalle tulokkaalle ylivoimainen vastustaja. Jo vuonna 1892 Nummenmäen tehtaan toiminta hiipui ja varasto myytiin loppuun. Vuonna 1894 rakennukset ja irtaimisto myytiin, ja seuraava tieto rakennusten kohtalosta on ilmoitus vuodelta 1901: entisessä asfalttihuopatehtaassa toiminut sadetakkitehdas lopetti tuolloin vuorostaan sekin oman toimintansa.

Kaarinan Asfalttihuopatehtaan loppu. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Astalttihuopatehtaan kolmesta omistajasta Mittlerillä oli kauppaliike Turussa ja osuudet myös Loimijoen Höyrysaha Oy:ssä sekä Turun Uudessa Tulitikkutehtaassa, jonka isännöitsijänä hän toimi. Tulitikkutehdas sijaitsi Maarian kunnan puolella, nykyisessä Turun Tikkumäessä. Sahan osakkaana Mittler piti Turussa lautatarhaa ja toimitti tietenkin tulitikkutehtaalle tarvittavaa haapapuuta. Ennen Asfalttihuopatehdasta hän oli ollut mukana myös vernissaa ym. valmistaneessa öljytehtaassa; se lopetti toimintansa jo 1886. 

Henrik Pero puolestaan luopui osuudestaan Kaarinan Asfalttihuopatehtaaseen vuonna 1889 ja perusti tai ainakin aikoi perustaa Turun Eteläiselle takamaalle oman kilpailevan asfalttihuopatehtaansa. Yhdeksän vuoden kuluttua hän kuitenkin luopui elinkeinoluvastaan. Ehkä kunnianhimoinen yritys ei koskaan pääsyt edes alkuun. 

Kolmas osakas, Evert Nylund on jälkimaailmalle ehkä tunnetuin. Paperitukkuliikkeen omistajana hän päätyi Turun Pussi-ja Kirjekuoritehtaan osakkaaksi ja lopulta omistajaksi. Hänen jugend-talonsa sekä Pussi- ja Kirjekuoritehtaan kivirakennus ovat edelleen jäljellä Turussa. Kuinka ollakaan, myös Evert Nylund liittyy em tulitikkutehtaaseen, sillä hänestä tuli Turun, Tampereen ja Porin Yhdistyneiden tulitikkutehtaiden toimitusjohtaja. Lyhytikäinen Kaarinan Asfalttihuopatehdas oli siis vain pieni poikkeama suurempia yrityksiä hoidelleen Nylundin uralla. Nylundin tiedetään toimineen palovakuutusyhtiön asiamiehenä ja innokkaana VPK:n jäsenenä. Ehkä tällainen kiinnostus paloturvallisuuteen ja tietenkin paperitukkurin mahdollisuudet hankkia kattohuovan materiaalina käytettyä pahvia johtivat hänet yrittämään myös asfalttihuopatehtailijan uraa.

Kattohuovan valmistusta Turun Asfalttitehtaalla eli  Turun Asfalttihuopatehtaalla 1930-luvulla. Kuva Turun museokeskus / Mauno Mannelin

 

Auran neulatehdas - nuppineuloja Nummenmäeltä

 

Taustakartta: Kansallisarkisto

Suuren maailman tapaan 1800-luvun lopun Turku kuhisi yritteliäisyyttä. Moni liikkeenharjoittaja jakoi tarmonsa eri aloille toimien kauppiaana, maahantuojana ja tehtailijanakin. Jotkut huomasivat, että kulut pienenivät, kun tehtaansa rakensi kaupungin ulkopuolelle Kaarinan tai Maarian kuntien puolelta vuokratulle maalle. Maalaiskunnissa kun ei vaadittu rakennuslupaa, eikä rakennusjärjestystä tai muuta säätelyä ollut olemassakaan. Tonttimaakin oli halvempaa kuin kaupungissa. Ja kaiken kukkuraksi vuodesta 1879 alkaen Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vallinnut täysi elinkeinovapaus. Ei muuta kuin tontti vuokralle Nummenmäeltä ja yrittäjäksi!

Nummenmäen ensimmäisen tehtaan arvonimi ei lankea sittemmin Artek-tuotannosta tunnetulle Otto Korhosen huonekalutehtaalle eikä edes Kustaa Merilän polkupyörätehtaalle. Aivan ensimmäisenä, kaupungista katsoen Vanhan Hämeentien oikealla laidalla alettiin nimittäin eräässä rakennuksessa valmistaa neuloja vuonna 1883. Tehtaan tarkka sijainti ei enää ole tiedossa. Toukokuussa tehtaan hoitajaksi etsittiin raitista ja siivoa neulantekijäkisälliä, ja elokuussa sanomalehdet kertoivat, että tämä Auran neulatehtaaksi ristitty laitos ”kuulutaan kohta pantavan käymään”. 1890-luvulla tehtaan mainoksiin ilmestyivät myös hakaneulat eli vara- tai koukkuneulat ja uistimienkin valmistusta näyttää ainakin kokeillun.

Kansallisirjaston digitoidut aineistot, vas. Adresskalender för Åbo stad 1886, oik. Aura 28.5.1885 ja Aura 19.7.1891

 

Yritystä varten voimansa liitti yhteen kaksi turkulaista kauppahuonetta, A. Jaatinen & Co sekä Hjalmar Rydman & Co. Jaatinen meni konkurssiin vuosikymmenen lopulla, joten Hjalmar ja hänen liikekumppaninsa eli veljensä Victor Rydman jäivät neulatehtaan haltijoiksi. Tehdas ei toki heitä yksinään elättänyt. Rydmaneilla oli vuodesta 1876 ollut Turussa siirtomaatavaraliike Kauppatorin laidalla, ja kahta vuotta myöhemmin he olivat avanneet osoitteeseen Linnankatu 1 toisen liikkeen, jossa myivät lamppuja, lastenvaunuja, astioita ynnä muuta kotien tavaraa. *)

Hjalmarin tultua valituksi kaupunginkamreeriksi jäivät liiketoimet yhä enemmän Victorin harteille. Tämä siirsi neulatehtaan toiminnan Turkuun, Kerttulinkadulle vuonna 1896. Vanhan Nummenmäen tehdaskiinteistön hän myi. Tehtaana oli toiminut yksi asuinrakennus, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja joka oli edelleen ”sopiva pajaksi tai muuksi teollisuuslaitokseksi”. Kiinteistöön kuuluivat myös halkovaja ja hyväksi mainittu kaivo. Kertoisin mielelläni, mitä rakennukselle tämän jälkeen tapahtui, jos vain tietäisin!

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, vas. Sanomia Turusta 19.11.1896, oik. Aura 3.10.1896 

 

Tehtaalla työskenteli ajan tapaan myös nuoria tyttöjä, halvinta mahdollista työvoimaa. Vuonna 1900 Uusi Aura julkaisi omaelämäkerrallisen kirjoituksen 13-vuotiaan tehtaalaisen kokemuksista silloin jo Kerttulinkadulla sijainneessa neulatehtaassa. Tyttöjen työ koostui hakojen ja lenkkien ompelemisesta paperille ja neulojen pistelemisestä arkkeihin. Työtä tehtiin urakkapalkalla ja joskus, kun kädet olivat koko päivän kohmeessa, piti työtä jatkaa kotona, jotta saisi urakan täyteen. Töissä oltiin aamukuudesta iltakuuteen isossa, vain yhden uunin lämmittämässä huoneessa. Juttuun tarttunut Länsi-Suomen Työmies -lehti sai seuraavana vuonna ilon ilmoittaa, että olot Auran neulatehtaalla olivatkin sittemmin parantuneet. Työssä oltiin enää kello 8 ja 16 välillä ja palkkaakin oli nostettu.  – Muutamaa vuotta myöhemmältä ajalta on peräisin tieto, että edellä kuvattua yksinkertaista ja yksitoikkoista työtä oli tehtaalla keksitty antaa Turun Työhuoneessa ateriaa vastaan työskentelevien lasten käsiin. "Erittäin miellyttävä lasten työmuoto", luonnehditaan tätä vastikkeellista sosiaaliturvaa.

Jo vuonna 1903 Victor – veljensä kuoltua neulatehtaan ainoa omistaja – siirsi tehtaan erään H. T. Söderströmin haltuun. Tämän käsissä neulatehdas alkoi laajeta, ja sen yhteyteen tulivat messinkivalimo ja konepaja. Neulat pysyivät tuotannon kärkenä ja säilyivät tehtaan nimessä: Söderström mainosti nimellä ”Auran uusi neulatehdas & Konepaja”. Syystä tai toisesta Söderstöm myi tehtaan jo vuonna 1907 kuitenkin kahdelle veljekselle, prokuristi Artur ja konsuli Albert Vilenille.

Albert oli toiminut Wicander & Larssonin korkkitehtaan  palveluksessa ulkomaita myöten ja perehtynyt erityisesti linoleumin eli korkkimaton valmistamiseen. Samaan aikaan Auran neulatehtaan kanssa veljekset hankkivat sen vierestä Kerttulinkadulta Wicander & Larssonin korkkitehtaan sivutoimipisteen. Neulojen ja luonnonkorkin yhdistelmä oli ehkä outo, mutta yhdistäminen sinänsä ajalle tavallista nopeatempoista ja kokeilevaa yritystoimintaa. Suurin syy yhdistelmään taisi kuitenkin löytyä tehtaiden sijainnista vierekkäin samassa korttelissa. Tehdas kattoi nyt puolikkaan koko korttelin pinta-alasta ja kantoi nimeä ”Veljekset Vilen”, kunnes se vuonna 1928 muutettiin osakeyhtiöksi nimeltä Oy Vilenin tehtaat Ab. 

Vas.vanha kaksikerroksinen rakennus Vilenien tehdastontilla Kerttulinkadulla, mahdollisesti juuri se, jonka toisessa kerroksessa neulatehtaan tiedetään toimineen Numenmäeltä siirtämisen jälkeen. Oik. Vilenien uusi tehdasrakennus, joka sijaitsee edelleen, tosin kuvan mukaisesta laajentuneena osoitteessa Hämeenkatu 10. Kuvat Turun museokeskus Mauno Mannelin

 

Vilenien yritys laajeni laajenemistaan ja työllisti pian paljon muitakin kuin neulatehtaan nuoria tyttöjä. Jo yksin konepajalla työskenteli 1900-luvun ensi vuosikymmenen lopulla 30 miestä.  Pullonkorkkien lisäksi tehtaalla valmistettiin korkkimattoa, jota myytiin samassa korttelissa omassa liikkeessä, ja konepajatoiminta paisui käsittämään mm venemoottoreita, BV- eli Bröderna Vilen -maamoottoreita, Ilo-merkkisiä polkupyöriä ja Vakava-merkkisiä kevytmoottoripyöriä. Vielä sotien jälkeen Vilenin tehtaat ilmoitti olevansa ”konepaja, metallituote-, korkki-, moottori-, kaihdin, eristys- ja rakennuslevytehdas, tapetti- ja mattomyymälä, polkupyörä- radio- ja sähköliike”. Vuonna 1966 Vilen fuusioitiin helsinkiläisen G. W. Sohlbergin kanssa. Viimeiseen asti turkulaiselta tehtaalta lähti maailmalle ainakin monien tunnistamia peltisiä säilytysrasioita ja taskulamppujen metallikuoria.

 

Neulatehtaan tuotteita. Turun museokeskuksen kokoelmat

Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria ja Kansalliskirjaston digitoidut pienpainatteet

 

 

 

 

 

 

 

 

"Ruusupurkki", Turun museokeskuksen kokoelmat

                                                                 ---------------------------

*)  Mutta mitä tapahtui Victor Rydmanille ja hänen muulle liiketoiminnalleen sen jälkeen kun hänen ja Auran neulatehtaan tiet erkanivat? 

Victor oli vuonna 1890 ostanut pikkuserkkunsa neiti Gustava Rydmanin  perustaman menestyneen yrityksen, Albion Lamppumakasiinin Helsingissä. Rydmanien omasta turkulaisesta lamppu-, lasi- ja porsliiniliikkeestä osoitteessa Linnankatu 1 tuli tavallaan Albionin sivuliike. Vaikka Turun osasto siirtyi vuonna 1896 Victorin entisen liikeapulaisen Algot Färdigin hoitoon nimellä Turun Lamppumakasiini, kaikki turkulaiset tunsivat sen edelleen ”Rydmanin kauppana”.

Färdig osti liikkeen omakseen vuonna 1906. Siellä sattui 1920-luvun alussa tulipalo, jonka yhtenä seurauksena Turun Lamppumakasiini muutti Linnankadun ja Kauppiaskadun kulmaan, avasipa vielä sivuliikkeenkin Humalistonkadulle. 1930-luvulla nimi lyhennettiin iskevämmäksi: muodostui turkulaisittain legendaarinen liikenimi Turun Lamppu. Linnan- ja Kauppiaskatujen kulman saattavat paikalliset yhä tuntea ”Turun Lampun kulmana”.

Turun Lamppu laski perustamisajakseen vuoden 1876, jolloin Hjalmar Rydman oli  avannut siirtomaatavaraliikkeensä.

Victor keskittyi helsinkiläisten omistustensa, Albion Lamppumakasiinin ja Wieniläisen huonekaluvaraston hoitoon. Kun Victorin poika Walter fuusioi ne Stockmann-osakeyhtiöön, tuli hänestä Stockmannin johtohahmo. Rydmanit ponnistivat turkulaisista sekatavarakaupasta, lamppuliikkeestä ja neulatehtaasta Suomen vauraiden sukujen joukkoon. 

Kansallisirjaston digitoidut aineistot, Adresskalender för Åbo stad 1886