Miksi nuori naiskuvataiteilija hukkaa energiansa, jumittuu kelpaamattomuutensa ja epävarmuuksiensa miettimiseen sen sijaan että keskittyisi työhönsä, uppoutuisi sydämensä kyllyydestä taiteensa tekemiseen?
Mikä meitä naisia ajaa yhä uudelleen ja uudelleen katselemaan ja itseämme ja toisiamme, valintojamme ja tekemisiämme ulkopuolisin ja toisinaan peräti tuomitsevin silmin ? Eikö riitä, että ympäröivä maailmamme tekee sen puolestamme?
Näiden teemojen ympärillä pyörii Hanna Weseliuksen monisärmäinen ja fragmenttimainen esikoisromaani, joka kietoo yhteen kolmen naisen tarinat sadan vuoden aikajänteellä. Weselius kirjoittaa räiskyvästi, miltei tulikivenä kipunoiden. Hän käsittelee aihettaan ilahduttavan rohkeasti, vailla silkkistä häveliäisyyttä, tuo esiin sen, mistä usein vaieta; asenteet naissukupuolta kohtaan ovat yhä vieläkin kuin kivikaudelta ja pahinta on, että myös me naiset itse saatamme vahvistaa noita asenteita: käytämme niitä paitsi toisiamme myös itseämme vastaan, useimmiten tosin tiedostamatta.
Weselius tuo näyttämölle kolme naista, joista ainakin kaksi tuntuu elävän omassa, erillisessä kuplassaan vailla todellista yhteyttä maailmaan, saati omaan itseensä. Voisivatko nämä naiset ymmärtää toisiaan, toistensa vaikuttimia ja kohtaloita? En tiedä, onko Weseliuksen agendana ollut tämä, mutta ainakin itse aloin miettiä Alma!:a lukiessani naisten välistä solidaariutta ja sen tärkeyttä.
Kohtaamme säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona tunnetuksi tulleen Alman kotiinsa jumittuneena tuijottelemasta ikkunoista tyhjin katsein... Elämä on kutistunut kodin kokoiseksi, aika tiivistynyt niihin harvoihin, lyhyisiin tuokioihin joina kuuluisa mies malttaa jättää toisaalla tapahtuvan 'todellisen' elämän ja suvaitsee - ehkäpä pikaisena anteeksipyyntönä? - pistäytyä kotona. Alman oma elämä on pysähtynyt, piano jää koskemattomaksi, säveltäminen ei tule kyseeseen, vaikka taitoa ja intohimoa riittäisi..Alma, oi Alma, miksi tyytyä näin vähään kun tarjolla on koko maailma. Katso, miehesi Gustav on jo tarttunut siihen, mikset siis sinäkin, senkin strutsinsulkainen struudelini...
Sata vuotta myöhemmin nuori suomalainen taiteilija tarpoo Helsingin pakahduttavassa, valoisassa keväässä oikeutusta omalle olemiselleen ja taiteentekemiselleen... Oman tien löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Almalle, kummatkin ovat juuttuneet ympäristön heille asettamiin olemisen raameihin, kummallakaan ei ole voimia potkaista itseään niistä ulos. Eipä aikaakaan kun lukijan jo tekisi mieli (Weseliuksen tarinaan kehittelemän kaikkitietävän ja hyvin kipakan sivutarkkailijan tavoin) potkaista naisia persuuksiin:herätkää ja toimikaa, te itseenne käpertyneet luuserit!
Weselius näyttää kerrassaan ovelasti, kuinka helppoa sanoilla on piiskata, alistaa, tehdä kohde kertaheitolla arvottomaksi. Weseliuksen luoma sivustaseuraaja (nainen muuten hänkin) katsoo sadan vuoden takaista, keski-ikäistyvää Almaa ja suorastaan seivästää hänet sanoillaan. Kuinka helppoa onkaan nähdä maailma mustavalkoisena, kuinka helppoa on arvottaa toisen tekoja ja tekemättä jättämisiä omasta näkökulmastaan...
Kertojaääni tuskastuu: Alma, sinä suurisilmäinen, mukavuudenhaluinen lehmä, silkkiin kiedottu strutsinsulkainen struudeli, joka barrikadien ja taistelun sijaan ajauduit mihin ajauduit, lopulta miehen sylistä toiseen, eikö sinusta todellakaan muuhun ollut? Julmia osaamme olla suuressa vihassamme, jota tunnemme alistuvaa ja mukautuvaa ihmisluonnetta kohtaan. Kuka se sanoikaan, että helvetissä on erityinen paikka niille naisille, jotka auttamisen sijaan alentavat toisensa...
Weseliuksen kolmas naishahmo on Alman ja Ainon vastinpari, juristi,joka päivisin pelastaa julmien miesten kynsiin jättäytyneitä naisia ja elää vapaa-ajallaan itsetietoista, omavoimaista elämää. Weselius rakentaa romaaniinsa tehokkaita kontrasteja, jotka toimivat yllättävästi ja saavat selityksensä viiveellä. Juristi on vapaa, hän on se, jolla olisi mielestäni voimaa nousta naisia ympäröivän asenneilmaston yläpuolelle, mutta tekeekö hän niin...
Alman, Ainon ja juristin tarinoiden lomiin Weselius luo viiltäviä katsauksia ympärillämme avautuvaan maailmaan... Mukaan ovat päässeet Nigerian yössä siepatut 129 koulutyttöä (vai oliko heitä sittenkin 132 (!) ), tornitalon seinään liimattu kolmemetrinen, aina vieteltäväksi valmis bikininainen, eräs julkkistanssijatar, josta me kaikki olemme varmasti sanoneet (ainakin hiljaa mielessämme) oman mielipiteemme... Elämme yhä vieläkin maailmassa, jossa nainen tulee määritellyiksi ja arvioiduiksi päivittäin kymmeniä, ellei satoja kertoja kaikilla muilla paitsi rakentavilla ja rakastavilla tavoilla. Maailmassa, jossa naisten tulisi tukea toinen toistaan, ehdoitta.
Rakastuin Weseliuksen kerrontaan, siihen tapaan, jolla hänen tekstinsä elää ja loiskuu iloisesti yli äyräiden. Kirjan loppukaneetti sai minut muuten suorastaan hykertelemään lukijaonnesta. Kotoiselle kirjallisuustaivaallemme on syttynyt jälleen uusi, rohkea ja valoa kantava tähti. Toivon, että Weselius jatkaa kirjoittamistaan, sillä tahdon lisää tätä hyvää!
Alma!-romaania on luettu myös täällä: Kirjan pauloissa, P.S. Rakastan kirjoja, Pieni kirjasto, Reader, why I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto,
Weselius voitti romaanillaan vuoden 2015 Kirjan vuoden kirjoituskilpailun. Teos pääsi myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Voittaja julistetaan ensi keskiviikkona, 16. päivä kuluvaa kuuta.
Hanna Weselius: Alma!
Wsoy 2016