Suomalaisen periksiantamattomuuden ytimessä. Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta

Jos suomalaiselta älymystöltä ja kulttuuriväeltä olisi 1800-luvun polivälissä kysynyt, tunsivatko he olevansa osa ainakin jossakin suhteessa itsenäistä kansakuntaa, vastaus olisi varmastikin ollut vahva kyllä. Olihan Suomen suurruhtinaskunnan asema Venäjän kainalossa hyvinkin itsenäinen ja tunnustettukin: meillä oli oma, Ruosin vallan ajoilta peräisin oleva perustuslakimme ja suurimmasta osasta asioitammekin saimme päättää itsenäisesti valtiopäivillä. Taide ja kirjallisuus olivat puhjenneet kukkaan heräilevän kansallistunnon inspiroimina : oli kehitetty omaa kulttuuria, sävelletty jo ikiomaa sydänlaulua. Suomen Suuri Kertomus oli alkanut hahmottua, se oli saanut innostuksensa maailmalta, mutta sen raaka-aineet oli löydetty kotoa, syvistä metsistä, salomaiden kirkkaista lähteistä, sinitaivaalta. Nämä pian yli 150 vuotta sitten syntyneet suomalaisen sielun kuvat kuuluvat yhteiseen alitajuntaamme vieläkin...

Idea kansallisesta heräämisestä syntyi pienen piirin sisällä ja sai siellä miltei sankarillisia piirteitä. Hassua kyllä, tarinan sankarit, nuo työtäpelkäämättömät suoraselkäiset, torpissaan ja maatilkuillaan sinnittelevät ihmiset eivät oikeastaan tienneet nousseensa moiseen heroistiseen asemaan. Suurimmalle osalle tuon ajan suomalaisista omasta elinpiiristä ja päivittäisestä toimeentulosta huolehtimisessa oli  riittävästi työtä ja pohdittavaa, niin että se, mihin kansakuntaan sattui kuulumaan, oli heille tuolloin verraten yhdentekevää. Vasta kun suomalaisten syvät kansankerrokset saivat edes tasavertaisuutta muistuttavan oikeuden ja mahdollisuuden koulutukseen, alkoivat asiat tältäkin osin muuttua. Mutta nyt menen asioiden edelle ja sivuun, joten palatkaamme asiaan:

Sivistyneistöllä ja taideväellä oli aikaa pohtia syntyjä syviä - ja hyvä niin. Lopputulosta kehtaa hehkuttaa: mitä kaikkea taiteen kultakausi pitikään sisällään, mitä kaikkea kauas tulevaisuuteenkin vaikuttavaa se synnytti.  Jos kiinnostusta riittää, tietoa ja tunnelmia tuosta ajasta saa ammennettua esimerkiksi Markku Valkosen upeasta Kultakausi-teoksesta (WSOY 2007).

Mutta sitten tuuli kääntyi.
Kirjallisuushistorioitsija ja tietokirjailija Minna Maijala tiivistää sortokauden alun näin:

Keväällä 1899 Suomi joutui ankaran Venäjältä suuntautuvan paineen kohteeksi. Venäläismieliset lehdet olivat jo pitkään paheksuneet Suomen erityisasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana ja kun nationalistisen ääriliikkeen poliittinen valta oli vuosisadan loppuun mennessä kasvanut riittävän vahvaksi, muuttuivat puheet teoiksi, jotka järkyttivät sekä Suomessa että Euroopassa. Valistuksen korkeimmat arvot, sananvapaus ja kansalaisvapaus, katosivat hetkessä, ja tilalle tuli ankara sensuuri, yhdistys- ja kokoontumisvapautta rajoitettiin ja kansalaisten toimia alkoi valvoa mittava santarmi- ja urkkijajärjestelmä.

Venäjällä oli tietenkin omat sisä- ja ulkopoliittiset syynsä toimintatapojensa muutokseen. Venäjän tuon aikaisista intresseistä ja poliittisesta ilmapiiristä saa hyvän yleiskuvan esimerkiksi Risto Volasen teoksesta Suomen synty ja kuohuva Eurooppa (Otava 2017).
Nyt käsittelyssä oleva Minna Maijalan teos keskittyy nimensä mukaisesti Suomen päähän,  suomalaisten omiin reaktioihin sortovallan alla. Nämä kaksi kirjaa täydentävät tältä osin hienosti toisiaan, joten jos Suomen historia kiinnostaa, suosittelen lukemaan teoksia tietyiltä osiltaan jopa rinnakkain.

Tuntuu, ettei Maijala ole jättänyt yhtäkään kiveä kääntämättä 1800-1900-lukujen vaihteen sortokautta tutkiessaan ja tätä kirjaa kirjoittaessaan, sillä teos on äärimmäisen paneutunut, satojen ja taas satojen yksityiskohtien kirjoma. Maijala on käyttänyt lähteinään aikalais- ja silminnäkijäkertomuksia, kirjallisuutta, valikoituja sanomalehtiartikkeleita, sekä kulttuuriväen jälkeensä jättämiä päiväkirjoja ja laajaa kirjeenvaihtoa, ja luonut aineistonsa pohjalta suomalaisen taistelu- ja selviytymistarinan vailla vertaa. Mukana on monia tuttuja nimiä kirjailijoista ja kustantajista lehtimiehiin, tulisieluisia taiteilijoita ja säveltäjiä lähipiireineen... Myös sivistyneistöön kuuluvat naiset ovat läsnä, he ottavat näinä vuosina ensimmäisiä askeleitaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiellä.

Pääsemme Maijalan johdolla näkemään, kuinka kulttuuria ja kansallisaatetta rakennettiin, ja kuinka sitä sortovuosina puolustettiin kaikin mahdollisin ja melkeinpä mahdottominkin keinoin, niin ettei henkilökohtaisilta tragedioiltakaan aina säästytty. Ainakin aluksi yhteinen asia koettiin näinä vuosina omaa etua tärkeämmäksi, niinpä koko sivistyneistö tuntui puhaltavan yhteen hiileen. Ajan kuluessa rintama tietenkin repesi kielikysymykseen ja muihin poliittisiin näkemyseroihin. Kuitenkin vastarinnan ydin säilyi: oman kulttuuri ja kansallinen identiteetti, yhteydet Eurooppaan ja sen valistuksesta kumpuaviin arvoihin - sekä sananvapaus - olivat asioita, joiden säilyttämisen puolesta tehtiin töitä öitä myöden ja tunteja laskematta...

Vaikka sortokauden tapahtumat olivat minulle päällisin puolin tuttuja, en voinut ennen tätä lukukokemusta kuvitellakaan, kuinka erityislaatuinen, vaikea ja vaarallinen tuo ajanjakso tosiasiassa olikaan  Alussa sortotoimia vastustavan Kagaalin (so. salaisen vastarintajärjestö)  periaatteena oli toimia rauhanomaisin keinoin, muttaVenäjän otteen kiristyessä halu suoraan toimintaan kasvoi. Onneksemme tukea alkoi pahimmassa vaiheessa tulla myös Suomen rajojen ulkopuolelta...

Satoja tuhansia puumerkkejä keränneitä kansalaisadresseja ja kansanvalistusta, yöllisiä kokouksia, henkilöpalvontaa, heinälatoihin piilotettuja painokoneita, laittomia, hameiden alla kuljetettuja  lehtolehtisiä, kauniiksi  metaforiksi muunneltuja kapinarunoja, sanomalehtien salaviestejä, helposti huiputettavia sensuuriviranomaisia, poliittisia taisteluja,  pidätyksiä, pakoja ja maastakarkotuksia. Koti-ikävää, sensuroituja kirjeitä ja salaisia laivamatkoja myrskyssä.   Ja vihdoin myös Etelä-Amerikka, minne Suomi ja osa suomalaisista siirrettäisiin, jos pahin tapahtuisi (utopioita syntyi näinkin.)

Bobrikov, Schauman, tulinen aate ja Senaatin rappuset...

Luin tätä  tietoteosta kuin  seikkailukertomusta. Samalla sain uusia näkökulmia suomalaiseen, sortokauden ajan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Voinkin hyvillä mielin suositella  kirjaa kaikille historia- ja taidefriikeille. Vakuutuin Minna Maijalan varsin valloittavasta tyylistä jo hänen edellisen tietokirjansa Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth  (Otava 2014) parissa ja tämänkertainen lukukokemus vain vahvisti näitä hyviä tuntemuksia.


Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta 
Otava 2017

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Näytelmä vuodelta 1885

Ote Työmiehen vaimon  lehtiarvostelusta vuodelta 1887:
...Naisten wapautus eli niin kutsuttu emancipationi-aate on siis tawalla tai toisella pohjana tässä näytelmäkirjallisuuden tuotteessa, jossa mitä murheellisimmilla wäreillä kuwataan kurjuutta yhteiskunnan keskuudessa. Joka elämää oikein tuntee, sen täytyy tunnustaa, että onnettomampi osaisten seasta löytyy sen suuntaista kurjuutta kuin Minna Canth niin sattuwin piirtein maalaa, waan että kaikki wiheliäisyys juontuisi lakien luonnottomuudesta on wallan ajattelemattomasti päätelty. Myös niitäkin asetuksia, joita emancipationi-sankarit laatiwat, woitaisiin wäärin käyttää. ---
Näytelmässä kosketellaan niinkuin jo sanoimme, muitakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niinpä esim. nykyajan kristillisyydelle annetaan sellaisia siwalluksia, joita ei odottaisi wapaamielisiltä uuden ajan aatteiden edustajilta. Näytelmän kirjoittajan tarkoitus on ainoastaan iwata nykyistä kristillisyyttä... (Oulun ilmoituslehti 11.6.1887 **)

  Niinpä. 28.1. 1885 Suomalaisessa teatterissa kantaesitetty, ristiriitaisen ja suorastaan skandalöösin vastaanoton saanut näytelmä oli totta totisesti aikansa 'tapaus'. Mitään näin suoraa, suorastaan huutavaa kuvausta ihmiselämän kurjuudesta ei kenenkään suomalaisen  näytelmäkirjailijan kynästä ollut ennen ilmestynyt. Canth varmasti tiesi, millaisen vastaanoton näytelmä tulisi saamaan ja siihen hän varmasti myös pyrki: kohauttamisen halu oli hänellä verissä, mutta tärkeintä oli kuitenkin itse asia. Näytelmä otti vahvasti kantaa ennen muuta naisten asemaan, mutta käsitteli siinä myös raittiusaatetta ja ajalle tyypillistä ankaraa, patriarkaalisiin arvoihin nojaavaa uskonnollisuutta.

 Muualta tulleeseen realismiin oli jo tutustuttu; Henrik Ibsenin kohuttu perhedraama Nukkekoti (Et dukkejhem, 1889) oli esitetty Suomalaisen teatterin voimin Helsingissä jo vuonna 1880 ja Kuopiossakin vuonna 1882.
 Tuon Kuopion esityksen oli nähnyt tietenkin myös tulisieluinen, yhteiskunnallisista ja uusista taiteellisista virtauksista äärimmäisen kiinnostunut Canth, joka varmastikin ihastui Ibsenin tapaan käsitellä perheen sisäistä dynamiikkaa ja naisen asemaa.
Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyikin sitten tämä 'kohauttaja', ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä.  Canth osasi haistaa tuulet: Euroopassa kuljettiin kohti rohkeampaa, realistista ilmaisua ja Minna halusi olla liikkeessä mukana.

  Työmiehen vaimo on kaunistelematon, yhteiskunnallisesti vaikuttava tarina Johannan ja Riston alusta alkaen tuhoontuomitusta avioliitosta. Alkoholismiin taipuvainen Risto jättää vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa käytännössä heitteille ja ryyppää Johannan mukanaan tuomat myötäjäisrahatkin heti papin lausuttua aamenensa. Johanna yrittää pitää perheensä ja etenkin heikkona ja sairaana syntyneen lapsensa hengissä  haalimalla töitä mitä saa, mutta nekin rahat Risto käyttää sumeilematta 'anniskeluun', onhan mies perheen pää, eikä vaimolla ole laillista oikeutta päättää itse omaisuudestaan. Johanna ja hänen lapsensa jäävät vaille lain suojaa.

  Ympäristö sysää vastuun  kuitenkin naisen kannettavaksi. Uskonto, laki ja oikeus ovat Riston puolella, ja Johannaa ojennetaan - jopa syyllistetään: hänen on parasta alistua miehensä tahtoon paitsi lain ja oikeuden, myös Jumalan edessä - Naapuruston emännän Leena-Kaisan sanat tuntuvat naulaavan Johannan kohtalon kohti lopullista tuhoa:

  Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki
hänelle palkitaan. Niin kurit tääll' ja auta siell', laulamme virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi tällä tavoin vaan kirkastetaan.

  Vastapainoksi mukautuvalle ja alistuvalle Johannalle Canth on tuonut näytelmäänsä tulisieluisen romanityttö Kertun, eli Homsantuun, joka heti näytelmän alussa ilmestyy Johannan ja Riston häihin syyttäen sulhasta hänelle antamansa naimalupaksen ja kihlauksen rikkomisesta. Aktiivisesti toimiva Homsantuu edustaa suoraa kapinaa ajan patriarkaalista hegemoniaa vastaan. Tämä nuori nainen ottaa oikeuden sananmukaisesti omiin käsiinsä, ja vaikka hänen kapinansa murretaan, on näyttämöllä nähty jotakin äärimmäisen tärkeää: Homsantuu ei alistu, vaan haastaa miehisen vallankäytön avoimesti, kuin sotaa julisaen. Monimutkaisilla juonikuvioilla viritetyn näytelmän lakipisteeksi nousee kohtaus jossa Homsantuu riuhtoo itseään irti käsiraudoista ja huutaa:

Teidän lakinne ja oikeutenne. Ha, ha, ha, ha. Niitähän minun pitikin ampua.

  Millaisia mahtoivatkaan olla ne 'sielunliikahdukset', joita tähtinäyttelijä Ida Aalbergin esittämä Homsantuu yleisössään herätti. Monenlaisia reaktioita varmasti syntyi - ja juuri se lienee ollut Canthin päämäärä. Nuoren, rämäpäisen naisen hahmossa on varmasti aimo ripaus Canthia itseään; heissä on samaa tulta ja tappuraa, samaa paloa oikeudenmukaisuuteen. Vuonna 1884 päivätyssä kirjeessä hän kertoo Homsantuusta seuraavaa:

  Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisi tullutkaan, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! »Ingen rädder här», minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun.  Ainoa pelkoni on, että Tohtori [Bergbom] ne sieltä karsii pois.


  Canth teki paljon yhteistyötä Suomalaisen teatterin perustajan, Kaarlo  Bergbomin kanssa ja kirjeenvaihto oli vilkasta myös Työmiehen vaimon syntyaikaan. Kovaa vääntöäkin käytiin, muun muassa siitä, mitä lavalla sopi esittää ja mitä ei. Bergbom toivoi näytelmään sovinnollisempaa loppua, jopa niin että Johannakin saisi pitää henkensä, mutta Canth ei antanut periksi:

  Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt – kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutionia. Ei se käy nyt. Nyt täytyy panna kova kovaa vasten ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamatoin sisällinen pakko.

Bergbom poisti Suomalaisen teatterin esityksestä näytelmän revolutionihenkeä korostavan loppukohtauksen: Vaikka Johanna makaa kuolleena aitassa ja Homsantuu on epäonnistuneen miestappoyrityksensä jälkeen viety kruunun huostaan, Risto ei vieläkään osoita katumuksen merkkejä vaan antaa naisilleen lopulliset piutpaut huudahtamalla juoppokaverilleen Topolle: Pyh, joutavia! lähdetään me anniskeluun.
Canth sisällytti paljon puhuvan loppukaneettinsa näytelmän painettuun versioon.

Millaista maailmaa Työmiehen vaimo pelmahtikaan pöyhimään! Tiedämme, että naisen yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla olematon. Sukupuolten välinen epätasa-arvo tuli näkyviin erityisesti naimisissa olevien naisten elämässä; naimattomat naiset olivat tulleet miesten kanssa yhdenvertaisiksi lain edessä jo paria vuosikymmentä aikaisemmin, mutta heti kun nainen asetti morsiuskruunun päähänsä, hän menetti oikeutensa hallita omaisuuttaan, toisin sanoen joutui miehensä holhoukseen. Työmiehen vaimo iski salamana juuri tähän epäkohtaan. Näytelmä vauhditti lakiuudistusta, joka antoi naimisissa oleville naisille oikeuden määrätä itse omaisuudestaan.

 Niin kuin aina, uudistus herätti vastustusta ja sitä koetettiin kyseenalaistaa (nykylukijan silmin) mitä ihmeellisimmillä kirjoituksilla. Esimerkiksi  artikkelissa 'Naiskymyksistä'( Hämäläinen 4.7.1885) viitataan suoraan Canthin näytelmään:

"Sillä jos mies on wäkivaltainen roisto, niinkuin Risto on, ja waimo heikko kananpää, niinkuin Johanna, niin ryöstää mies waimon ansaitsemat markat waikka seitsemän lakia olisi niitä suojelemassa, jollei ne ole kolmannen miehen takana säilössä. Mutta semmoinen kolmas mies on aina waarallinen awioliitossa. -- hän, kolmas mies, on senkin wuoksi waarallinen, että hän antaa kielilakkarille aihetta, vaikkei syytäkään olisi... Jos taas waimo on tukewa, niin hän säilyttää sekä omat että miehensä ansiot ja pitää ukon tohwelin wallassa, niinkuin usein nähdään tapahtuwan." (**)

Canthin teosta voi hyvällä syyllä kutsua maailmaa muuttavaksi, vallankumoukselliseksi kirjallisuudeksi. Ja sellaista jälkeä saavat aikaan hyvin harvat.

*Tässä kirjoituksessa olen lainannut Minna Maijalan kirjaa Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava 2014) sekä Kansalliskirjaston digiaineistoa (**)

Näytelmää on luettu myös täällä: Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Yöpöydän kirjat.


Minna Canth: Työmiehen vaimo
WSOY 1885

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Viimein oli minunkin aika syventyä kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan kirjoittamaan, monipuoliseen ja paljon kehuja ja kiitosta keränneeseen Minna Canthin elämäkertaan.
Kiitoksiin on hyvin helppo yhtyä, sillä teos oli todella hieno lukukokemus: pääsin jännittävälle ja erittäin nautittavalle aikamatkalle Suomen kulttuurihistoriaan ja tunsin melkeinpä ystävystyväni Minna Canthin kanssa, sillä näin hänet nyt kuin ensimmäistä kertaa kokonaisena ihmisenä -  tuntevana ja kokevana, herkkänä, hellänä ja  hehkuvaisena.
 Maijala onnistuu päivittämään Canthin pölyttynyttä kuvaa raikkaalla otteella ja uusilla näkökulmilla, jotka aikaisemmassa Canth-tutkimuksessa ovat jääneet (tai jätetty) kokonaan huomiotta.
Kuka hän oli, tämä palavasieluinen nainen, joka kuului aikansa tärkeimpiin kulttuurivaikuttajiin, kirjailijoihin, tasa-arvon ja naisasian soihdunkantajiin?

  Olemme tottuneet näkemään Canthin matroonamaisena ja tuikeana naisasialiikkeen pylväsjumalattarena, jonka täytyi henkilökohtaisella tasollakin murtautua irti mieshegemonian kahleista ennen kuin pystyi toteuttamaan itseään vapaasti ja joka sen jälkeen toimi yhden asian naisena, taistelutahtoa ja peräänantamattomuutta uhkuen. Maijalan mukaan kuva on vääristynyt. Käsityksen taustalla kummittelee varsinkin Lucina Hagmanin 1900-luvun alkuvuosina kirjoittama elämäkerta, jossa Hagman muokkaa Canthin elämänkulun tarkoitushakuisesti mieleisekseen, palvelemaan naisasialiikkeen tavoitteita. Tämän Canth- kuvan Minna Maijala haluaa kertakaikkiaan murtaa ja puolustaa näkemystään omissa tutkimuksissaan esiinnousseilla seikoilla.

Uuden tulkinnan mukaan  Canth ei uhriutunut avioliitossaan eikä hänen yhteiskunnallinen toimeliaisuutensa keskittynyt pelkästään naisasian edistämiseen, vaikka se toki olikin hyvin tärkeä osa hänen julkista työtään. Avioliitto J. F. Canthin kanssa oli Maijalan mukaan hyvin tasa-arvoinen ja kunnioittava, Minna sai toteuttaa itseään niin kirjallisesti kuin yhdistysriennoissa sillä aikaa kun apulainen hoiti perheen taloutta ja pariskunnan kuutta lasta. Tulisieluinen nainen oli kiinnostunut yhteiskunnasta, tieteestä ja taiteesta laajalla skaalalla: tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä tietoa ja ajan ilmiöitä tauotta. Näin tapahtui siis jo hänen miehensä eläessä. Se, että Maijala laajentaa käsityksiämme Canthista, ei suinkaan vähennä hänen merkitystään naisten tasa-arvon puolusajana, oikeastaan päin vastoin: hämmästyttävän laajan katsantokantansa ansiosta hänellä oli kykyä vetää suuria linjoja yhteen:

Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys. 

En voi olla ihailematta ja ihmettelemättä tätä ihmistä; mistä hän sai energiaa yhteiskunnalliseen ja kirjalliseen toimintaansa vielä senkin jälkeen kun oli jäänyt miehensä kuoleman jälkeen seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi ja alkoi samoihin aikoihin hoitaa (käytännössä yksin) vanhempiensa kauppaliikettä Kuopiossa, sitä vielä kunnianhimoisesti laajentaen. Hektinen elämä vei väistämättä voimia ja kun mukaan luetaan vielä Canthin osakseen saama vastustus monelta aikalaistaholta, ei liene ihme että stressi,  uupumus ja sairaus yllättivät, katkaisivat hänen taipaleensa aivan liian varhain...

  Herkkä, hellä hehkuvainen -teos esittelee meille suvereenin, ajatuksiltaan laaja-alaisen maailmannaisen, joka (hämmästyttävää kyllä) viihtyi paremmin kotosalla Kanttilassa kuin matkan päällä maailman turuilla ja toreilla. Canth on mainio esimerkki siitä, kuinka uudet aatteet ja ajatukset voivat saavuttaa niistä kiinnostuneen ihmisen missä vain. Sananmukaisesti: maailma tuli Kanttilaan, jonka ovet olivat auki aina ja kaikille; Minna oli intohimoinen lukija, tiedonkerääjä, kommentoija, keskustelija ja tehokas verkostoituja.
Suuria areenoita kaihtavasta, miltei ujosta Minnasta kuoriutui kynän varressa ja intiimeissä keskusteluissa aikansa kirkkaimpiin kuuluva valonkantaja. Ja juuri keskusteleminen - sekä kasvokkain että kirjallisesti käyty - lienee ollutkin Minna Canthin elämän suurimpia nautintoja, luulen ma...

Olipa kyse sitten naisten oikeuksista, tyttöjen koulutuksesta, kielikysymyksestä, köyhän kansanosan puolustamisesta, kirjallisuuden uusista tuulista, uskonnosta, Suomen itsenäistymispyrkimyksistä, filosofiasta, darwinismista, terveysvalistuksesta, seksuaalisuudesta (tuolloin puhuttiin vielä siveyskysymyksistä), psykiatrian virtauksista... Canth otti asioista selvää, muodosti niistä oman mielipiteensä ja  keskusteli teemoista innokkaasti, osuipa keskustelukumppaniksi sitten kuka samoista asioista kiinnostunut hyvänsä. Kanttilassa sallittiin myös eriävät mielipiteet ja se teki Minnan salongin keskusteluista varmasti vielä monin verroin kiintoisampia. Salongissa vieraili aikakauden älymystöä, kirjailijoita, sanomalehtimiehiä, tieteilijöitä ja taiteilijoita. Ei liene salaisuus se, mikä heitä Kuopioon ja Kanttilaan veti. Minnan avoin keskustelulinja säilyi muuttumattomana silloinkin, kun hänen ajatuksensa ja kirjallinen tuotantonsa saivat osakseen murskaavaa arvostelua ja vastustusta, joka toisinaan äityi silkaksi pilkaksikin. Minna jatkoi kannanottojaan ja kirjoittamistaan, ja avasi arvostelun herättämiä uupumuksen tuntojaan vain lähimmilleen.

Pääsin tämän teoksen siivittämänä seuraamaan Canthin yksityistä ja julkista elämää, ystävyyssuhteita, monipuolista työtä erilaisissa yhdistyksissä ja hankkeissa, hänen ajatuksiaan ja  kirjallisen työnsä motiiveja ja vaikuttimia. On selvää että Canthista sukeutui aikansa tärkeimpiä realistikirjailijoita. Hänen kirjallista kehityskaartaan Maijala kuvaa teoksessaan innostavasti mielenkiintoisesti, hyvin läheltä...

  Paitsi Canthiin, Herkkä, hellä hehkuvainen on myös mitä mainioin kurkistus 1800-luvun lopun kulttuurielämään ja maamme aatehistoriaankin. Canth oli aikansa tytär; hän haistoi ajan merkit ja toi ne toiminnallaan kaikkien nähtäville. Näinhän muutokset yleensä tapahtuvat: ilmassa värehtii epämääräinen  halu  muutokseen ja sitten näyttämölle ilmestyvät ne, jotka käärivät hihansa ja ryhtyvät muuttamaan maailmaa,...

  Ja millaista aikaa Minna elikään: Suomen väestöstä suuri osa oli hyvin nuorta ja ainakin oppineissa piireissä eittämättä kovin innokasta ja uudistushaluistakin, ja mikä ettei, sillä uusia aatteita ja ismejä kantautui Suomen suurruhtinaskuntaan pitkienkin matkojen takaa. Elettiin aikaa, jolloin kirkon ja uskonnon valta alkoi heiketä,  tietoisuuteen iskivät Darwinin opit ja uudenlaiset poliittiset aatteet. Tasa-arvoajatus ja naisasialiike heräsivät, työläiset ja köyhä kansanosa ryhtyivät vaatimaan oikeuksiaan, kansallismieli heräsi, lääketiede kehittyi, ihmiskäsitys muuttui. Suomen taide-elämä kukoisti ja sai vaikutteita alati muutoksessa olevasta yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta. Kirjallisuudessa kännyttiin kohti tieteellisempää, realistista ihmiskuvausta.  Huh huh, eikä tässä vielä kaikki...Ajan ilmiöt, niin yhteiskunnalliset kuin psykologisetkin, suodattuivat ja sulautuivat Canthin tuotannossa vaikuttavaksi kaunokirjallisuudeksi ja tulisiksi kannanotoiksi ja vaikuttivat dramaattisella tavalla myös hänen yksityiselämäänsä.

Kiitos Minna Maijalalle unohtumattomasta lukukokemuksesta!

Minnan Canthin maailmaan voi tutustua myös Minnan salonki -portaalissa, mistä löytyy  hänen käsikirjoituksiaan, lehtikirjoituksiaan, kirjeenvaihtoa, valokuvia ynnä muuta ynnä muuta...

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille blogissa pistäytyville hyvää huomista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Lisää kirjasta muun muassa täältä: Amman lukuhetki,  Kirjojen kamari, Kirsin Book Club,  Kulttuuri kukoistaa,  Luettua elämää,  Sinisen linnan kirjasto ja Täällä toisen tähden alla.


Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth 
Otava 2014