Khadija-tyttönen elää paahtavan auringon alla Somalian aavikon laidalla ja odottaa sadetta. Maa on rutikuiva, pilvimuodostelmat lipuvat hitaasti horisontin taa. "Onko tämä Allahin tahto? Emmekö ole kunnioittaneet häntä tarpeeksi ja nyt hän iskee päällemme ikuisen rangaistuksen?" kyselevät Khadijan kotileirin vanhat naiset.
Aavikon elämä on ankaraa. Tänne asettunut paimentolaiskansa on sopeutunut seuraamaan luonnon kiertokulkua: kuukausien mittaisia kuivia kausia seuraa lyhyt sadeaika, joka suo aavikon lapsille lyhyen helpotuksen ja antaa voimia seuraavaa kuivaa kautta varten. Samalla tavoin kuin aavikon ruoho piilottaa elämänvoimansa siemeniin, paimentolaiset koteloivat sadekauden vehreän muiston sydämeensä. Sillä tätä hetkeä he kaikki jaksavat odottaa:
Taivas ei lakannut satamasta ja vettä riitti.
Khadijan nuori mieli löysi ilon. Eläimet söivät ja lihoivat ja samassa tahdissa sai Khadijakin painonsa takaisin. Posket hehkuivat terveen punaisina. Ujo nauru täytti sielun.
Khadija keräsi polttopuut ja auttoi hooyo Fatimaa eläinten kanssa. Tasainen, vihreä ruohomatto peitti aavikkoa ja vuohet ja lampaat söivät heinää. Kamelilaumat tunkivat päänsä puiden lehvistöihin. Maito virtasi ja kamelin utareet pursuivat ja roikkuivat raskaina. Fatima ja Khadija lypsivät maitoa hiekalle, ettei pikkukameli joisi itseään hengiltä.
Paimentolaisleirin elämä on yhtäkkiä täynnä naurua ja laulua, nuotion äärellä tanssitaan ja kiitetään Allahia: Hän on se, joka antaa ja ottaa, ihmisen osa on totella ja kunnioittaa jumalansa päätöksiä.
Uskonto on ankarien luonnonolojen ohella tärkein paimentolaisten elämää ohjaava tekijä. Allahin pelko on iskostunut syvälle kulttuuriin: täällä koraanin säkeet ovat laki, jota vastaan ei kenenkään kuolevaisen ole lupa nousta. Klaanikulttuuri on lisäksi ankaran patrioottinen. Kaikki valta on miehillä, naisten arvo on olematon: heidän tehtävänään on pysyä 'puhtaana' avioliiton solmimiseen saakka ja tuottaa aviomiehen sukuun mahdollisimman paljon miehiä. Tyttölapsen syntymä on osoitus Allahin vihastumisesta. Tytär on käytännössä arvoton kuluerä aina naimaikäänsä saakka. Jos käy niin hyvin, että tytär sattuu olemaan kaunis ja työteliäs, hänestä saatetaan kuitenkin naimakaupan yhteydessä maksaa hyvinkin sata kamelia. Tytön ja naisen 'puhtaus' taataan julmalla silpomisrituaalilla. Ilman sitä perheen ja koko suvun kunnia saattaisi olla mennyttä. Se, että myös naiset tuntuvat vaativan silpomisen suorittamista omille tyttärilleen, on surullinen, ahdistava todiste paimentolaisyhteisöissä elävien naisten asemasta.
Khadijan äiti, hooyo Fatima on onneton. Hänen sankarillinen, yhteisön suuresti kunnioittama aviomiehensä kuolee klaanien välisessä yhteenotossa ja jättää jälkeensä vain yhden pojan. Hooyo Fatima palvoo ja hemmottelee ainoaa poikaansa ja kohtelee tytärtään kuin spitaalista. Äiti kasvattaa pojastaan isänsä seuraajaa,tämän muistoa kantavaa soturia, jonka aikanaan tulee kostamaan isänsä julman surman. Mutta kohtalo tekee suunnitelmat tyhjiksi, kun hoyyo Fatima ja Khadija jäävät yhtäkkiä kahden. Pahempaa kohtaloa Fatima ei voi enää itselleen kuvitella. Hän kääriytyy katkeruuteensa, muuttaa vihansa ankaraksi, fundamentalistiseksi uskonnollisuudeksi, jonka terävin kärki osuu aina Khadijaan. Tulee hetki, jolloin äiti vaatii tyttärelleen 'täydellisen puhdistusrituaalin' toimittamista. Oman tyttären tuskanhuudotkaan eivät estä häntä viemään sadistista silpomisrituaalia loppuun. 'Kaikki pois', Fatima huutaa kuin henkensä hädässä. Allahin ja hänen kuolleen sankarimiehensä kunnia on tärkeämpää kuin tyttärelle koituva kärsimys...
Mutta Khadijan elämänhalu on kärsimystäkin voimakkaampaa. Hän tahtoo laulaa, nauraa ja tanssia, nauttia elämästään siinä missä leirin muutkin nuoret. Tyttö saa vapaudenkaipuulleen tukea yllättävältä taholta: leirin uskonnollinen johtaja ottaa hänet suojelukseensa ja pehmentää katkeroituneen hooyo Fatiman vaikutusta tyttöön. Khadija oppii unelmoimaan sellaisistakin asioista, jotka eivät ole tähän saakka kuuluneet aavikon tytärten elämään: hän innostuu runonlausunnasta ja tahtoo ryhtyä kamelipaimeneksi. Eipä ihme, että nuori ja ylpeä Khadija saa osakseen ihmetteleviä katseita - jotka pikku hiljaa muuttuvat ihaileviksi - jopa hooyo Fatiman kasvoilla välähtää hymy...
Kaikkien aavikon tytärten tapaan myös Khadija päätyy aikanaan järjestettyyn avioliittoon. Hän joutuu eroon omasta tutusta elinympäristöstään, tilanteeseen, joka ei ole nuorelle tytölle helppo: uudessa kodissaan häntä on vastassa jo yksi vaimo, miehelleen alisteinen Luul, joka sairaalloisuudestaan johtuen ei ole kyennyt saattamaan maailmaan lasta. Luul ei tahtoisi jakaa miestään kauniin Khadijan kanssa, mustasukkaisuus liekehtii ja saa vaarallisiakin mittasuhteita. Naisten välille syntyy kaikesta huolimatta varovainen, kohtalonsisaruudesta kumpuava ystävyyssuhde ja ihmeekseen Khadija huomaa kiintyneensä myös heidän yhteiseen aviomieheensä. Kun vaarana on saada talouteen vielä kolmaskin vaimo, hän on valmis kääntymään jopa Allahia vastaan säilyttääkseen erityisasemansa miehensä sydämessä.
Nura Farahin viehättävä ja samanaikaisesti hätkähdyttävän todenmukainen tarina Somalian tyttäristä vei minut mukanaan. Se ihastutti, hämmensi, avarsi käsityksiäni Somalian lähihistoriasta, nykyisyydestä ja somalialaisten naisten asemasta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1950- 1960-luvuille, Somalian itsenäistymisen aikaan: Uusi valtio on vaikean valinnan edessä: yhtäältä halutaan kulkea kohti brittiesimerkin mukaista demokratiaa, toiset äänenpainot vaativat islamilaisen valtiojärjestelmän luomista. Seuraa lyhyt demokratian aika, joka sekään ei tuo sanottavaa muutosta aavikon tytärten asemaan. Aikanaan myös Khadijan oma tytär saa tuta tämän, haaveillessaan vaatimattomasta kouluttautumisesta, lukemaan ja kirjoittamaan oppimisesta.
Nura Farahin suomeksi kirjoittama esikoisteos tuo maamme kirjallisuuspiireihin aivan uusia tuulia, hehkuvia oranssin sävyjä, aurinkoa ja aavikon rytmiä! Saudi-Arabiassa syntynyt, 13-vuotiaana Suomeen muuttanut Farah on ehtinyt ennen Suomeen muuttoaan asua myös Somaliassa. Kirjailijatar itse on ehta kaupunkilaistyttö, mutta on haastatteluissa kertonut kuunnelleensa äitinsä ja isoäitinsä kertomuksia Somalian aavikolla eläneen paimentolaissuvustaan. Vaikka Aavikon tyttäret on fiktiivinen teos, Farahin suvussa kulkenut suullinen perinne pääsee tässä teoksessa vahvasti ja hienosti esille.
Lämmin kiitos kirjailijalle hienosta lukukokemuksesta! Jatkoa kirjalliselle uralle seurannee?
Kiitokset myös Kirjan pauloissa -blogin Paulalle! Voitin Farahin romaanin hänen keväällä pitämästään kirja-arvonnasta.
Aavikon tyttäriä on luettu myös muun muassa täällä: Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Kirsin kirjanurkka, Luettua, Mari A:n kirjablogi, Reader, why did I marry him? ja Sallan lukupäiväkirja.
Nura Farahin haastattelu Ylen Aamun kirja -ohjelmassa on nähtävissä Yle Areenan sivuilla.
Nura Farah: Aavikon tyttäret, 2014, 236 s.
Kustantaja: Otava, 2. p.
Kansi: Timo Numminen