Stella oli juuri sellainen kuin ajattelinkin

Kiirettä pitää kesälomalla. Näin viime päiviksi olemme saaneet Ranskasta vieraita ja se tietysti tarkoittaa turisteilua meidänkin poppoollemme. Suomenlinnassa on käyty, kanooteilla melottu. Porvoossa vierailtu ja Luonnontieteellinen museokin tuli kierrettyä. Eikä loppua  näy, paitsi minun lomalleni... Maanantaina pitäisi palata energisenä ja innokkaana sorvin ääreen. En ole ihan varma vastaanko vaatimuksia.

Lukenutkin olen, jonkun verran. Loma alkoi mukavasti kesälukumaratonilla, jonka aikana lukemistani kirjoista suosikikseni taisi nousta Maritta Lintusen Stella. Tiesin pitäväni kirjasta jo silloin, kun kuuntelin kirjailijan itsensä jutustelua tarinasta. Ei voi kuin ihmetellä, miksi minulla kesti  näin kauan siihen tarttua.

Maritta Lintunen : Stella 
Kustantajalta luettavaksi 

Stella kertoo haaveista, lahjakkuudesta sekä siitä, miten elämän kulku määräytyy. Iäkäs Stella on entinen tähtilaulaja, joka saa luokseen nuoren opiskelijatyttösen asumaan. Liisa huomaa sattuman vaikutuksen elämässään, mutta päättää olla ohjat käsiinsä - niin omalta kuin poikansa osalta. Voiko toisen puolesta kuitenkaan päättää ja miten paljon itselle sopiva voi viedä toista kohti hiljaista kuolemaa?

Tarina kertoo hivenen rikkonaisista ja pettyneistä ihmisistä, mutta teksti on kaunista ja on jotenkin lohdullista, miten intohimo voi kuitenkin palata ja kuljettaa uuteen, vaikka sitten ilman verisidettä kolmannessa polvessa. Henkilöhahmoilla on jokaisella omat haaveensa, mutta kukaan ei niitä saavuta täysin. Ehkä haaveiden ei olekaan tarkoitus vain totetutua. Niiden vuoksi pitää uhrata jotain muuta, tehdä työtä sydänverellään. Kaikkea ei saa koskaan.

Jostain syystä koin kirjan kovasti suomalaiseksi. Toki se kertoo suomalaisista ja tapahtumat sijoittuvat tänne, mutta kyse on jostain syvemmästä. Teksti soi kuin haikea suomalainen balladi ja kaupunkimaisemassa voi aistia sumuisen järvenselän ja kuulla kuikan kutsun - siis  noin kuvaannollisesti. Sävy on siis nostalgisen surumielinen. Ehkä juuri se tuo suomalaisuudesta jotain olennaista lukukokemukseen ja soitti joitain syvälle kätkeytyneitä kieliä sisimmässäni.

Pidin aiemmastakin lukemastani Lintusen kirjasta. Kaunis teksti yhdistyy hänen teoksissaan vaivihkaisiin jännitteisiin, jotka pitävät lukijan otteessaan.  Henkilöhahmot ovat ulkopuolisia, mutta osoittautuvat ehkä kuitenkin eniten eläviksi. Pitää ehdottomasti lukea vielä muitakin Lintusen teoksia. 

Viikon virkistykset

Jännä, miten asioilla on taipumusta kasautua. Nytkin olen lähdössä sunnuntaina koko viikon työmatkalle ja niin sitä vain tälle viikolle olisi ollut tarjolla ohjelmaa joka illalle. Ihan kaikkiin en sentään lähtenyt, sillä naamaa pitää näyttää vähän kotonakin varastoon ensi viikon poissaoloa varten, mutta parissa poikkesin. Kirjoihin liittyen tietysti, kuinkas muuten.

Perjantai-iltaa piristi kirjabloggaajien kuukausitapaaminen, jonne saimme vieraaksi ihanan Leena Parkkisen.  Tavalliseen tapaan olivat bloggaajat kaikkea muuta kuin hiljaisia, vaikka toki mielellämme kuuntelimme Leenan ajatuksia kirjoista ja muistoja Meksikon kirjamessumatkasta. Sitten lähdimme muuttamaan kustannusalan markkinointia ja keskustelu velloi kirjailijabrändin tarpeesta kirjojen myyntikärkenä, somen vaikutukseen nykymarkkinoinnissa ja erityisesti myynnin edistämisessä. Hyvää pohdiskelua, kärjekkäitä mielipiteitä ja virkistävää ajatusten pallottelua.

Ihanaa, miten koko mieli kirkastuu ja perjantai-iltaankin saa energiaa hyvästä keskustelusta. Kiitos kaikille! 

Keskiviikkona puolestaan oli WSOY:n kalevalanpäivän kirjasessiot. JP Koskinen ja Maritta Lintunen olivat kertomassa uutuuksistaan ja molemmat kirjat pitää tietysti nyt sitten myös lukea. Tosi jännä juttu, miten kirjailijan kertomana sitä kiinnittää huomiota kirjaan ihan eri tavalla. Haastattelijana toimi WSOYn Ina Westman. 

JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuulostaa jonkinlaiselta historialliselta veijariromaanilta kalevalaiseen tyyliin - tosin ei kuitenkaan kai runomitassa? (Oli pakko tarkistaa kirjasta - ei runomittaa) Pääsankareina on tuttuja hahmoja, jotka kokevat 1100-luvulla ennenjulkaisemattoma seikkailuja. Kalevalan toisinnosta siis ei ole kyse, vaikka perinteestä ammennetaankin. 

Samalla kuulimme kirjailijan tuumailuja siitä, miten hän kirjoittaa aina kirjan kerrallaan ja joka kerran valmiiksi mietittyyn kehykseen ja miljööseen. Siksi kuulemma ei tuotteliasta kirjoittajaa häiritse hypätä tyylilajista toiseen tiiviissäkin tahdissa. Valmiiseen settiin voi uppoutua suoraan, ei tarvitse muistella vanhoja. 

Maritta Lintusen Stella puolestaan kertoo taiteilijoista ja erityisesti musiikista. En tiennyt kirjailijan olleen laulunopettaja ennen kirjailijaksi ryhtymistään, mutta asiantuntijuus siis on taattu. Tosin tämä on ensimmäinen teemaltaan musiikkiin littyvä kirja hänen tuotannossaan. Viimeinen laulutunti tuli pidettyä vuonna 2006, mutta näin kauan kesti irtautua musiikista tarpeeksi kauas voidakseen kirjoittaa siitä fiktiivisen tarinan. 

Stella on vanha laulaja, joka persoonallaan vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin kauaskantoisesti eikä aina kai positiivisesti. Taiteilijapersoonat ovat mielenkiintoisia (luulenpa meiltä kotoa löytyvän  kaksi, aika stereotyyppistä määritystä vastaavaa...), samoin kuin ajatus ihmisten tekemisten, sanomisten ja energian vaikutuksista toisten kehitykseen. Hallitseva persoona voi tahtomattaankin jyrätä tai töniä. 

Lopuksi kuulimme tulevista käännöskirjoista keväälle - Yhtä en unohda eli Oxen! Metsään muuttava syrjäytynyt entinen sotilas ja murhadekkari... jep, kuulosti siltä, että pitää lukea. 

Lisäksi tänään on testattu, millaista on kertaalleen syväjäädytetty shamppanja - Meillä nimittäin oli muutama pullo unohtunut ulos pihavarastoon "jäähtymään" eli isäntä kantoi ne eilen illalla kotiin umpijäätyneinä. Ei siinä mitään, annettiin rauhassa sulaa ja maistettiin tänään. Kuplat olivat kaikki tallella eli hyvin kävi :-) 

Niin, ja jotta pakkaamiseen jäisi erityisen paljon aikaa (en ole vielä edes hakenut matkalaukkua valmiiksi ja lento lähtee su aamulla klo 9), niin olen menossa huomenna vielä teatteriin. Vuorossa Lemminkäinen Juha Hurmeen kirjoittamaan tarinaan perustuen. Tuskin maltan odottaa! 

Hauskaa sekin, että jokaiselta viikon kirjailijalta olen jo aiemmin lukenut jotain 

JP Koskinen : Kuinka sydän pysäytetään sekä Ystäväni Rasputin 

Maritta Lintunen: Hulluruohola 

Leena Parkkinen : Säädyllinen ainesosa 

Hulluruohola

Maritta Lintunen : Hulluruohola
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta

Minä en oikein tiennyt, mitä odottaa tältä kirjalta. Se oli hyvä. Sai hypättyä mukaan ja antaa tarinan viedä. Kertomus sopeutumattomien ihmisten, psykiatristen palvelujen toivottomien tapausten kanssa samaan taloon maaseudun keskelle päätyvästä tytöstä olisi voinut olla ihan mitä vain, jännitystarina, kauhutarina, siirappinen parannuskertomus, fantasia tai sitten ei mikään niistä. Kirja ei ollut mikään niistä. En oikein tiedä, mikä se oli.

Sara päätyy Riihen kylän koululle despoottisen isoisänsä toimittamana. Tarkoituksena on saada maailmalla huitelevat pojantytär rauhoittumaan ja ryhdistäytymään ottamalla vastuuta eristäytyneestä hoitolasta. Paikalle lähetetään muutama psykiatrisen hoidon tavoittamattomiin diagnosoitu tapaus sekä topakka taloudenhoitajatar. Sara taistelee aikansa vastaan, mutta vähitellen Hulluruoholan taika saa hänetkin valtaansa, varsinkin kun paikalle saapuu salaperäinen Matias Pohjola.

Kyseessä on siis rakkaustarina? Kyllä ja ei, rakkaudella on kirjassa roolinsa, mutta niitä on useampia. Rakkaus voi pelastaa tai kahlita. Se voi myös tuhota. Rakkaudettomuus puolestaan särkee tai sitten siitä saa eteenpäin vievää voimaa. Rakkaudella on kirjansa rooli, mutta se johtuu vain siitä, että rakkaudella on ihmiselämässä aina rooli. Oli sitä eli ei.

Hulluruohola kertoo myös normeista ja normien ulkopuolisuudesta. Riihen koululle päätyvät ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikki. Niin ainakin tulkitaan yhteiskunnan määritysten mukaisesti, mutta onko ihminen rikki, jos hän löytää onnensa toisin kuin muut? Pitääkö aina sopeutua? Sitä paitsi, kaikissa meissä on jotain rikkonaista, jos tarkasti tutkitaan. Hulluruoholassa erilaisuuden piirteet nousevat karikatyyrisiin mittoihin kaikissa asukeissa. Lopulta on vaikea erottaa hoitajaa hoidettavasta.

Minä pidin kirjasta hurjasti. Se ei ota kantaa. Se vain kertoo tarinansa ja antaa lukijan reagoida ja tulkita omien lähtökohtiensa mukaan. Se myös kertoo oikean tarinan eikä vain kuvaile eksentristen ihmisten omituisia touhuja. Palasista koostuu kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun joku ei jaksa, kun jollain on liian kiire, kun lapsi oppii näkymättömäksi ja löytää toisen todellisuuden pakopaikaksi. Pidin myös lopun käänteestä, vaikka jotain sellaista hiukan toivoin ja vähän ennakoinkin. Pelkäsin perinteistä ja helppoa loppua, mutta onneksi Lintunen ei sorru vaan tyyli pitää loppuun saakka.

Mikä kirja Hulluruohola sitten oikein on? Omissa luokituksissani kirjaan sen vain tylsästi nykykirjallisuudeksi. Ei se oikein sovi mihinkään lokeroon sen paremmin kuin henkilöhahmonsakaan. Miksi sitä oikeastaan pitäisi edes luokitella? Lukekaa itse, niin tiedätte.



Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta