Wikipedia

Aimo Tukiainen

suomalainen kuvanveistäjä

Aimo Johan Kustaa Tukiainen (6. lokakuuta 1917 Orivesi – 3. kesäkuuta 1996 Helsinki) oli suomalainen kuvanveistäjä.[1] Tukiainen kuului sodanjälkeisten vuosien keskeisimpiin suomalaisiin kuvanveistäjiin, ja hän suunnitteli useita julkisia muistomerkkejä, joista tunnetuin lienee marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas Helsingissä.

Aimo Tukiainen
Aimo Tukiainen vuonna 1962
Aimo Tukiainen vuonna 1962
Henkilötiedot
Syntynyt6. lokakuuta 1917
Orivesi
Kuollut3. kesäkuuta 1996 (78 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus suomalainen
Taiteilija
Ala Kuvanveisto
Kuuluisimpia töitä Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas 1960
Palkinnot

Pro Finlandia

Tukiainen siirtyi 1960-luvun alussa realistisesta tyylistä informalismiin. Hän vaikutti myös valtion taidehallinnossa ja perusti Purnun taidekeskuksen. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1977.

Elämänvaiheet ja kuvanveistäjän ura

muokkaa

Nuoruus

muokkaa

Aimo Tukiainen syntyi viipurilaisen sahatyöläisen Kalle Tukiaisen ja tamperelaisen kirjapainotyöntekijän Signe Berggrenin aviottomana lapsena. Hän asui alkuun kasvattilapsena torppari Kustaa Saarisen perheessä Orivedellä. Viisivuotiaana hän muutti kuitenkin isänsä luokse Viipuriin, kun tämä oli kyllästynyt elatusmaksujen maksamiseen.[1][2] Tukiaisesta oli tarkoitus tulla isänsä tavoin työmies, ja hän aloitti metallityön opinnot Viipurin ammattikoulussa vuonna 1931 sekä hankki myös maalarin ja lasittajan taidot. Kiinnostuttuaan kuitenkin taiteesta hän haki ja pääsi vuonna 1935 Viipurin taiteenystäväin piirustuskouluun, jossa opiskeli kaksi vuotta iltalinjalla ja kevätlukukauden 1938 täysipäiväisesti. Hän elätti itsensä ja rahoitti opintonsa työskentelemällä päivät maalarina.[1][3]

Tukiainen jatkoi taideopintojaan Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1938–1939 ja 1940–1941, talvisodan katkaistessa ne välillä. Hänen kuvanveisto-opettajanaan toimi Felix Nylund. Tukiainen vapautettiin asepalveluksesta, koska hänelle oli tullut keuhko- ja kilpirauhasvika 15-vuotiaana katutappelussa tapahtuneesta puukotuksesta, joten hän oli sotavuodet työpalvelussa ammusvarikolla Helsingin Vallisaaressa. Tänä aikana hän myös teki läpimurtoteoksensa, marmorisen Sotilaan pään (1940).[4] Tukiaisen varhaisimman kauden tärkeimmät työt olivat enimmäkseen vakavan realistisia marmorisia, dioriittisia ja graniittisia ihmisenpäitä.[1][5]

Nylundin kuoltua vuonna 1940 Tukiainen viimeisteli Oskari Jauhiaisen kanssa tämän kesken jääneitä töitä. Hän osallistui jatkosodan aikana taidenäyttelyihin, opetteli pronssivalutekniikan ja jättäytyi työpalvelun päätyttyä vuonna 1944 vapaaksi taiteilijaksi. Sodan jälkeen häntä pidettiin Suomen nuoren polven lupaavimpiin kuuluvana kuvanveistäjänä ja erityisesti vaikutusvaltainen taidekriitikko E. J. Vehmas ryhtyi tukemaan hänen uraansa.[6] Vehmaan on sanottu rakentaneen myös omaa asemaansa Suomen johtavana kriitikkona kohottaessaan Tukiaista sukupolven tuntojen tulkiksi, samaan tapaan kuin Onni Okkonen oli aiemmin toiminut Wäinö Aaltosen kohdalla.[7]

Monumentaalikuvanveistäjäksi

muokkaa
 
Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas (1960).

Tukiaisen ensimmäinen julkinen teos oli Karkkilaan pystytetty graniittinen vuoden 1918 sodassa kaatuneiden punaisten muistomerkki, joka paljastettiin vuonna 1948. Tukiaisen varhaiskauden pääteokseksi on sanottu Enso-Gutzeitin tilaamaa graniittista Tukinuittajat-veistosta, joka valmistui vuonna 1949 ja pystytettiin Imatran Tainionkosken voimalaitokselle. ”Työväen mies” Tukiainen aloitti monumentaaliveistäjän uransa työntekoa esittävillä tai työväenliikkeeseen liittyvillä veistoksilla, joista ilmeni kunnioitus ruumiillisen työn tekijöitä ja yhteistyötä kohtaan.[8] Sellaisille oli tilausta sotien jälkeisessä Suomessa.[9]

1950-luvun alussa Tukiainen teki yhteistyötä arkkitehti Osmo Siparin kanssa ja veisti alttarireliefin Tulkaa minun tyköni Siparin suunnittelemaan Sallan kirkkoon. Sipari taas suunnitteli Tukiaiselle Helsingin Lauttasaareen osoitteeseen Tiirasaarentie 27 ateljeetalon, joka rakennettiin vuosina 1951–1952.[10] 1950-luvun aikana Tukiainen toteutti muun muassa sankaripatsaita, tyyliltään kevyempiä suihkukaivoveistoksia sekä Eetu Salinin muistomerkin Poriin. Koko vuosikymmenen jälkipuoliskon häntä sitoi Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan toteutus.[1][11]

Tukiainen ei menestynyt Mannerheimin patsaan ensimmäisessä veistoskilpailussa, mutta toisella kierroksella vuonna 1954 hän sijoittui ensimmäiseksi Oskari Jauhiaisen avustuksella tehdyllä ehdotuksella, ja he saivat yhdessä muistomerkin tehtäväkseen. Kun Jauhiainen ei kuitenkaan saanut omaa kipsimalliaan valmiiksi sovittuun määräaikaan mennessä, hänet pudotettiin vuonna 1956 pois hankkeesta, ja Tukiainen toteutti muistomerkin yksin. Työprosessi oli Tukiaiselle hyvin rasittava. Ratsastajapatsaan jälkeen hän toteutti vielä realistisella tyylillä Juhani Ahon muistopatsaan (1961) Helsinkiin ja Iisalmeen, mutta uudisti tämän jälkeen taiteensa.[12]

Tukiaisen ensimmäinen vapaamuotoinen kokeilu oli vuonna 1959 pronssiin valettu Häkkyrä. Uutta avausta hänen julkisessa taiteessaan merkitsi Savonlinnan-Säämingin sankaripatsaskilpailuun vuonna 1960 valmistunut Vaiennut linnake, jonka palkintolautakunta kuitenkin hyllytti liian modernistisena. Se pystytettiin kolme vuotta myöhemmin Imatran Tainionkoskelle.[1][13] Heti kilpailuluonnoksen lähetettyään Tukiainen teki avustajansa Kain Tapperin kanssa syksyllä 1960 matkan Etelä-Eurooppaan. Matkan jälkeen hän omaksui pysyvästi uuden modernistisemman tyylin, jota on luonnehdittu informalismiksi.[14] Hän alkoi myös omaksua perinteisen kiven ja pronssin rinnalle uusia materiaaleja, kuten betonia ja hitsattuja rautaelementtejä.[1] Vaikka tyyli muuttuikin, Tukiainen jatkoi pääasiassa julkisen taiteen ja monumenttien parissa myös 1960-luvulla, jolloin syntyivät muun muassa Summan taistelujen muistomerkki Hämeenlinnaan (1965) ja suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet Tampereelle (tilattu 1966, valmistunut 1971) sekä Miina Sillanpään muistomerkki Soihtu Helsinkiin (1968).[1][15]

Joissakin myöhäisemmissä 1970–1980-luvun töissään Tukiainen palasi esittävään tyyliin ja tunnistettaviin hahmoihin. Hänen töillään on myös 1970-luvulta alkaen sanottu olleen kevyempi luonne.[1][16] Tukiainen teki koko uransa aikana lisäksi runsaasti mitaleita ja muotokuvia, muun muassa SVUL:n tilauksesta presidentti Urho Kekkosen muotokuvan (1967).[17] Muunnos tästä Kekkosen rintakuvasta sijoitettiin 1980-luvun lopulla Eduskuntatalon valtiosaliin.[18]

Sotamuistomerkkien tekijänä

muokkaa
 
Tukiaisen sota-aiheinen monumentti Virvatulet paljastettiin Tampereen Koskipuistossa Tampereen päivänä 1. lokakuuta 1971.

Tukiainen suunnitteli useita sankaripatsaita. Hänen 1940–1950-luvun jäyhän realistisen tyylinsä on sanottu huipentuneen vuonna 1952 valmistuneessa suurimuotoisessa Porin sankarihautamuistomerkissä.[19] Jo jatkosodan aikana vuosina 1943–1945 Tukiainen oli tehnyt sodan traagista puolta korostavan pienoisveistoksen Invalidi eli Sokea. Hänen informalistisen kautensa keskeiset sotamuistomerkit – kuten Vaiennut linnake ja Virvatulet – eivät genren perinteistä poiketen enää olleet herooisia tai eeppisiä vaan ne kuvasivat sodan kauhuja.[20]

Vaikutus Suomen taide-elämässä ja taidehallinnossa

muokkaa

Tukiainen oli Suomen Taiteilijaseuran hallituksen jäsenenä vuosina 1945–1948 ja 1953–1956 sekä puheenjohtajana 1964–1966 ja Suomen Kuvanveistäjäliiton varapuheenjohtajana 1951–1955 ja puheenjohtajana 1961–1962. Hän kuului myös Lallukan taiteilijakotia ylläpitävän säätiön hallitukseen vuodesta 1956 ja 1960-luvulta alkaen useisiin valtion asettamiin taidekomiteoihin, joissa hän pyrki puolustamaan valtion taiteilija-apurahoja. Kuvataidetoimikunnan puheenjohtajana hän oli kolmivuotiskauden 1968–1970.[21] Tukiainen kieltäytyi vuonna 1968 hänelle yksimielisesti esitetystä akateemikon arvonimestä, sillä hän oli kannattanut akateemikkojen palkkaukseen käytettävien määrärahojen siirtämistä tavallisiin apurahoihin.[22]

Kesällä 1962 Tukiainen osti Oriveden Pitkäjärven kylästä tontin kesäasunnokseen, josta tuli sittemmin Purnun taidekeskus. Ensimmäinen näyttely järjestettiin siellä kesällä 1967 samana vuonna syntyneiden Tukiaisen, Tuulikki Pietilän, Unto Koistisen, Taisto Ahtolan, Erik Enrothin, Ernst Mether-Borgströmin ja Pentti Melasen 50-vuotispäivien kunniaksi. Suuren suosion innoittamina näyttelyitä alettiin järjestää säännöllisesti joka toinen kesä, biennaalien tapaan, ja useita näyttelyhalleja rakennettiin. Tukiainen käytti Purnua tästä alkaen myös ateljeenaan.[23]

Tukiainen palkittiin vuonna 1956 Pro Finlandia -mitalilla. Professorin arvonimen hän sai vuonna 1977, ja samana vuonna hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke.[24] Kuoltuaan vuonna 1996 Tukiainen haudattiin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[25]

Perhe

muokkaa

Tukiainen solmi vuonna 1947 avioliiton Annikki Karttusen (26. maaliskuuta 1917 – 14. elokuuta 2018[26]) kanssa. Lapsia syntyi kaksi, Heikki ja koreografi Mirja Tukiainen.[1][27]

Aimo Tukiainen tutustui Annikki Karttuseen tämän sukulaisen luona Rajasaarenkadulla tehdessään muotokuvia WSOY:n kirjailijoista. Aluksi heidän elämänsä oli köyhää, sillä vasta 1950-luvulla Tukiaiselle alkoi tulla kuvanveistotilauksia.lähde? Annikin mukaan Purnu syntyi siitä, että Aimon oli saatava kipsivalutyöt suojaan. Tukiaisen ystävä, Oriveden opiston rehtori Heikki Hosia oli sitä mieltä, että paikka oli saatava Orivedeltä, koska Tukiainen oli sieltä kotoisin. Vuosien etsinnän jälkeen paikka löytyi Längelmäveden rannalta, mutta sekään ei kelvannut. Lopulta eräs maanviljelijä Koljonselältä suostui myymään tontin. Ensimmäisen näyttelyn aikana valmiina oli kolme hallia, myöhemmin seitsemän. Yleensä perhe meni pääsiäisen aikoihin Purnuun ja palasi sieltä vasta syys-lokakuussa. Vain pari joulua he viettivät Purnussa. Annikki Tukiainen oli töissä Sotainvalidien Veljesliitossa ja oli viikot töissä matkustaen aina viikonlopuksi Purnuun.[28]

Työluettelo

muokkaa

Julkiset teokset

muokkaa

Sankarihautamuistomerkkejä

muokkaa

Muita teoksia

muokkaa
  • Sotilaan pää, 1940
  • Invalidi eli Sokea, 1943–1945
  • Nuoruus, 1947

Kuvia teoksista

muokkaa
  •  
    Elonleikkaajat, muistolaatta, pronssi, 1945, Porvoo.
  •  
    Punaisten muistomerkki, graniitti, 1948, Karkkila.
  •  
    Valoa kohti, pronssi, 1949, Kauniainen.
  •  
    Tukinuittajat, graniitti, 1949, Imatra.
  •  
    Kuluttajaperhe seinäreliefi, harmaa graniitti, 1950, Helsinki.
  •  
    Keski-Porin kirkon sankarihautamuistomerkki, pronssi, 1952, Pori.
  •  
    Liikevoitto, pronssi, 1954, Helsinki.
  •  
    Tyttö. lintu ja kala, pronssi, 1954, Pori.
  •  
    Tiedon puu, graniitti, 1954, Tampere.
  •  
    Sankarimuistomerkki, 1958, Posio.
  •  
    Kalojen kanssa kilpaa, suihkukaivoveistos, pronssi, 1959, Kouvola.
  •  
    Juhani Aho, pronssi, 1961, Helsinki.
  •  
    Torielämää Hakaniemessä, hitsattu metalli, 1961, Helsinki.
  •  
    Solukko, suihkukaivoveistos, 1963, Mänttä.
  •  
    Vaiennut linnake, pronssi, 1963, Imatra.
  •  
    Jouset, metalli, 1963, Hämeenlinna.
  •  
    Pallopeli, betoni, 1966, Kokkola.
  •  
    Elonvirta – päiväperho, suihkukaivoveistos, pronssi, 1966, Tampere.
  •  
    Miina Sillanpään muistomerkki, pronssi, 1968, Helsinki.
  •  
    Virvatulet / Suomalaisen sotilaan muistomerkki, pronssi, 1971, Tampere.
  •  
    Evald Vainion patsas, pronssi, 1975, Kokkola.
  •  
    Linnan henki, 1975, Savonlinna.
  •  
    Urho Kekkonen, pronssi, 1980-luvun loppu (muunnos vuoden 1967 rintakuvasta), Helsinki (eduskuntatalon Valtiosali)
  •  
    Kirkonkukot, betoni, 1983, Orivesi.
  •  
    Jatkosotaan lähdön muistomerkki, luonnonkivi, prossi, 1985, Kouvola (Elimäki).
  •  
    Lalli, 1989, Säkylä (Köyliö).
  •  
    Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas, pienennös, 1990, Vaasa.
  •  
    Orivarsa, 1990, Orivesi.
  •  
    Rinteen veljesten muistomerkki, luonnonkivi, 1994, Asikkala.

Lähteet

muokkaa
  • Konttinen, Riitta: ”Tukiainen, Aimo (1917–1996)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 35–36. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 Teoksen verkkoversio.
  • Lindgren, Liisa: Monumentum; Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000. ISBN 951-746-170-4
  • Valkonen, Olli: Aimo Tukiainen; kuvanveistäjä. Painatuskeskus, Helsinki 1993. ISBN 951-37-1198-6
  • Saskia: Elämää ja taidetta. Helsingin Saskia ry, Helsinki 2008. ISBN 978-952-92-3789-0

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k Konttinen, Riitta: ”Tukiainen, Aimo”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 35–36. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Valkonen 1993, s. 9.
  3. ↑ Valkonen 1993, s. 10–12.
  4. ↑ Valkonen 1993, s. 11, 15–17.
  5. ↑ Valkonen 1993, s. 19–22, 36.
  6. ↑ Valkonen 1993, s. 17–19, 22–23.
  7. ↑ Lindgren 2000, s. 197.
  8. ↑ Valkonen 1993, s. 36–37.
  9. ↑ Lindgren 2000, s. 201–202.
  10. ↑ Valkonen 1993, s. 23, 36, 39.
  11. ↑ Valkonen 1993, s. 41, 55.
  12. ↑ Valkonen 1993, s. 57–63.
  13. ↑ Valkonen 1993, s. 65–66.
  14. ↑ Valkonen 1993, s. 66, 68.
  15. ↑ Valkonen 1993, s. 80–86.
  16. ↑ Valkonen 1993, s. 94–96.
  17. ↑ Valkonen 1993, s. 98–101.
  18. ↑ Johannes Ijäs: Sauli Niinistön rintakuva odottaa tekijäänsä – eduskunnassa käsiteltiin puuttuvaa patsasta Demokraatti 11.3.2020. Viitattu 10.5.2020.
  19. ↑ Lindgren 2000, s. 205.
  20. ↑ Lindgren 2000, s. 214–216.
  21. ↑ Valkonen 1993, s. 115–117.
  22. ↑ Valkonen 1993, s. 118.
  23. ↑ Valkonen 1993, s. 121–122, 132.
  24. ↑ Valkonen 1993, s. 142, 145.
  25. ↑ Taiteilijamäki V21A (pdf) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.
  26. ↑ Kuolleita, Helsingin Sanomat 23.9.2018 s. C 18
  27. ↑ Hannu Koskela: Kesänäyttelyt saivat alkunsa Purnusta. Apu-lehti 2017
  28. ↑ Saskia: Elämää ja taidetta, s. 32–35.
  29. ↑ Lindgren 2000, s. 199.
  30. ↑ Valkonen 1993, s. 146.
  31. ↑ a b Valkonen 1993, s. 147–148.
  32. ↑ a b Pehkonen, Marja: Opas Hietaniemen hautausmaalle, s. 156, 176. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2019.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aimo_Tukiainen&oldid=22752332”