Pahvimuki

Hyvin pakattu

Vapautuneeseen ja menevään 1960-luvun tunnelmaan kuului myös helppous, johon liittyi vaivattomien kerta-astioiden läpimurto Suomessa 1968. Samaan aikaan työnteko kodin ulkopuolella lisääntyi ja uusi tuote jogurtti löysi tiensä suomalaisten jääkaappiin. Siitä tuli osa aamu- ja välipalaa, joka muovipikarissa toimi myös kätevänä lounaseväänä. Suomalaisten perinteisemmän suosikin viilin teollinen valmistus alkoi myös 1960-luvulla. Siihen asti viilit oli hapatettu itse kotona. Kuluttajien elämä muuttui uusien tuotteiden ja uusien pakkaustapojen myötä.

Tässä kohdin myös turkulainen monialayritys Huhtamäki-yhtymä lähti mukaan pakkausalalle. Monimuotoiset pakkaukset olivat kiinnostaneet Huhtamäki-yhtymän perustajaa Heikki Huhtamäkeä jo 1930-luvulta lähtien, jolloin perustettiin Hellaksen kotelo-osasto. Hänen mottonaan olikin ”Hyvin pakattu – puoleksi myyty”. Ja jokainen yhtymän tuottama makeinen, keksi, säilyke tai lääke tarvitsikin käytännöllisen ja samalla myyvän pakkauksen.

Yhtymä oli v. 1960 ostanut Mensan, joka valmisti makkaroiden ja säilykkeiden ohella metalli- ja kartonkitölkkejä. Mensan kartonkipakkauslinjasta muodostui 1965 oma tytäryhtiö, joka sai nimen Polarpak. Tehdas aloitti tuotantonsa kartonkisilla pahvimukeilla, mutta nopeasti tuotantoon kuuluivat myös suuren suosion saaneet voirasiat, sillä valintamyymälöiden tulo edellytti tavaroiden valmista pakkaamista. Valmiit voirasiat oli helppo ostaa kaupasta ja ne olivat sellaisenaan valmiita astioita perheen ruokapöytään. Voirasioiden kannet puolestaan olivat Polarpakin tuotannon ensimmäisiä muovituotteita.

Jogurttipurkeista syntyi uusi markkina-alue Polarpakille, joka rakensi uuden muovitehtaan Hämeenlinnaan 1974. Liedon Ilmarisiin valmistui 1976 Huhtamäki-yhtymän toisen tytäryhtiön Pyrkijän muoviteollisuuteen erikoistunut teollisuustalo, jossa on valmistettu mm. Jacky-jogurttipikareita.

Huhtamäki-yhtymä oli 1970-luvulle tultaessa monialayritys, johon kuului lähes 20 eri liiketoimintaa. Keskittämisen seurauksena 1990-luvulla mukana oli enää kolme pääalaa, makeis-, lääke- ja pakkausteollisuus, joista 1999 lähtien alkuperäisen Huhtamäki-yhtymän pää-toimialaksi jäi elintarvikepakkaus- ja kerta-astiateollisuus. Polarpakista, jonka nimi vaihtui 1986 Polarcup:iksi, oli tullut jo 1970-luvun lopulla Euroopan johtava kartonkikuppien valmistaja. Pahvimukit kuuluvatkin nykyhetken arkipäivään, samoin kuin valmiit voirasiat.

Sanna Kupila

Käyntikorttikuva

Ole Jonsen Aune oli Suomeen saapuva norjalainen. Hän asettui Turkuun ja ryhtyi elättämään itsensä yleisön kasvavalla kiinnostuksella otattaa itsestään muotokuvia valokuvaamoissa. Aunen ateljee sijaitsi Turussa eri paikoissa; aluksi Turun tuomiokirkon lähellä konsuli Säwen talon yhteydessä ja sitten Kristiinankadun ja Linnankadun kulmatontilla. Auneen kuvaamo oli suosittu. Käyntikorttikuvien hinnat olivat melko halpoja. Kuvaajat myivätkin ateljeissaan myös oheistuotteita: myyntikuvia kaupungista, albumeita, koteloita ja kehyksiä.

Ateljeet työllistivät runsaasti väkeä, sillä kuvaamoon tarvittiin apulaisia ja muuta henkilökuntaa. Valokuvaajan lisäksi tarvittiin lasinegatiivien ja vedosten retusoijat, kopistit, valokuvaajan apulainen ja juoksutyttöjä tai -poikia. Kuvaamot olivat oiva ja sovelias työpaikka erityisesti naisille ja heitä olikin alalla paljon. Valokuvaajan ammatin saattoi oppia hakeutumalla ateljeeseen valokuvaajan apulaiseksi.

Auneen kuvaamossa otetussa kuvassa nuori mies nojaa kreikkalaiseen pylvääseen, joka on todennäköisesti toimitettu kuvaamoon Saksasta, jossa joku elätti itsensä toimittamalla kuvausrekvisiittaa sinne sun tänne. Taustakulissi eli fondi on koristeellinen ja esittää keskieurooppalaista kaupunkia luonnonhelmasta nähtynä. Rekvisiitalla pyrittiin usein tavoittelemaan salimaista arvokasta ympäristöä. Lopulta tavaranpaljous kuvissa kääntyi itseään vastaan ja kaikesta krääsästä haluttiin eroon.

Minna Ijäs

Turun markka vuodelta 1556

Kustaa Vaasan hallintokauden lopulla Turun linnassa lyöty 1 markka vuodelta 1556 on

Turun museokeskuksen ensimmäinen kokoelmiin luetteloitu esine. Hopeisen markan

kolikon lahjoitti Turun kaupungin historiallisen museon perustamisvuonna 1881 Fredrik

von Rettig, joka oli yksi keskeisimpiä vaikuttajia museon alkuvuosikymmeninä. Kolikko

oli myös alku museon ensimmäiselle erikoiskokoelmalle eli raha- ja mitalikokoelmalle.

Turun linnan ensimmäinen rahaosasto avattiin jo 1891. Nykyinen esilinnaan sijoitettu

raha- ja mitalikabinetti avattiin maaliskuussa 1998. Rettigin lahjoittama Turun markka

kertoo osaltaan museon alkuajoista, mutta se on myös tärkeä muisto rahanlyönnistä Turussa 1500-luvulla.

Keskiajalla ja Kustaa Vaasan hallintokaudella Turku oli tiettävästi ainoa rahanlyöntipaikka

Suomessa. Rahanlyönti alkoi Eerik Pommerilaisen aikana noin vuoden 1410 tienoilla.

Turun rahapaja oli todennäköisesti koko ajan sijoitettuna Turun linnaan ja sen

toiminta oli ajoittaista. Koko rahapajan toiminnan ajan (n. 1410–1558) rahat lyötiin

hopeasta. Turussa lyötiin rahaa Kustaa Vaasan aikana 1523–24 ja 1556–1558.

Jälkimmäisenä rahanlyöntikautena lyötiin pyöreitä 1 markan, ½ markan sekä 2 äyrin kolikoita sekä neliskanttisia äyri-arvoisia klippinkejä. Viimeisestä rahanlyöntikaudesta säilyneiden asiakirjojen mukaan vuoden 1556 1 markan kolikoita lyötiin Turun linnassa 63.232 kappaletta. 

Rahajärjestelmän perustana oli keskiajalta periytyvä laskutapa, jonka mukaan markka jakaantui kahdeksaan äyriin, äyri kolmeen aurtuaan ja aurtua edelleen kahdeksaan penninkiin eli yksi markka vastasi 192 penninkiä. Vuoden 1556 markka oli

ostovoimaltaan suhteellisen suuri: Sillä olisi voinut ostaa esimerkiksi viisi jänistä, olutta

32 kannua (83,2 litraa!) tai kallista tuontiviiniä Reinistä kaksi kannullista (5,2 litraa).

Turun markan etupuolelle on kuvattuna Kustaa Vaasa kädessään vallan tunnukset

miekka ja valtakunnanomena. Etusivun reunaa kiertää teksti ”GOSTAVS D G REX

SWECIE” eli ”Kustaa Jumalan armosta Ruotsin kuningas”. Takasivulla on kruunattu Ruotsin

valtakunnan vaakuna. Ristin jakamassa kentässä on nähtävissä keskiajalta periytyvät

Ruotsin vaakunatunnukset eli kolme kruunua sekä Folkungien leijona. Keskellä

sydänvaakunana on Kustaa Vaasan tekemä lisäys eli Vaasa-suvun vaakuna. Reunateksti

kuuluu ”BEATVS QVI TIMET DOMINUM eli ”Autuas se joka pelkää/kunnioittaa

Herraa”. Tekstin perässä on lyöntivuosi 1556 sekä rahamestari Hans Hanssonin tunnuksena tammenterho.

Petteri Järvi

Henning von Rettigin polkupyörä

Vain pari minuuttia alun jälkeen se tapahtuu. Pyöräilevä Eeva-Kaarina Volanen joutuu väistämään heinäkuormaa ja kaatua humpsahtaa tienvarteen. Elokuvan ”Katupeilin takana” (1949) tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1892, ja Volasen esittämä Valborg Biörcke ajaa polkupyörän varhaisella mallilla, jota kutsuttiin velosipediksi. Siinä ei ollut ketjuja, vaan polkimet oli yhdistetty vipuvarsilla suoraan etupyörän akseliin. Nopeuden kasvattamiseksi ei ollut muuta keinoa kuin kasvattaa etupyörän kokoa, ja tuloksena oli nykysilmin takapyörään verrattuna suorastaan hullunkurisen suuri etupyörä - klassinen ”vanhan ajan polkupyörä”.

Ensimmäiset polkupyörät olivat statussymboleita, ja elokuvan pyöräilijän tavoin tämänkin omistaja oli yhteiskunnan kermaa, tupakkatehtailijasuvun vesa Henning von Rettig (1866-1924). Hän hankki pyörän Saksan Bremenistä ja ajoi sillä monisatakilometrisen taipaleen Wiesbadeniin jossa pyöräili ahkerasti vuosina 1886-89. 1800-luvun jälkipuoli oli polkupyörän nopean kehityksen kautta, ja eräässä mielessä Rettigin pyörä olikin jo moderni: siinä on vain kaksi pyörää. Jossain vaiheessa nimittäin uskottiin että teknisen evoluution voittajaksi selviytyisi kolmipyörä (tricycle), pysyisihän sillä verrattomasti helpommin pystyssä kuin kaksipyörällä (bicycle).

1900-luvun alkupuolella pyörä yleistyi ja kansanomaistui, se nopeutti ennen jalan tehtyjä matkoja ja teki mm. mahdolliseksi riiuureissut oman kylää kauemmaskin. Vuosisadan jälkipuoliskon autoistuminen korvasi pyörän toki monella tapaa, mutta 2000-luvun kaupunkikulttuurissa sillä on taas oma vahva, melkeinpä voisi sanoa käyttäjänsä kulttuurista stausta heijasteleva asemansa. Onko pyöräilyssä palattu Henning von Rettigin ja Valborg Biörcken aikoihin?

Kari Hintsala

Sotakorvauslaivat

Turun Sanomien ottamassa valokuvassa ovat venäläiset sotakorvauslaivat, jotka on rakennettu Crichton-Vulcanin telakalla Turussa. Oikealla on moottoriproomu Aleksandr Matrosov ja vasemmalla moottoriproomu Oleg Koševoi. Aleksandr Matrosov luovutettiin Neuvostoliitolle marraskuussa 1945 ja Oleg Koševoi tammikuussa 1946. Peräkkäin valmistuneiden laivojen rakennusnumerot olivat 792 ja 793. 

Sotakorvauslaivojen historian tuntija Raigo Liimanin mukaan kyseiset laivat olivat alun perin natsi-Saksan laivaston Kriegsmarinen tilaamat (Seeleichter 30 ja 31). Saksan ja Suomen hävittyä sodan laivat päätyivät sotakorvauksena Neuvostoliitolle.

Aleksandr Matrosov palveli vuoteen 1969, jolloin se poistettiin käytöstä. Sen viimeinen kotisatama oli Arkangeli.

Oleg Koševoin kohtalona oli haaksirikko pian valmistumisen jälkeen, sillä alus upposi vuonna 1946 Ruotsin rannikolla Nynäshamnista etelään. 

Sari Pihajoki

C. W. Wibergin siluetti Turun palosta

Liekehtivä muisto

Taivaanranta loimuaa punaisena ja oranssinhehkuisena. Kiirehtivien ihmisten hahmot piirtyvät mustina väriseviä liekkejä vasten. Jotkut yrittävät pelastaa omaisuuttaan palavista rakennuksista, osa huolehtii lapsiaan turvaan hiiltyneitä katuja pitkin. Kotieläimet juoksevat ympäriinsä. Naisten, vanhusten ja lasten muodostamat ihmisketjut välittävät vesisankoja palopaikalle. Miehet kiipeävät tikkaita ylös tyhjentääkseen vesisankonsa liekehtivän Tuomiokirkon katolle. Tuli leviää kuitenkin ahnaasti puutalosta toiseen ja sankan savun läpi on vaikea nähdä. Sekasorto leviää. Turku palaa.

Neljäs syyskuuta vietetään Turun palon vuosipäivää. Turku on palanut kaikkiaan 31 kertaa, mutta vuoden 1827 palo niistä tuhoisin ja samalla pohjoismaiden historian suurin kaupunkipalo. Tuli tuhosi lähes koko kaupungin jättäen 11 000 asukasta kodittomaksi. C. W. Wibergin Turun paloa kuvaava siluettileikkausteos teos on valmistunut todennäköisesti pian palon jälkeen ja on siten elävä aikalaisnäkemys kaupunkia kohdanneesta tragediasta.

Kullattujen kehyksien suojaama paperiteos kuvaa liekehtivää Turun tuomiokirkkoa sekä eri puolilla kaupunkia palavia rakennuksia pitsimäisen pikkutarkasti. Ihmiset kantavat sankoja pelastusjonoissa ja paloruiskut suihkuttavat vettä rakennuksia nuoleviin lieskoihin. Teoksen alaosassa kaksi feeniks-lintua pitelee palon päivämäärän osoittavaa kylttiä. Feeniks on myyttinen tulilintu, joka palaa, mutta syntyy aina uudelleen tuhkasta. Teoksen ympärillä kiertää teksti, jossa todetaan ylvään kaupungin palaneen tuhkaksi.

Tulipalo syttyi Aninkaistenmäellä Carl Gustav Hellmanin talolla kello 21 maissa. Voimakas tuuli levitti nopeasti tulen tiheästi rakennettuihin puutaloihin sammutusyrityksistä huolimatta. Aurajoen toivottiin estävän palon leviämisen laajemmalle, mutta puolenyön maissa tuli levisi toisellekin puolelle kaupunkia. Sammutustöitä haittasi myrskyn lisäksi miesväen vähäisyys: suurin osa kaupungin porvareista oli markkinoilla Tampereella ja ylioppilaat olivat loman vuoksi poissa kaupungista.

Turun palosta on paljon muistitietoa, ja myös kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 ammensi inspiraatiota onnettomuudesta sekä siihen liittyvistä kertomuksista useissa eri yhteyksissä - näyttelyistä esittävään taiteeseen ja jopa kulttuuripääkaupungin väreihin. Osa tapaukseen liittyvästä aikalaisdokumentaatiosta on hyvinkin persoonallista. Vartiovuoren observatoriossa havaintoja tekemässä olleen Turun Akatemian tähtitieteen observaattori, myöhemmin professori Argelanderin tiedetään kuvailleen tulipaloa havaintopäiväkirjassaan varsin lyhyesti: ”Tässä keskeytti havainnot hirveä tulipalo, joka pani Turun tuhkaksi.”

Perimätiedon mukaan siluettityön tekijä C. W. Wiberg oli varsinaiselta ammatiltaan merimies, joka perusti kauppaliikkeen Turun keskustaan, todennäköisesti Puolalankadun kulmille. Siluettiteoksen omistaneet Ulrika ja Gustaf Ahlman kuuluivat Wibergien ystäväpiiriin. Hänen vaimoaan Mathildaa kutsuttiinkin perheessä tuttavallisesti "pappa-musteriksi". Teoksen oletetaan olleen ripustettuna Ahlmanin suvun omistaman Metsämäen kartanon kirjastoon vuodesta 1853 aina vuoteen 1976 asti. Keväällä 2011 uniikki siluettiteos lahjoitettiin aiheeltaan kulttuurivuoteen liittyvänä Turun museokeskukselle ja se liitettiin Turun kaupungin taidekokoelmaan.

C. W. Wiberg

Turun palo, s.a.

siluettileikkaus, 54 x 63,5 cm.

Taskulan vaaka ja punnukset

Kaupankäyntiä rautakaudella

Läpi Turun historian kauppa on ollut kaupungille merkityksellinen asia. Jo rautakaudella ennen kaupungin syntyä, Aurajoen alajuoksulla oli tärkeä asutuksen ja kaupan keskittymä. Tästä kertovat seudun arkeologiset löydöt, kuten Koroisten lähiympäristössä sijaitsevat, rautakauden lopulle (n. 1000-1200 jKr.) ajoittuvat Taskulan ja Kirkkomäen ruumiskalmistot. Niihin haudatut vainajat olivat aikansa vallasväkeä.

Pronssia oleva vaaka ja punnukset ovat Taskulan kalmistosta, rikkaasti varustetusta miehen haudasta. Haudasta löytyi mm. kaksi hopeakoristeista keihäänkärkeä, pronssivati, kaksi hopeasormusta, hopeinen ristiriipus ja pronssisia vyölaitteen osia. Vaa’an ja punnusten yhteydessä oli myös hopearahoja ja niiden palasia. Taskulasta on löydetty myös toinen vaaka pakattuna pronssiseen vaakarasiaan ja Kirkkomäen kalmistostakin on vaakalöytöjä.

Rautakaudella hopean arvo, myös rahojen, määriteltiin painon mukaan. Rahoja voitiin myös rikkoa pienemmiksi paloiksi. Lisäksi käytettiin muitakin hopeaesineiden katkelmia, nk. pilkkohopeaa. Vaakaa saatettiin käyttää myös esim. suolan tai muiden mausteiden punnitsemiseen. Toiseen vaakakuppiin asetettiin punnukset, joita oli käytössä monen mallisia ja kokoisia.

Hopean punnitsemiseen liittyvät välineet yhdistetään kauppaan ja kauppiaisiin. Punnuksia on löytynyt niin runsaasti, etteivät ne yksistään ole kauppiaan tunnus. Todennäköisimmin Itämeren piirissä ei ollut yhtenäistä painojärjestelmää. Kauppiaiden ja erilaisten välittäjien kanssa toimivat tarvitsivat näin omat punnuksensa painojen tarkistamiseen, mutta omaa vaakaa ei tarvinnut olla jokaisella. Niitä ovat voineet omistaa esimerkiksi kauppaa välittäneet ja organisoineet talot. Vaa’alla ja vaakarasialla on voinut olla myös symbolinen ulottuvuus. Hauta-antimet olivat yksi väylä tuoda esiin mahtimiesten ja -naisten vaurautta ja asemaa. Vaakoja tunnetaan nimittäin myös naisten haudoista.

Taskulan väki oli osa verkostoa, joka organisoi ja kävi kauppaa myöhäisrautakaudella pohjoisen Itämeren piirissä. Tavaroita myös annettiin ja saatiin lahjoiksi. Lisäksi naimakaupat ja sukulaissuhteet ylläpitivät suhdeverkostoja.

Sari Mäntylä-Aspholm