Died Pretty: Free Dirt (Citadel / What Goes On 1986 LP)

Died Pretty: Free Dirt (Citadel / What Goes On 1986 LP),
photo Paul Tatz

Australialaisen Died Prettyn Free Dirt-levyn avaus Blue Sky Day ui liiveihin puoli huolimattomasti. Niin tuli hyllyyn aikoinaan koko bändi ja teki minusta uppotukin ja Died Pretty sulatti avarilla ja laajoilla sävelillä hauraan sydämeni. 

Vuonna 1983 perustettu bändi on heikoimmillaan ärsyttävä, mutta parhaimmillaan se on kuin kirurgi, joka kaivaa kehosta uusia ruumiinosia. Round And Round paiskoo kuin hiipuvan tornadon silmä ja toivoo, että se jo laantuisi. Siitä päästyä aloittaa Wig-Out riepottelun. Bändin urku-saundissa on ripaus kelttiläisyyttä ja isompi ripaus primitiivistä rockia. Kaikki tuntuu paikoin järjettömältä huutamiselta ja paidan repimiseltä, mutta väliin osuu hetkiä jolloin sydän on silkkaa kultaa. Laughing Boyhin on saatu nämä kaikki ainekset kasaan, kuten moniin muihin uljaisiin Died Prettyn biiseihin. 

Vaikka bändin kappaleet ujeltavat kuin aavikkotuuli, mahtuu tuotantoon myös kappaleita, joita voisi höveliäästi hiteiksi kutsua. A-puolen päättävällä Stoneage Cinderellalla voisi olla pienoisia edellytyksiä - tosin listatut todisteet puuttuvat. 

Levyn A-puolta leimaa reippaat kolmen minuutin kappaleet, mutta B-puoli taittaa matkaa pidemmällä kaavalla ja heti B-1, Life To Go (Landsakes) rikkoo viiden minuutin rajan. Juuri näillä pidemmillä biiseillä Died Pretty tuntuu olevan omimmillaan. Orkesteri ehtii rakentamaan sen äänimaiseman ja tarinan jota se havittelee - pitkän lounaan. Pienemmällä sähkömäärällä Life To Go voisi hyvinkin olla Nick Caven tuotantoa. 

 Just Skin on sitten jo minuutin Life To Go`a pidempi ja biisi palkitseekin pidemmällä lämmityksellä. Nyt lounaalle annetaan kunnon sulamisaika. Tunnelma levyllä on täysin muuttunut ja hiki nousee pintaan - ei temmon, vaan matkan puolesta. Kappaleen lopussa rautaa vääntyy kuin uppoavassa aluksessa. Mikäli olet hytissä, kirskunta tappaa ensin, sitten vasta hapen puute.

Myös levyn kansi palkitsee. Paul Tatzin hieno tunnelmakuva myrskyn noususta preerialla tuo sopivaa karuutta melodian rujouteen - samoin pelkistetty John Hartleyn otos hiekkaan hautautuvasta rauniosta. Tummat reunat vahvistavat mielikuvia. 

Died Pretty: Free Dirt (Citadel 1986 LP),
hoto John Hartley

Ron S. Peno ei välttämättä ole kultakurkkuisin solisti, mutta raudanluja kylläkin. Penon persoonallinen ääni jää mieleen ja se myös yksi pala Died Prettyn toimivuutta. Levyn tuottajana on häärinyt Rob Younger, joka on tuttu mm. Radio Birdman ja New Christs yhteyksistään.

Levyn B-puoli on silkkaa hunajaa. Se on vaellus, joka puhdistaa sielun. Viimeisenä etappina toimiva pitkä, Next To Nothing vauhdinjakoineen, on irtonaisten lihasten vetreyttä. Kuin vahingossa biisi lähtee raviin, eikä sitä saa pysähtymään ja koko bändi riehuu vailla kiintopistettä, kunnes happi ei enää kulje. Vieläkin tämän jälkeen matka jatkuu.

Levy on vaellus. Välillä paikkoja särkee, mutta maisemien tuoma mielenrauha saa säryn unohtumaan. Tuuli ujeltaa ja siltä on mahdoton suojautua. Pääosin matka kuitenkin palkitsee ja sen tuomat muistot pysyvät milessä pitkään, eikä aikaakaan, kun etsit jo uutta vaelluskohdetta!

***-tähteä (astekko 1-3)

The New Christs; Distemper (Blue Mosque Records, 1989 LP)

The New Christs; Distemper (Blue Mosque Records, 1989 ),
cover art Peter Simpson

Oi oi olipa mainio löytö kaiken unohduksen jälkeen. Mietiskelin yhtenä päivänä levyhyllyä ja sitä montako australialaisen The New Christs bändin levyä siellä on. Muistelin että hyllyssä olisi yhden LP-vinyylin lisäksi yksi CD. Tarkastin tilanteen ja CD-levyjä olikin kaiken kaikkiaan neljä! Kuin pitkään kadoksissa ollut karkkikätkö olisi löytynyt! Samalla tietysti hävetti, etten muistanut levyjen määrää. Ei näin oleellista bändiä saisi hukata näinkin totaalisesti. 

The New Christsin rehellisen raakaa rock´n roll soundia kaipaa ajoittain - välillä on päästävä museoon, puita pilkkomaan, syömään perunoita, istumaan villasukat jalassa nuotion ääreen...tiedättehän. Lisäksi kun tuohon rock´n roll soundiin on lisätty aimoa annos autotallisoundin karheutta ja alkukantaisuutta. Voisiko elämä maukkaampaa olla!

The New Christsin ura on edennyt sykleissä alkaen vuodesta 1980 (1980–1981, 1983–1984, 1987–1990, 1992–2001, 2006–nykyhetki), aina näihin päiviin saakka. Orkesteri tekee edelleen aktiivisesti keikkaa.  Bändin solisti Rob Younger on ollut solistina myös punk-bändi Radio Birdmannissa. Myös Radio Birdman jatkaa toimintaansa (aloittaneet 1974).

Levyhyllyn vinyylinä on vuonna 1989 ilmestynyt Distemper, joka oli Australian alternative listalla
#1. Valveutuneen radiotoimittajan avustuksella, poimin orkesterin Ylen silloin niin mainiosta musiikkitarjonnasta. Levyn hankin postimyyntinä Helsinkiläisen Fennica recordsin kautta. 

The New Christs; Distemper 

No Way On Earth on suoraviivainen, road-henkinen rock-biisi, jossa hallittu raivo pitää tummaa pilveä tarpeeksi lähellä. Kitara huutaa paikoin kuin jumittunut moottorisaha. Työmaalla kukkona heiluu rumpali Nick Fisher; mies paikallaan. Nyt kun solisti Rob Younger on lämmitetty, lähtee There`s No Time räkäisesti tamppaamaan polkua. Yksiselitteinen soundi ruokkii kaikella energialla, jota garage-henkinen rock vaatii. Tämän melodia voisi patentida, jos siihen saisi mukaan Youngerin "tulkinnan" liitteenä. Another Sin on poppia, mutta reippaammalla temmolla. Kaikki saavat hieman hengähtää, vaikka Younger ei siltä kuulostakaan. Loistoralli jossa soundit erottuvat upeasti! The New Christsin mielikuva heilahtaa kun The Marchin käenpesä alkaa. Koko bändi on napitettu ja puettu löysään pakkopaitaan. Pitkäsoiton garage-linja säilyy, vaikka välillä levätään. Aavistuksen Doorsia, mutta enemmän New Christsia. Rumpali Fischer ja kitaristi Charlie Owen pitävät mainion vireystason yllä. The Burning Of Rome rullaa tutummalla maskuliinisemmalla ja alkukantaisemmalla hiellä. Younger vähät välittää äänen puhtaudesta ja lataa täydellä energialla. Kuten tässäkin The New Christs soundi on tuhtia, tarkkaa ja omaperäisen rosoista. Biiseissä on laadukkaita kitarasooloja, joiden ei soisi päättyvän koskaan.

The Afterburn edustaa hiipivää hulluutta ja tiivistettyä patoutumaa. Jää ritisee, kunnes pettää ja virta vie mukanaan. Outo lämpö valtaa. The Afterburn on siirtymäbiisi, joka soi Colosseumin voimalla. Circus Of Sour on selväpäinen biisi sen suurempia hienotunteisia vivahteita. Vaikka biisin rakenne rikkoutuu heilahtelevilla sivuosilla, oikaisut tapahtuvat raivokkaasti ja paluu kipinöiville raiteille tapahtuu vaivattomasti. Coming Apart tulee vieläkin nopeammalla jyrällä. Kolme minuuttia alittuu, mutta matka säilyy. Sykkeessä ei säästellä. Nopea ja rapea. Nam. Levyn pyhiinvaellus-biisi on eittämättä majesteettinen Bed Of Nails. Biisin yksi hauskuuksista ovat mainiot pitkät hiljaiset osiot, joiden aikana ehtii ajattelemaan yhden jos toisenkin asian eri skaaloilla. Elämä vilahtaa. Kappale on täynnä tukahdutettuja tunteita, jotka biisin edetessä pääsevät koko komeudessaan valloilleen. Haavat aukeavat. Tähän ei kyllästy. Love´s Underground mankeloi herkemmällä soundilla, niin bändin kuin solistinkin osalta paketin kasaan. Biisiä varjostaa pakotettu nöyryys, jonka voi hätäisesti tulkita täytebiisiksi,  mutta kyseessä on kuitenkin lopetus, joka jättää edes aavistuksen optimistisen olon hurjan The Bed Of Nailsin jälkeen. Rauhallinen lopetus, jos niin voi selkeää rock-biisiä kuvailla.

The New Christs; Distemper (Blue
Mosque Records, 1989 ),cover
art Peter Simpson, photos Jim
Dickson, Nick Fisher

Ei ole lainkaan ihme, että Distemper haukkasi ykköspaikan Australian alternative listalla. Tällä levyllä kaikki toimii mikä kuviteltavissa on. Rob Younger on tuottanut levyn ja osan kansitaiteesta ovat hoitaneet basisti Jim Dickson ja rumpali Nick Fischer. Se kertoo hyvästä hengestä ja tasapainosta. Yhteinen ymmärrys kuuluu jokaisessa kappaleessa, tahdissa ja iskussa.

***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)

lähteet:

wikipedia

www.allmusic.com