Agents & Jorma Kääriäinen: Agents is...HERE! (EMI 2001 CD)

Agents & Jorma Kääriäinen: Agents is...
HERE! (EMI 2001 CD)

Kun etsin Agentsien Is More - levyä (1997), huomasin vähin äänin poistaneen sen levyhyllystä, olin laskenut sen Tuonelan virtaan. Karu ja äärimmäinen teko. Etsin levyä, sillä olisin haistellut sen hetkistä Agentsia. Nyt kun olen sahannut Agentsien nelisen vuotta myöhemmin ilmestynyttä Is...Here - levyä, en kadu tekoani. Vaikka elän ja arvioin levyjen välistä eroa muistikorvalla ja mutu-tuntumalla, on Is more-levy Is Here levyyn untuvikko, märkäkorva. Agents kuulostaa korviin terävämmältä ja viljelee hienouksia jotka saavat karvat pystyyn. Karvat pysyivät Is More levyn kohdalla laossa. Pahimmillaan ylipirteästi tulkitsevasta Jorma Kääriäisestä on karissut turha ilo pois ja tilalle on tullut uskottavampi totisuus ja läsnäolo. Kääriäisen ääni on lähempänä Agentsien soundia. Pultti menee mutteriin turhia ähkimättä.

Levyn aloitus on mielenkiintoinen. Jokeri ei sinällään ole mikään timantinkova A1, mutta letkeän leppoisa aloitus se on. Kuin laskisi auton rullamaan alamäkeä ja ottaisi siitä samalla startin. Homma lähtee heti rullaamaan. Pitkin levyä on jumalattoman kauniita kappaleita ja henkilökohtaisesti havahduttavin hetki osuu Kukat kauniin melodioihin, jotka lipeävät niin lähelle australialaisen The Church-yhtyeen maagisiin sointuihin. 

Levyn tummahko ja haikeampi yleisilme hemmottelee. Melodiat hiipivät kuin mittari veden päällä - jännite säilyy ja se säilyy loppuun asti - vaikka It doesn´t matter anymore yrittää pirskottaa pikkunäppäryydellä jalkoihin ylimääräistä vipinää. Kepeä versio The Shadowsin Apachesta korjaa nopeasti ylimääräisen hermovaurion ja toinen instru Snowy Wood laskee kuulijan levolle. Tässä on hyvä levätä, sanoo orava sammalmättäällä.

Melodia, melodia, melodia. Siinä on Agentsien loihtimana jotain yliluonnollista, jotain niin isänmaallista ja jaloa. Siinä tuoksuvat samassa metsä, maantie ja murros. Rakkaus on tiivisteenä, kaipuu eksyneenä valon perässä. Ääni on todiste siitä että sydän lyö. 

Agentsiin ja nyt nimenomaan bändiin liittyy se harmittava fakta, että bändi on kohdaltani jäänyt näkemättä. Tilaisuuksia olisi ollut. Rauli Badding Somerjoki jäi aikoinaan myös näkemättä ja myös Topi Sorsakoski. Tällä tosiasialla on elettävä. Baddingin levytyksissä huomioini on ollut enempi itse artistissa, kun taas Sorsakosken tapauksessa on Agents noussut artistin kanssa samalle pramille ja osittain mennyt ohitse. Nyttemmin Agents tullee ennen artistia ja sen vuoksi hieman kalvaa tuo bändin näkemättömyys. 

Laihalla pohjallahan tämä tietämys ja kokemus. Agents on kaskettava pelto, jossa kaikki kannot olisi syytä kaivaa ja kääntää. Samoin kaikki kivet kammeta ja kierittää. Sen jälkeen voisi nauttia tämän Agents-pellon sadosta ja herkuista ja elää yltäkylläistä musiikin kuuntelijan ja haaveilijan elämää. Röyh. 

    

Chris Bailey: Demons (Mushroom 1990 LP) - Marty Wilson-Piper: Rhyme (Borderline Records 1989 LP)

Kokeilun kautta kokemuksia. Molempien herrojen, Chris Baileyn ja Marty Wilson-Piperin taustat ovat kunnossa. Bailey oli maineikkaan australialaisen The Saintsin nokkamies ja Marty Wilson-Piper häärii niin ikään australialaisen The Churchin riveissä. Molemmat ovat tällä erää n. 60 vuotiaita ja ovat julkaisseet urallaan 6-7 soololevyä ja vuoden 2005 Saints levyllä Nothing Is Straight In My House Marty Wilson-Piper häärii kitaristina. Takapihan hyllystä löytyy sattumoisin herrojen kolmannet pitkäsoitot, Baileyltä Demons ja Wilson-Piperiltä Rhyme. 

Muistikuva rainaa ettei toinen levyistä oikein tahtonut miellyttää ja se panee mietityttämään olisiko pitänyt sijoittaa vähäiset rahavarat pelkästään toiseen artistiin ja artistin kahteen levyyn? Kokeilun kautta kuitenkin kokemuksia.

Chris Bailey: Demons (Mushroom 1990 LP), photo Herbert Tenz, desing Steen Moller
  Marty Wilson-Piper: Rhyme (Borderline Records 1989 LP), photo Caroline Greyschok, cover Lena Carlberger
Magazine / Stockholm

Chris Bailey: Demons (Mushroom)  

-  

Marty Wilson-Piper: Rhyme (Borderline Records) 

Levyjä on haastava verrata, sillä niin paljon melodiat ja sovitukset poikkeavat toisistaan. Demons (Bailey) on mahtipontisempi ja suoraviivaisempi, Rhymen (W-P) ollessa persoonallisempi ja yksityiskohtaisempi. Rhymen avaus - toisin sanoen koko A-puoli on edustavampi. Selkeä kompastus tulee ainoastaan Melancholy Girlissä, joka on saanut taakakseen liian pirteän sovituksen. St. Germain on Rhymen pirteä ja terävä aloitus. Kappale on yllätyksellinen ja eri soittimet pitävät hienosti rooleistaan kiinni. Vastaavasti Baileyn A1 nimibiisi Demons jää kaikessa mahtipontisuudessaan melko mitään sanomattomaksi. Itse asiassa Bailey onnistuu A-puolella ainoastaan yksinkertaisemmalla Return To Zero biisillä, joka pysyy sympaattisena pop-rallatustarinana - kertosäe ui mukavasti pintaan. 

Wilson-Piper on rohkeampi ja enemmän läsnä. Melody Of The Rain on tyypillisesti yllätyksellinen ja laulultaan karismaattinen, Idiots hakee onnistunutta rohkeutta teatraalisuudesta ja Question Without Answer on hyväntuulisuudessa ja hypnoottisuudessa kuin polkupyörän pinnojen surina. 

Bailey onnistuu harvemmin. Baileyn eduksi täytyy kuitenkin mainita se, että hyvät biisit ovat W-P:a laadukkaampia. Mahtipontisuus syrjäyttää pienet soundit, vaikka pienten soundien persoonallisuus on kiehtovampaa.



Bailey onnistuu B-puolella, mutta omassa levyssään, ei W-P:a kohtaan. Demonsin B-puolen alku on vahva. Running Away From Home on mallikas balladi. Renttu matkaaja fiilis nousevalla auringolla. Biisi on yksinkertainen, jossa jouset ja kosketinsoittimet istuvat yhteen. Fade Away on yllätyksetön, mutta tällä linjastolla helmen poikanen. Marie Antoinetessa Bailey onnistuu hienosti. Turhat koukut on jätetty taka-alalle ja palaset loksahtelevat pitkin biisiä, jolle olisi suonut hieman pidemmän soittoajan (3:35). 




Wilson-Piper vastaa onnistuneesti lähinnä suurella draamalla (Time Is Imaginery) ja pienimuotoisuudella ja tyylittelyllä (To Where I Am Now). B-puolen säröksi nousevat laiskat ja uneliaat Say ja How Can I Help It. 

Molempien levyjen kompuroinnit ovat liki identtiset. Mm. Baileylla Edgar Allan Poe ja W-P:lla Cascade. Herrat poistuvat mukavuusalueiltaan. Vaikka Baileyn hyvät biisit ovat laadukkaampia, on Wilson-Piperin ääni ja rikkaampi soitinmaailma se ratkaiseva tekijä, jolla W-P on askeleen edellä. Se askel on kuitenkin hyvin lyhyt - ripeämällä temmolla Chris Bailey pysyisi rinnalla ja oletettavasti menisi myös ohi. 

Kumpikaan levyistä ei ole merkkiteos. Muutama hyvä biisi ja jotain suttua. Fanitavaraa, jonka kehtaa laittaa julki. Radiobiisit löytyvät Baileyltä ja taidebiisit Wilson-Piperilta. Kumpikaan levyistä ei korvaa toista - levyt yhdessä antavat ripauksen laadukkaasta australialaistuotannosta. Summa summarum - kaksi yhden hinnalla, niin ollaan sujut. 

Chris Bailey: Demons **-tähteä

Marty Wilson-Piper: Rhyme **-tähteä

(asteikko 1-3 tähteä)