Jälleen kerran työt = blogikooma

Blogi on ollut käytännöllisesti katsottuna koomassa (taas) johtuen meidän huushollin arkeen suuresti vaikuttaneesta seikasta: mami aloitti työt. Toisin sanoen, kun tulen illalla kotiin, aika kuluu pitkälti jaksamistason tasaamiseen lepäämällä. Kun siinä ohessa on pitänyt huolta sosiaalisesta elämästään ja kodin sekä kissojen hoidosta, blogin kirjoittaminen on jäänyt.

Kissojen arkeen työkuviot ovat vaikuttaneet ennen kaikkea niin, että olen vähemmän kotona. Oivasta ja Jalosta on onneksi seuraa toisilleen ja ne aktivoivat toinen toisiaan rymyämisen merkeissä poissaollessani (tästä kielivät päivän aikana siirtyilleet matot) ja ympäri kämppää kuljeskelleista leluista päätellen ainakin Jalo on harrastanut saalistustakin siinä ohessa. Kun minä olen muualla, on lähellä onneksi velikulta, jolta saa pusuja ja halauksia.

Oma veli on iiiihana!

Kissojen kannalta tylsintä arjen muutoksessa on taatusti ollut ulkoilun väheneminen. Kun olen ensin viettänyt töissä 1-3 tuntia pihalla tenavien kanssa ja kun työmatkan pituuskin venyy busseilla kulkiessa odotuksineen vajaaseen tuntiin, eka ajatus kotiin tullessa ei ole lähteä töröttämään pihalle kissojen kanssa - varsinkaan, kun kelit ovat kylmenneet ja kaikki jäätymisen estävät ulkoseisoskelukamppeeni ovat nyt päiväkodilla. Olen lohduttautunut ajatelemalla, että eivätpähän pojatkaan palele, vaikka Oivaa nyt ei ole ennenkään haitannut pieni kylmyys. Tosin, kun itsenäisyyspäivän tienoilla sitten vein poikia pihalle, kumpikin kitisi heti takaisin sisälle pääsyä, koska oli niin KYLYMÄ! Haha, nössöt. :D Pihaseikkailujen sijaan olen aktivoinut Oivaa ja Jaloa mm. namijahdilla, leikkihetkillä ja laserpisteellä. Naksuteltukin on vähäsen ja Jalo-oveluus on mennyt jo hoksaamaan enimmäkseen isoveikkaa katselemalla, miten istutaan, pyöritään, annetaan tassua ja noustaan takajaloille namin perässä.

Kaapin päällä on kivempaa, kuin ulkona kylmässä.

Viltin päällä oli kans lämmintä ja mukavaa.

Hieman odottamatonta on ollut se, että kasvanut kateissa oloni on tehnyt Oivasta pusupojan. Kaipa se on todennut, että kun en ole koko aikaa maisemissa, kannattaa pestä mun naama vähintään aamuisin aamupalaa odottaessa ja saapuessani kotiin. Pussailu ei ole ennen kuulunut Loivelon tyyliin, kuin erityistilanteissa (ts. suukkotemppuna tai ohimennen, jos olen ollut kauan muualla). Joko hellyysmosterius on lisääntynyt, tai sitten Oiva vain on tajunnut tykkäävänsä kasvorasvani mausta.

Jalo on kuluneen ajan puitteissa kasvanut lisää ja muuttunut pikkupennusta nulikaksi. Enää ei heittäydytä selälleen lattialle kaikkien eteen ja isoveikalle laitetaan aiempaa enemmän vastaan painien lomassa. Ruokahalu on loppumaton ja mamman ruokia vaaditaan itselle aina, kun koitan syödä. Lautastani kalastellaan nykysin myös tassukurkotuksilla ja auta armias, kun Floora-paketin kansi aukeaa! Jalo menee siitä sekaisin ja yrittää hanakasti päästä syömään KAIKEN levitteen, oli se sitten paketissa, kannessa, leivän päällä tai sormenpäissä. Pilkkupoika on edelleen Oivaa pienempi. Viime punnituksen mukaan Jalo painaa jo 3,8kg. Pian se kuroo jäljellä olevan 300g:n massaeron umpeen ja hujahtaa Oivasta ohi.

Iso pojan nulikka jo.

Tiivistettynä, meillä menee hyvin, vaikka blogihiljaisuutta on varmasti jatkossakin luvassa. Mutta eipä monen kuukauden pävitysvälit ole tässä tässä osoitteessa mitenkään ennenkuuumattomia. :D

Jalo haluaa muistuttaa, että on blogikoomasta huolimatta edelleen tosi ihana ja söpö.

Pirun päästäiset

Tämä postaus on ollut jemmassa jo ennen pikkupenikan kotiutumista. Julkaisen sen tässä välissä pois pyörimästä ja yritän kovasti keskittyä kirjoittamaan seuaavaan pätkään lisätietoja Jalosta. Mutta nyt hetkeksi vielä kesätunnelmiin, vaikka syyskuu ehti jo startata.

Kissan ulkoiluttaminen lähimetsässä tuo kesäisin mukaan ikäviä varjopuolia. Itsestään selvimmät niistä ovat hyttyset ja punkit (tänä kesänä Oivaan ei onneksi ole tarttunut yksikään punkero). Kolmas ja vähemmän selviö on Oivan mesästysvimma.

Tai no, onhan se selviö, että kissa haluaa metsästää. Mutta kun ei se viime kesänä ollut yhtä saaliinhimoinen, kuin tänä kesänä! Buumi alkoi toukokuussa, kun Oiva yritti traumatisoida mamia pahemman kerran napaamalla kiinni räkättirastaan poikasen lähipolulta. Minä en edes ehtinyt nähdä koko tirppaa ennen kuin Oiva oli jo saanut paniikissa piiskuttavan ja räpyttelevän lintuvaavin hampaisiinsa. Otin sitten Oivasta tiukasti kiinni blokaten sen tassut siinä toivossa, että se yrittäisi kohentaa purentaotettaan ja lintu pääsisi pakenemaan. Olin ovela ja tämä onnistui. Räksän poikanen piipersi heinikon suojiin ja Oiva etsi sitä seuraavat hetket sekopäisellä pälyilyllä, maukumisella ja edestakaisin ravaamisella.

"Mikä vika? Syöt säkin lintuja kanapaketeista."

Räksän jälkeen hyökkäyslistalle on joutununt sudenkorentoja, perhosia, jokunen sisilisko (hännät ruokalistalle saakka), yksi hyvin väistänyt sammakko ja hitto vie aina - ihan aina - lähimetsässä käydessä Oiva iskee silmänsä varvikossa juokseviin päästäisiin. Ja päästäisistä kaksi sanaa: yäk hyi! Ne on ihan söpöjä pysyessään paikoillaan ja siihen asti, kun pysyvät etäällä, mutta kun sellainen kipittää ihan vierestä tai pahimillaan lenkkarin yli niin byrrrrr mulle tulee inhoreaktio. Oivalle sen sijaan tulee suurpetoreaktio, joka on johtanut kahden päästäisen hengenlähtöön. Lienevätkö ne jopa rauhoitettuja otuksia, mutta mun fleksisormi ei vain ole aina tarpeeksi nopea.

Ja kun joskus päästäiset on vaan hiton tyhmiä! Toukokuussa Oiva kyttäili sellaisia, jotka piilosta toiseen juostessaan vikisivät mahdottomasti. Kuin olisivat huutaneet "WIHIIIIIIII", kun kissan lähellä juokseminen oli niin jännää. Öö..? Ehkä fiksumpaa noin niinkun eloonjäämisen kannalta olisi ollut vaan kipitellä mahdollisimman hiljaa. Ja yksi pakoon autettu melkein saaliiksi jäänyt tapaus pakeni noin 30 cm ja pysähtyi sitten Oivan eteen täysin suojattomassa kohdassa sammalikkoa. Olin tosi reilu, kun pitelin Oivaa, että se pönttöpää tajusi lopulta kipittää karkuun.

"Minun saaaaaaalis!"

Välillä on käynyt mielessä, olisiko pöpelikössä yhtäkään päästäistä jäljellä, jos Oiva ulkoilisi vapaasti (mitä ei kyllä tule tapahtumaan). Oiva niin tykkää vaania ja napata pikkuvipeltäjiä kiinni. Ja kuten tuli todistettua listimiskerroilla: se tappaa nimenomaan huvikseen, ei ruoakseen. Ei päästäistä syödä, maistuvat niin pahalta sellaiset. Niitä kuljetellaan suussa, lasketaan lopulta alas ja käydään pötkölleen viereen hyvin ylpeänä aikaansaannoksesta. Kuvan päästäinen kuoli kertalaakista, kun Oiva kävi kimppuun. Kärsimys oli siis lyhyt. Levätköön rauhassa, vaikka olikin ällöttävä.

Seuraavalla kerralla palataan vähän enemmän ajan tasalle pentupläjäyksen merkeissä!

Parveke

Meillä on parveke. Se on etenkin näin kesäisin mukavaa, koska Oiva voi tarkkailla pöydältä pihan tapahtumia ja ovea voi pitää lämpimällä ilmalla huoletta auki. Poika viihtyy kytistyspaikallaan hyvin ja toisinaan jopa ottaa päiväunia pehmusteen päällä raittiissa ilmassa.

Valpas valvoja asemissa.

Mutta mitä kummaa? Tänään emäntä oli kummallinen ja kantoi parvekkeelta pois aivan kaiken. Kaiken, aina parvekeverkkoa myöten.

Niin valitettavaa, kuin se onkin, partsimme on käyttökiellossa seuraavan x määrän viikkoja. Pervekeremontti osuu kohdalle, mikä tarkoittaa Oivan osalta suurta lisälatausta tylsyysfaktorille. Ehkä nosturin kyydissä työskentelevien remppamiesten kyttäilystä sentään saa jotain virikettä. Ja onneksi ulkoilemaan pääsee flexin päässäkin ja raitista ilmaa saadaan keittiön tuuletusikkunasta. Mutta silti, onhan se nyt pöljää, etten hetkeen voi bongata Oivaa tämän näköisenä parvekkeelta:

Haha! Voi toista, kun verkko oli edessä.

Hyvää juhannusta!

Päivitysvälin virttymisestä huolimatta olemme täällä yhä. Tässä välillä on tapahtunut lähinnä seuraavanlaista:

1) Oiva täytti 2 vuotta noin kuukausi sitten.

Köllykkä täytti vuosia rennonletkeällä otteella.

2) Liityimme valjaiden osalta tyytyväiseen Vänttis-kerhoon.

Orvokinsiniset valjaat on kivat ja helpot pukea päälle!

3) Emäntä sai maisteriopintonsa valmiiksi! Jes!

4) Perusarkea. Hyvää kuuluu ja kesää vietetään rentoillen.

Seuraavien kesäisten kännykkäkuvien myötä toivotamme hyvää juhannusta kaikille!

Ihana kesä!

Hassu ilme heinikossa.

Kesän tiivistetyt kuulumiset

Mun nelikuinen työrupeama kotipaikkakunnalla loppui pari viikkoa sitten. Olen ottanut niin rennosti (ollut niin saamaton), että päivitän meidän kesäkuulumiset vasta nyt. Töissä oli kivaa, työpurukka mitä ihanin ja äidin luona asuminen sujui mukavasti. Silti tuntui tavattoman hyvältä päästä takaisin omaan kotiin Jyväskylään, missä elämään kuuluu muutakin kuin töitä. Ja ah, lomaa on vielä reilu viikko ennen kuin opiskelut taas jatkuu.

Oiva nautti elämästä omakotitalossa, valloitti paikkansa äitini sydämessä ja malttoi hienosti pikkusiskoni ylitsepursuavia rakkaudenosoituksia. Marsujakaan ei syöty.

Joko oli ikävä? Hengissä ollaan vielä hiljaisuudesta huolimatta.

Tässäpä tiivistetysti Oivan kesäkuulumiset:
- Ulkoilua valjaissa lähes joka päivä. Oivalle kehittyi omat ulkoilureitit, joita sitten kierrettiin moneen kertaan.
- Pikkulentäväisten vaanimista ja metsästämistä. Ninjahyppyjä kärpästen ja sudenkorentojen perässä sekä kirjaimellisesti perhosia vatsassa. Oiva tykkäsi syödä silkkisiipisiä saalitaan.
- Lintujen ja naapuruston kyttäilyä ikkunoista.
- Kohtaamisia naapuruston vapaana liikkuvien kissojen kanssa.
- Pörhistelyä ja murinaa koirille.
- Ohikulkijoiden ihasteluja: "Onpa kaunis kissa! Onko tuo ihan rotukissa?"
- Yksi leukaan tarttunut punkki. Se tosin osui kohdalle lomaviikolla Jyväskylässä. Kotipaikkakunnalla rymyttiin heinikoissa ihan urakalla, ilman ainuttakaan punkeroista.
- Läheltä tarkastettu siili.
- Yksi saaliiksi jäänyt sammakko. Olin tylsä aikuinen ja otin sen Oivan suusta pois heti, kun huomasin pojan kantavan pientä kurnuttajaa suussaan.
- Ja kirsikkana kakun päällä Oivan nappaama sisilisko.

Pieni metsästäjä lisko suussa.

Sisiliskon kiinni saaminen oli kyllä ehdoton kohokohta ulkoilupainotteisessa kesäelämässämme. Oiva oli jo pitkään kytistänyt liskoja valjastelujen aikana, joskus jopa ehtinyt syöksyä niiden perään, mutta saaliiksi siskolisko jäi vasta viimeisenä torstaina ennen lähtöä kohti Keski-Suomea. Olin tosi iloinen pikkupoikani puolesta ja Oivakin näytti ylpeältä itsestään. Liskollakin oli hyvä tuuri, sillä Oiva laski sen itse suustaan nurmikolle. Heitettyään häntänsä muistoksi, sisilisko livahti karkuun. Oiva jäi huutelemaan perään.

Tämmönenkin kävelevä neulatyyny tuli vastaan.

Nyt ollaankin sitten otettu erittäin iisisti nämä pari viikkoa. Oiva on lötköillyt auringonläsikissä, käynyt valtaamassa taas oman pihan ja lähimetsän, sekä nauttinut korkeasta raapimapuusta. Minä puolestani olen lötköillyt, nauttinut omasta rauhasta ja keskittynyt kotiutumiseen. Jospa blogikin heräisi kesäkoomastaan nyt, kun kirjoittajan aivot ovat saaneet roikkua narikassa tarpeeksi pitkän tovin.

Kesäkolli ihan ite!

Jännitystä parin viikon takaa

Koin pienimuotoisia kauhistuksen hetkiä muutama viikko sitten. Olin Oivan kanssa kotona, pikkusiskoni oli lähtenyt uimaan vähän aikaa sitten. Oiva nukkui sikeästi päikkäreitä sängylläni, kun kävin pesemässä hiukset.

Kun sitten palasin suihkusta omaan huoneeseeni, kissaa ei näkynyt missään. Tein kierroksen sisällä huudellen Oivan perään, mutta mitään ei kuulunut. Huoli heräsi viimeistään siinä kohtaa, kun helistin namipurkkia, eikä pohjaton kaivo kipittänyt luokseni tavalliseen tapaansa. Pahat aavistukset vahvistuivat. Harpoin namit mukanani pikkusiskon huoneeseen ja huomasin tuuletusikkunan olevan auki. Äidin luona osa tuuletusikkunoista on sellaisia, joissa ei ole minkään maailman hyttysverkkoa. Ikkunan saa kyllä avattua kissaturvallisesti lukkotapin avulla niin kapeasti raolleen, ettei Oiva mahdu kulkemaan siitä läpi, mutta tällä kertaa ikkuna oli apposen auki.

Ensimmäinen ajatus tässä kohtaa oli suunnilleen ”Jumaliste, nyt se on lähtenyt jonkun räksän perässä keskelle metsää tai jäänyt auton alle!” Suuri oli helpotukseni, kun näin Oivan istumassa kiltisti takapihalla, lähimetsään johtavan sillan päässä kaikessa rauhassa. Ei ollut vissiin uskaltanut hipsiä kauemmaksi ilman mamia. Kutsuin Oivaa uudelleen, vihelsin luoksetulokutsun ja  helistin namipurkkia uudelleen. Oiva maukaisi kuuluvasti ja juoksi salamana sisälle samasta ikkunasta, josta oli livistänyt. Huh! Juuri tällaisten tilanteiden varalta olen opettanut Oivan tulemaan luokse. Onneksi mun kissa on fiksu ja ahne.

Alla olevat kuvat eivät liity livistykseen. Ne ovat vain osoitus Oivan tavasta kytätä aidanraoista naapurin pihakoirien oloja, kun valjastellaan talon ohi pallokentälle. Taivahille tattis siitä, ettei se rohjennut lähteä omin nokkinensa sanomaan hirvikoira-Herkulekselle moi.

Aidan toisella puolella on aina jännempää.

Naapuruston söpöin kyylä.

Koivu ja kissa

Onneksi koko päivää ei satanut ja päästiin illalla pihalle räpsimään vähän kuvia. Toivottavasti kelit ei ole pelkästään märkää ja hyttysiä jatkossakaan. Alla olevan otoksen myötä Oiva ja Oivan mamma haluavat toivottaa hyvää juhannusta kaikille!

Juhannuskatti.

Naapuruston kissoja

Oiva on kohdannut ulkoilun yhteydessä naapuruston muita kissoja. Tähän mennessä ollaan tavattu kolme vapaasti kulkevaa vierasta kattia.

Ensimmäisenä tutuksi tuli iso valkomusta kissa. Kuvastakin näkee, että otuksella olisi painimatsissa ollut massaetu puolellaan. Ihan hauskan näköinen löllykkä, joka jutteli kovasti Oivan kanssa. Mulla oli kuitenkin pieni pelko siitä, mitä vieras kissa tekisi, jos pääsisi ihan Oivan lähelle, niin pidettiin turvaväliä.

Kissat kytiksellä.

Toinen naapurustokatti tarkkaili Oivaa piha-aidan takaa pensaasta. Mourusi paljon, vaikka välillä räpsytteli myös silmiään. Oiva kurlutti takaisin ja koitti kiskoa kissakaverin luokse - jälleen tuloksetta kiitos mamman fleksijarrusormen.

Kisu piilossa aidan alla.

Kolmas tuttavuus on ollut punainen rivitalopihan kissa. Leppoisa karvapallo, joka katseli Oivaa pitkään vähän matkan päästä silmiään pehmennellen ja räpsytellen.

Melkoinen söpöläinen.

Kun olivat tutkailleet toisiaan kiinnostuneina ja hyväntahtoisen oloisina jonkin aikaa, kyykistyin ja nostin Oivan syliini. Punainen kaveri lähestyi rauhallisesti ja vaihtoi nenätervehdykset Oivan kanssa. Sitten se tosin pikkuisen sähähti, joten siirryttiin etäämmälle. Siinä kaksikko sitten jatkoi toistensa katselua ja söipä Oiva vähän tuoretta heinääkin toisen kissan katsellessa tyynesti vähän matkan päästä.

Vasemmalla on jotain jännää molempien mielestä.

Lisäksi nähtiin erään naapuriperheen räggäri eräänä aurinkoisena päivänä. Sen meno valjaissa oli aivan erilaista, kuin ympäristöään innoissaan kiertelevän Oivan. Suloinen pehmopallero lähinnä istui paikoillaan ennen kuin raapi kotinsa ulko-ovea sisälle pääsyn toivossa. Ragdollia ulkoiluttanut poika kysäisi Oivan ikää (jo melkein 1v, huu) ja totesi: "Tää on jo kolme, mutta sun kissa on ainakin kymmenen kertaa rohkeempi." Taitaa olla abymaista nenäkkyyttä. Pitää päästä tutkimaan kaikki paikat ja tunkea kuononsa joka paikkaan. :D

Niin ja hei! Huomatkaa kuvien laadun paraneminen loppua kohden. Kyllä kunnon kameralla vaan saa paljon kivempia otoksia kuin kännykällä! Harjoittelen vielä uuden kameran käyttöä, mutta jo kokeiluräpsyt näyttää omaan silmään tosi kivalta verrattuna vanhan pokkarikamerani kuviin. Me likes!

Tässä vielä se kakkialle ehtivä nassu.

Raikasta ulkoilmaa

Uudessa paikassa valjastelu on aina jännää kissan kanssa. Viimeksi, kun joulun aikoihin käytin Oivaa pihalla täällä äitini luona, se ei halunnut liikkua juuri ollenkaan. Nyt onkin ollut hauska huomata, että Oiva on lähtenyt liikenteeseen huomattavasti rohkeammalla mielellä. Jo ekoina päivinä se uskaltautui etupihalta tielle ja päästiin nuuhkimaan hieman lähimetsääkin.

"Mun puu!"

Jännä haju oksassa.

Kuvat ovat jo useamman viikon takaa. Sittemmin lumi on vähentynyt ja Oivan ulkoiluinto lisääntynyt entisestään. Poika käy vähintään pari kertaa päivässä rapsuttelemassa eteisen ovea, jos henkilökunta ei oma-aloitteisesti tajua viedä hänen korkeuttaan pihalle. Ollaan kierretty jopa ihan oikeita lenkkejä tässä lähinaapurustoissa tienreunaa myöten. Meidän peruslenkin matkan kävelisi vajaassa 10 minuutissa ilman kissaa, mutta kissan kanssa siihen menee sujuvasti 30-40 minsaa. :D Mutta ne lukuisat haistelutauot, koirille pörhistelystoppaukset ja lintujen kyttäysbreikit tekevät kävelystä mielekästä Oivalle - ja kyllä minullekin, kun pääsen seuraamaan Oivan tekemisiä vierestä. Kultapoikani on yhä ihana henkilökohtainen luontodokumenttini. <3

Iloa auringosta

Tänään oli ulkona mukavan aurinkoinen päivä. Hyödynnettiin tilanne aamupäivällä pukeamalla Oivalle valjaat päälle ja lähtemällä pihalle. Oiva vietti suurimman osan noin 45 minuutin ulkoilusta istuskelemalla aurinkoisen seinustan portaalla. Siinä oli lämmin paikka ihmetellä maailman menoa, tuijottaa ohi kulkenutta postinjakajaa tuimasti ja kuunella lintujen ääniä.

"Tässä pönötän minä."

Iltapäivällä, kun aurinko vielä paistoi kirkkaasti keittiön ikkunasta sisälle, keksin toisenkin tavan ottaa ilon irti ulkona välkkyvästä valoilmiöstä.

Pienestä peilistä lattialle heijastettu valoläiskä oli kiinostavin saalis pitkään aikaan. Kun leikki lopetettiin, Oiva jäi huutelemaan valopilkun perään ja etsi sitä keittiöstä pitkän tovin. Mun pikku reppana. <3

Hangessa on hauskaa

Ollaan taas päästy pihalle, jes! Tästä riemastuneena päätin jakaa teille jo aikaisemmin napattua kuvamateriaalia Oivan talviulkoilusta.

Viiksivallu lumessa.

Tarkkamuistisimmat voivat huomata, että flexin väri on muuttunut punaisesta mustaksi. Edellinen alkoi jo syksyllä tapella vastaan. Koska kissan kanssa metsikössä kulkiessa ei ole kivaa, että naru ei yhtäkkiä kelaudukaan sisään vaan jää riippumaan liian pitkäksi maantasalle, päätin joulun alla ostaa tuliterän felxin. Myös Oivan valjaat ovat uudet, vaikkei niitä kuvissa oikein näykään. Söpöt vaaleanpunaiset pentuvaljaat kävivät joulun jälkeen pieniksi, joten tilasin ruokien yhteydessä lapselle tummanpunaiset Trixien aikuisvaljaat vajaalla vitosella. Ovat olleet toimiva väliaikaisratkaisu. Olen haaveillut tilaavani Oivalle Arja Vänttisen valjaat, kunhan se asettuu joskus sopivaan aikuiskokoonsa, niin mitat tulevat oikein.

Pieni aby suuressa talvimetsässä.

Oiva tykkää lumesta. Vaikka se on kylmää ja vähän märkää, siihen voi kaivaa kuoppia ja hangessa on kiva mönkiä. Jos lumi on liian syvää, voi aina turvautua kulkemaan emännän kengänjälkiä myöten. Tässä vielä esimerkki rohkeasta umpihanki-Oivasta. Milloinkohan sitä oppisi pitämään puhelinta oikein päin ottaessaan videota, ettei jäisi noin kapeaksi. :D

Pienen saalistajan suuret luulot

Kuten jo tiedätte, käytän Oivaa valjastelemassa ulkona. Pyrin viemään kissaa pihalle kerran päivässä, jos sää on kelvollinen. Meidän talon pihasta pääsee suoraan metsään, missä ollaan pyöritty paljon Oivan kanssa. Vakiintuneet kulkureitit pyörivät ehkä sadan metrin säteellä kotikerrostalosta, mutta näissä maastoissa riittää kyttäiltävää, vaikkei lähtisi sen kauemmaksi. Ja koska Oiva uskoo olevansa aluetta hallitseva suurpeto, pihahuveihin kuuluu villiriistan vaaniminen.

Syksyn puolella Oiva katseli vielä itseään pienempää metsästettävää. Silloin kyttäiltiin oravia (joita on yhä kiva jahdata) ja pikkulintuja. Loka-marraskuussa Oivan ego alkoi kasvaa ja vaanimisen ihannekohteeksi nousivat pulut. Huomionarvoinen seikka oli, että lintulaudan alla kurisevat lintupullukat olivat ainakin yhtä suuria, elleivät isompiakin kuin Oiva ja niitä oli ruokailemassa parhaimmillaan  yhteensä kaksitoista. Poika ei sitä hätkähtänyt, vaan puluja piti päästä katsomaan aina, kun niitä oli lähettyvillä. Hiiviskeli aina lähelle ja yritti päästä syöksymään niiden kimppuun. Linnut pyrähtivät aina karkuun tai sitten mamman flexisormi oli tarpeeksi vikkelä. Kyyhkyspaisti jäi näin ollen saamatta.

Pulujen kiusaaja.

Kun nyt on siirrytty joulukuuhun ja Oiva on kasvanut lisää, on kasvanut myös jäljitettävien saaliseläinten koko. Oiva on ihan aikuisten oikeesti jäljittänyt jäniksen jo useampaan kertaan. Pupu asustelee viereisen talon leikkimökin takana pöpelikössä. Ei siis ole mikään yllätys, että Oivan uusin villitys on hakeutua sinne melkolailla aina, kun päästään metsään. Toinen ei tajua, että jänis on kaksi kertaa sen kokoinen ja voisi potkaista pikkukissalta niskat nurin. Onneksi metsästysretkillä on hidastava ja raskasaskelinen sidekick, eli minä. Antaa Oivan vaaniskella, minä stoppaan narun aina otollisella hetkellä (eli olen pojan mielestä ilonpilaaja), niin vahinkoja ei pääse tapahtumaan.

Oiva suurempien otusten perässä.

Jos sama meno jatkuu ja mielisaaliit kasvavat sitä mukaa kuin kissa, Oiva metsästää mulle ensi vuonna varmaan hirviä.

Kuka pelkää lunta?

Ei nimittäin ainakaan Oiva!
Eilen meidänkin nurkille oli satanut kunnon ensilumi, jes! Pikkuisista lumiharsoista Oivalla oli jo kokemusta, eivätkä ne aiheuttaneet oikeastaan minkäänlaisia reaktioita ulkoillessa. Nyt lunta oli kuitenkin kunnolla. Minä innokkaana päästin Oivan tutustumaan ihmeaineeseen heti eilen aamulla parvekkeelle. Kissan istumalauta oli peittynyt lumeen, mutta Oivalla ei kauaa nokka tuhissut, kun se oli jo kaivamassa sitä esiin.

Pari tuntia myöhemmin lähdettiin ihan kunnolla tutustumaan talviseen maisemaan valjastellen. Oiva ei ollut pitkään hämillään lumen suhteen. Pari kertaa se kokeili kynnysportaalta tassulla, että uskaltaako mössöön astua vai ei. Hyvin uskalsi, eikä sitten muuta kuin tutkimaan valkeuden verhoamaa reviiriä.

Ei pelota yhtään!

Lumivaaniskelija.

Minusta näytti, että lumi oli Oivasta hauska ja jännä juttu. Se loikki, juoksenteli, hyökkäili peittyneiden risujen kimppuun ja kaivoi pieniä koloja lumeen.

Hankipönötyskuva.

Korvillekin satoi lunta, mutta se ei menoa haitannut.

 Ja Oiva hoksasi, että lumella on paljon parempi peitellä pissat kuin maahan jäätyneillä lehdillä.

Ette varmaan arvaa mihin kohtaan Oippu lirautti.

Lumimies viihtyi ulkona tunnin verran. Tänään mentiin uudelleen puolikkaaksi. Olisi viihtynyt varmaan pidempäänkin, mutten tällä kertaa päästänyt sitä kytikselle lintulaudan alle. Saatiin pyyntö pitää kissa sieltä poissa, että tirpat uskaltavat syödä. Vaikka minun empiirisen havainnointini mukaan ne tipuset kyllä menee laudalle, vaikka me oltaiskin vieressä. Olen vakuuttunut, että linnut lähinnä nauraa Oivalle, joka seurailee niitä narun päässä, eikä ikinä ole ollut lähelläkään saada talitinttiä kiinni. Mutta ei viitsi tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, kun kerran pyyntö esitettiin ihan asiallisesti. Kattellaan tipusia vähän etäämmältä tästä lähtien ja rymytään metsässä toisella puolella taloa.

Kuten näkyy, ei ne tintit nyt niin paljoa Oivaa pelkää. Parhaimillaan yksi hyppi noin puolen metrin pässä Oivan nenästä.

Pentuvierailulla

Kävin sunnuntaina katsomassa Cafua pitkästä aikaa. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, viime käynnistä oli kulunut vain yhdeksän päivää. On kyllä mahtavaa, että pentue asustaa kävelymatkan etäisyydellä. Pääsee näkemään kissavauvaa usein ja seuraamaan sen kasvamista ja temmeltämistä. Ja kuten sanoin synnyinkodin emännälle, vierailulla tajuaa aina uudelleen kunnolla, että kissa on todella tulossa kotiin syksyn alussa. Konkretisoi asiaa aina mukavasti ja muistuttaa, miten onnellinen tulevasta lemmikistä olenkaan.

Vierailu alkoi Cafun tökkimisellä hereille.

Heräilevä vauva.

Pennut olivat kasvaa hujahtaneet reilussa viikossa älyttömästi. Ne eivät ole enää mitään avuttomia pikkupirpanoita, vaan minikissoja, joilla on jo isojen kissojen elkeitä. Muistuttavat jollain lailla 5–6-vuotiaita ihmislapsia, joilla on rajattomasti virtaa, uteliaisuutta ja leikkisyyttä, mutta jotka ovat silti jo vähän oppineet tavoille. Joskin kissanpennut tekivät sunnuntaina paljon hienompia saalistushyppyjä lelujen perässä, kuin lapset koskaan minun nähteni. Vauhtiakin niillä on enemmän - liikkuvasta abymukulasta on enimmäkseen mahdotonta saada kuvia (ainakaan allekirjoittaneen valokuvaustaidoilla).

Pääsin todistamaan vierailullani historiallista hetkeä, kun Cafulle sovitettiin ensimmäistä kertaa pentuvaljaita. Ihmeen sujuvasti ne saatiin sille päälle, eikä kissanpojalla ollut valjashalvauksesta tietoakaan. Hetken se juosta sinkoili edestakaisin, mutta jäi sitten painimaan sisarustensa kanssa kuin ei mitään. Päätettiin käyttää se talutushihnan päässä ekaa kertaa takapihalla samaan syssyyn (mä sain taluttaa!). Vähän oli pikkuherra varuillaan vieraiden äänien ja hajujen äärellä. Naapurustosta kuuluva etäinen ruohonleikkuu ja sähkökitaran soitto taisivat vähän hirvittää. Aluksi se livahti puutarhakalusteiden alle suojaan tarkkailemaan uutta ympäristöä. Aika nopeasti Cafu kuitenkin lähti liikkeelle haistelemaan talon seinustoja. Näytti harkitsevan moneen kertaan ikkunalaudalle kiipeämistäkin, muttei löytänyt sopivaa ponnistuspaikkaa.

Otettiin hetken päästä ensikosketus ruohikkoon. Uusi tuntuma tassujen alla ei kauaa hämmentänyt, vaan Cafu päätti nopeasti, että nurmelle voi ihan hyvin pissata. Rohkea poika! Ulkona viivyttiin suunnilleen 10 minuuttia. Kertaakaan sinä aikana Cafu ei jähmettynyt paikoilleen tai vaikuttanut ahdistuneelta tai pelokkaalta. Lupaava alku valjastelun harrastamiselle!

Ensijärkytystä nurmikolla.

Seikkailija takapihalla.

Nurtsipissillä.

Mutta tuitui! Cafu ihan selkeästi suhtautuu minuun läheisemmin, kuin muut pennut. Katseltiin ja ihmeteltiin synnyinkodin emännän kanssa, miten se kiipeili ja istui sylissäni toisin kuin muut sisaruksistaan, vaikka kaikki pennut olivat koolla jahtaamassa liikuttelemaani sulkalelua. Ehkä haisen jo vähän tutulta, tai sitten se vaan tietää jollain kissojen mystisellä kyvyllä, että olen sen ihminen. Mut oi, kun tuli hyvä mieli Cafun viihtymisestä sylkyssä. Se on mun ihana murunen. <3

Cafu lasipöydän takana.

Seuraava visiitti sovittiin taas seuraavalle sunnuntaille. Sitä odotellessa.