"Hui, mikä kissa!"

Kun Veikon kanssa oli käyty uudella virkistysalueella kävelemässä, päätin heti, että Helgenkin pitää päästä siellä käymään. Eipä aikaakaan, kun lähdettiinkin myös Hegulaisen kanssa samaan paikkaan. Ihmetyksekseni Helge oli koko menomatkan kiljumatta ja huutamatta. Aina, kun kuljetuskoppa otetaan esille, Helge on siellä ensimmäisenä odottamassa, koska lähdetään. Jos ei ole Helgen vuoro lähteä, Helge pitää yleensä aina repiä kopasta ulos, ennen kuin sinne voi laittaa toisen kissan. Helge siis haluaa aina lähteä, mutta jostain syystä lähdettyä se sitten huutaa ja kiljuu ja mouruaa koko automatkan. Tällä kertaa Helge oli hiljaa, vain kehräystä välillä kuului. Kivaa, vihdoinkin Helgen vuoro!

Helge kulki aika paljon hitaammin kuin Veikko. Helge on hyvä ja helppo valjaskissa, joka ei jää kököttämään paikoilleen ja kiljumaan, niin kuin Toivo, mutta Helgen täytyy aina haistella kaikki oksat ja risut, jotka vähänkin ovat saattaneet kerätä itseensä tuoksuja. Polulla kulkijat ovat jättäneet hajuviestejä, jotka Helgen täytyy lukea. Niin Helge viisastuu entisestään: Helge tietää, kuka tästä on kulkenut. Helgeä kuvaa ylipäätään hyvin lause: Helge tietää. Se ei rieku päättömästi ja ryntäile, kuten ihanainen Veikko. Se tutkii, tutustuu ja harkitsee. Helge tietää.

Veneitä kulki satamaan ja sieltä pois. Helge katseli.

Aurinkoisilla paikoilla oli aika lämmin, ja pientä taukoa piti välillä pitää. Onneksi polku kulki myös varjoissa.

Kun oli kävelty sinne ja tultiin samaa polkua takaisin, niin hajut olivat jo sen verran tuttuja, että Helgelläkin oli aikaa pieniin intoiluihin. Se halusi kiivetä puihin. Onneksi polun viereltä löytyi yksi korkea kanto, johon oli helppo kiivetä ja josta näki kauas. Helge istui kannolla hetkisen ja painoi mieleensä näkemänsä.

Oli viikonloppu ja ilma oli kaunis. Veikon kanssa saatiin kulkea täällä ihan rauhassa, mutta nyt tuli pari kertaa ihmisiä vastaan. Helgeä hiukan jännitti, ja nostin Helgen olkapäälle ja astuin polulta sivuun, niin ihmiset pääsivät ohi. Yksi vastaantulija vastasi tervehdykseeni ja sanoi: "Hui, mikä kissa!" Enpä olisi osannut ajatella, että kiltteyden perikuva Helge voisi näyttää pelottavalta.

Peltohyppelyjä ja seikkailua

Miten ihana ilma: ei paahtavaa auringonpaistetta, ei kylmää viimaa, ei sadetta vaan hurmaavat viitisentoista astetta lämmintä, pilvistä ja poutaa. Voiko olla parempaa säätä kissan kanssa lenkkeilyyn, kuvaamiseenkin? Ei taida voida. :)

Suunnitelma oli seuraava: Toivo ja Helge junaradanpohjan polulle ja pellolle loikkimaan, Sulo pikku pihalenkille valjaissa ja sen jälkeen Veikon kanssa ihka uuteen paikkaan, merenrantaan Störsvikin virkistysalueen polulle. Näin tapahtui. Kamerakin keikkui mukana kaikkien muiden kanssa paitsi Sulon lenkillä.

Toivolla ja Helgellä oli ihan hurjan paljon virtaa, ja lenkit jäivät vähän lyhyiksi, koskapa veljekset vuorollaan ottivat hurjia spurtteja ja ihan väärään suuntaan. Energiaa saatiin kuitenkin purettua oikein mukavasti, ja kivaa oli. Lenkki se on pienikin lenkki, ja tämä riitti tänään hyvin.

Toivolle oli heinikossa metsästeltävää.

Pellolta takaisinpäin pitää usein ottaa pieni pyrähdys. Toivon lihakset pääsivät taas tekemään juuri sitä, mitä varten ovat olemassa.

Helgekin loikki jonkinlaisen saaliin perään. Mitään ei näkynyt eikä saaliita saatu, mutta rapinaa varmaankin heinikosta kuului. Mikäs sen mukavampaa: kissa tarvitsee metsästyshetkiä, vaikkei saalista tulisikaan.

Toivon ja Helgen lyhyiden mutta sitäkin vauhdikkaampien lenkkien jälkeen Sulo pääsi kiertämään pihan valjaissa, ja se on Sulon mielestä oikein mukavaa. Viimeisenä muttei millään muotoa vähäisimpänä pääsi Veikko aivan mahtavalle lenkille pienen automatkan päähän paikkaan, jossa se ei ollut koskaan ennen käynyt. Ja Veikko nautti! Se pieni poika on niin ihastuttavan iloinen ja utelias, että sille ei voi olla hetkeäkään hymyilemättä.

Pitkospuitakin pitkin Veikko kulki kuin patikoijakonkari ikään. Pienen Veikon kanssa on niin mukava vaeltaa, ettei sitä oikein sanoilla voi kuvaillakaan. Se kävelee eteenpäin polkua pitkin häntä pystyssä, korvat hörössä, leijailee maanpinnan yläpuolella ravaillen, vain harvoin hetkittäin seisahtuu ja jatkaa taas. Matka taittuu nopeasti pienen kanssa, ja meno on sujuvaa.

Meri kun näkyi, Veikko kiinnostui heti. Jännää. Mereltä tuli uusi tuoksu, ja vesi houkutteli tutustumaan. Rannassakin oli vettä, kalliolla lätäkössä.

Rantakivellä kelpasi katsella väreilevää vettä. Pari merimetsoakin nähtiin, kun ne lensivät matalalta yli.

Paluumatkalla ennen parkkipaikkaa piti poiketa laiturille ja katsella vielä veneitä. Veikosta voisi tulla oikea merimies!

Ainakin Veikolla oli ison merimiehen ruokahalu, kun kotiin päästiin. Se söi puolitoista täyttä lautasellista ruokaa. Lautasella oli lammasta, broilerin kivipiiraa ja vähän broilerin maksaa. Äkkiä oli pienen kissan maha täynnä hyvää, raakaa lihaa. Ja sitten levolle… Antoisan, jännän, mielenkiintoisen ja rankan päivän ja herkullisen ja runsaan ruoan jälkeen uni maistui.

Jotain vähän erilaista

Nyt kun on vapaata, on tehty jotain vähän erilaista. Pelkkä ulkoilu nyt ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä ja erilaista, koska sitä meillä harrastetaan paljon. Terassilla tietysti aamusta iltaan pitkin päivää, häkissä aina jos vain on tarpeeksi lämmintä, ja junaradanpohjan lenkillä aina, kun vain suinkin on aikaa. Yleensä sitä sentään on ainakin kerran pari viikossa, vaikkei joka ulkoilusta olekaan kuvia eikä ehdi kirjoittaa tarinaa. Eikä niissä nyt yleensä mitään tarinoitavaa olekaan, kun kävellään polku sinne ja takaisin, ehkä vähän spurttaillaan, pikkuisen karkaillaan ryteikköön, haistellaan heiniä ja jätetään puumerkki. Kivaa se on aina sekin.

Pääsiäisen vapaiden alkuun Helge ja Veikko kuitenkin pääsivät vähän erilaiselle lenkille ulos. Automatkan päässä olevat polut ovat aina pientä vaihtelua, mutta nyt Helge pääsi ihan uuteen paikkaan, jossa se ei ollut koskaan ennen ollut. Repussa oli mukana pyyhe pikku piknikkiä varten, vesipullo ja -kuppi ja pieni rasiallinen lihaa evääksi. Nyt käveltäisiin pitkä lenkki polulla, jossa yksikään näistä kissoista ei ennen ole ollut. Rasmuksen kanssa täällä aikoinaan kuljettiin pari kertaa.

Uusi paikka, uudet hajut. Alkumatkalla meno oli hidasta, kun Helgen piti kulkea nenä maassa tai oksissa.

Yhdessä kohtaa pystyin sentään arvaamaan, minkä otuksen Helge oli aistinut.

Aurinkoisella kalliolla pysähdyttiin hetkeksi. Olin suunnitellut tämän paikan etukäteen levähdystaukopaikaksi, mutta olisi ehkä kannattanut kävellä vielä vähän eteenpäin ensin. Kuljettiin kauriiden ja hirvien polkua pitkin. Vähän ennen taukopaikkaa Helge olisi halunnut kääntyä takaisin tulosuuntaan, ja niinpä nostin Helgen olkapäälle, jossa se mielellään matkustaa. Kun tultiin metsäpolulta aukealle kalliolle, Helge päästi pienen murinan. Voi olla, että se aisti kauriin tai jonkin ihan muun eläimen. Joku jossakin oli, siitä olen lähes varma. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Hirviä olen sen verran usein täällä metsässä nähnyt, että tiedän, ettei niin iso otus voi jäädä ihmiseltäkään huomaamatta, vaikkei sitä silmin näkisikään. Se rymistelee mennessään niin, ettei sitä voi olla kuulematta.

Tästäkin lähdettyä kannoin Helgeä jonkin matkaa, että päästiin etenemään. Tultiin samalle paikalle, jossa olin Rasmuksen kanssa päivää ennen sen 13-vuotissyntymäpäivää 27.7.2008. Silloin oli kuuman kesäpäivän aamu, ja oltiin lähdetty liikkeelle ennen seitsemää. Hiljaisessa metsässä ei silloin kuulunut äänen ääntä. Nyt samassa kohdassa seisahtui Helge.

Matka jatkui polulta metsäautotielle ja aina junaradan ylittävän sillan yli. Ennen siltaa tien vierellä oli uudet hienot kaiteet, joita pitkin kissa tietenkin haluaa kulkea. Junaa ei kuulunut eikä näkynyt, mutta varmuuden vuoksi kannoin Helgen kuitenkin sillan yli.

Sillan jälkeen piti vähän taas haistella jälkiä ja nauttia auringon lämmittämällä hiekalla kellimisestä. Junatunneli ei Helgeä kiinnostanut.

Sillan jälkeenkin metsäautotien reunalla on puukaide.

Pieni kissa suuressa maailmassa.

Olisi luullut, että tunnin metsässä vaeltelun jälkeen Helge olisi suunnannut ensin ruokakupille ja sen jälkeen unten maille. Vielä mitä! Taisi seikkailu vain nostaa kierroksia, ja Helge oli riiviömäisen täynnä energiaa iltaan saakka. Illalla se tosin sitten nukahti sikeään uneen takan päälle eikä tullut sänkyyn muiden mukana. Lenkki teki siis sittenkin tehtävänsä.

Veikon lenkki oli tutussa maastossa, mutta ei tässäkään metsikössä ihan joka päivä kuljeta. Vaikka Veikko tottumattomuuttaan valjaslenkillä välillä säpsähtelee, niin se on pohjimmiltaan rohkea kissa. Junarata kulkee melko lähellä tätäkin ulkoilupaikkaa niin, että junan voi nähdä ja kuulla, mutta Veikko ei säikähtänyt, vaikka Intercity Turkuun pyyhälsi ohi. Veikko on harvinaisen fiksu ja oppivainen kissa, ja olen ihan varma, että loppukesästä se on kasvanut taas kokoaan suuremmaksi, kun sen kanssa on kerätty kivoja kokemuksia erilaisista paikoista.

Kuiva jäkälä tuntui tassun alla vähän ikävältä. Veikkokin pääsi välillä matkustamaan sylissä, tai ehkä oikeammin joutui, koska se on niin nuori ja energinen ettei se millään malttaisi istua paikallaan vaan ihan itse pitää päästä kulkemaan.

Kiven juurelta kuului rapinaa. Veikko sai kevään ensimmäisen saaliinsa: sisiliskon hännän.

No entä Toivo ja Sulo? Sulo kävi lenkillä ihan ensimmäisenä. Se ei ole viime aikoina erityisen paljon arvostanut automatkan päässä olevia lenkkipolkuja, ja niinpä kannoin sen valjaissa junaradanpohjan polun alkuun. Siinä se haisteli heinikkoa ja kulki viisi metriä eteenpäin, kunnes kääntyi takaisin ja käveli pihaan. Käytiin puuvajassa katsomassa, onko myyrä kotona (ei ollut), käveltiin kompostin luo ja siitä kalliolle ja kodan nurkilta takaisin melkein ovelle, ja kannoin Sulon sisään. Pieni, rauhallinen, kiireetön lenkki Sulon omaan tahtiin. Kamera ei ollut mukana.

Toivo ei myöskään pidä missään arvossa valjaissa kulkemista, ja luulin vieväni sen tutulle kivalle lenkille samaiselle junaradanpohjan polulle. Ajattelin, että mennään polun päähän ja siitä pellolle, jossa Toivo saa ottaa kunnon spurtit ja purkaa loputonta energiaansa, käyttää upeita lihaksiaan. Vaan eipä käyty kunnon lenkkiä. Aika lailla polun alusta Toivo päätti, että sama lenkki on tylsä, ja kääntyi takaisin, juoksi hurjaa vauhtia pihaan ja varastolle. Itsepä päätit, että lenkki on tänään lyhyt, sanoin Toivolle. Varaston nurkat oli äkkiä haisteltu ja puuvajassa käyty. Katolle piti hetkeksi nousta, mutta siitä mentiin sitten sisään. Näin tällä kertaa.

Helgeä on taas hemmoteltu

Kun talossa on neljä eriluontoista kissaa, niin niiden kanssa ei voi olla joka asiassa täysin tasapuolinen. Yksi tarvitsee paljon liikuntaa muttei suostu kulkemaan valjaissa, toinen ei anna kiinni ulkona vapaana, kolmas palelee kylmässä – ja neljättä voi ulkoiluttaa valjaissa ja sen lisäksi pitää sitä sopivissa vieraissakin paikoissa myös hetkittäin vapaana. Väistämättä tässä käy niin, että ne, jotka liikkuvat ulkona ja joita voi pitää vapaana, eli Toivo ja erityisesti Helge, pääsevät useimmin ulos.

Koska Helge on Helppo-Heikki, se saa vähän enemmän kuin muut. Päivänä muutamana se pääsi ensimmäistä kertaa tänä keväänä Kopparnäsiin loikkimaan merenrantakallioilla. 

Ihan ensimmäiseksi rantaan päästyä nähtiin pyrstö.

Ja koko pyrstöllinen eli kyhmyjoutsen. Helgeä eivät kylläkään tämmöiset veden varassa lilluvat isot linnut kiinnosta juuri lainkaan. Liian kaukana. Liian meressä. Liian isoja. Ei kannata, tuumii Hegulainen.

Piti olla aurinkoinen päivä, mutta taivas meni pilveen, mikä on kuvaamisen kannalta ihan hyvä asia. Kuvaamisen kannalta huono asia sen sijaan oli tällä kertaa se, että Helge oli iilimatomaisesti koko ajan perässä, enkä saanut kovin monta kertaa tarpeeksi etäisyyttä, että olisin voinut rauhassa kuvata sen iloa.

Kyllä, Helgellä oli hauskaa, vaikkei ilme aina siltä näytä.

Minne meninkin, Helge tuli perässä. Se juoksi luokse ja tuli puskemaan ja kiehnäämään jaloissa.

Pieni rantakallioiden niemeke oli äkkiä juostu kokonaan, kun kuljettiin sinne ja tänne ja taas sinne tänne. Koska aurinko ei lämmittänyt ja oli melkoinen tuuli ja koska kalliot olivat kylmät tassujen alla, niin lähdettiin aika äkkiä pois ihan rannasta. Vähän kauempana merestä olikin jo lämpimämpää ja Helgelläkin mielenkiintoa tutkailla kaikenlaista, kuten kaatuneen puun juurakon alla olevaa koloa.

Burmanseisoja?

Vielä oli sen verran kylmä ilma ja kylmä maa, että retki oli lyhyt. Vartin ulkoilun jälkeen lähdettiin jo autolle ja takaisin kotiin. Pienikin lenkki riitti kyllä hyvin: ennen tätä reissua Helge oli ollut kevään riivaama ja sillä oli ollut virtaa kuten aiemmin Toivolla. Hetken rauhaa ei ollut saatu Hegulaisen vaeltelulta ja nau'uskelulta (kauniisti ilmaistuna: oikeasti Helgen ääni on kaukana kauniista nau'unnasta, se on sietämätöntä volinaa). Tämän jälkeen jopa parin kolmen päivän ajan Helgelle riitti ulkoilu terassilla ja piipahdus häkissä.

Mitäköhän seuraavaksi keksitään?

Elämyksiä

Meillä on taas ollut kaikkea muuta kuin tylsää. Häkistä saatiin saaliiksi hiiri, ja Helge sai harrastaa elämyslähimatkailua.

Hiirulaisen saalisti Toivo.

Toivo pystyi pitämäänkin saaliinsa pitkään, ennen kuin sen vei ensin Veikko ja lopulta Sulo, joka sen myös söi. Vaikka Topi koetti olla hurjana, ei se onnistunut olemaan tarpeeksi pelottava, ja niinpä Veikko pääsi hiirulaisen nappaamaan. Veikolla saalis oli jonkin aikaa, ja jos Veikko olisi päättänyt sen pitää, sitä ei olisi kukaan voinut viedä. Sulo koetti tulla hiirtä Veikolta ottamaan, mutta kun Sulo lähestyi, Veikon tassu heilahti saman tien, ja sitä Sulo kunnioitti. Veikko on pieni kooltaan, mutta koko hämää: Veikko ei ole mikään nössö, sillä on iso ego. Veikkoa ei kuitenkaan hiiri kiinnostanut tarpeeksi, ja niinpä Sulo näki tilaisuutensa tulleen ja sai vihdoin herkullisen hiirulaisen itselleen.

Helge ei hiirenmetsästykseen juuri osallistunut. Kerran se koetti vähän lähestyä hiirtä, kun oli huomannut, että kaikkien muiden huomio on toisaalla, mutta Sulo oli sitten kuitenkin nopeampi ja tuli nappaamaan herkkunsa takaisin. Enimmäkseen Helge seuraili toisten touhuja ja katseli hyvin tarkkaan, mitä tapahtuu. Helge ei yleensäkään tee mitään ylimääräistä. Se miettii aina ensin ja toimii vasta sitten – jos toimii. Se suunnittelee aina kaiken etukäteen. Helge ei hötkyile eikä tee mitään, jos on päätellyt, ettei kannata.

Koska Helge jäi metsästyksen riemuista paitsi, olin erityisen iloinen, että olin päättänyt lähteä sen kanssa seuraavana päivänä tuttuun Kopparnäsiin pikku retkelle. Suunnitelmissa oli käydä samoilla merenrantakallioilla kuin viimeksikin, mutta se suunnitelma muuttui heti, kun oltiin rannassa: kalliot ja rantakivet olivat märät ja niljaiset, kuin olisi jäällä liukastellut. Ilma oli sumuinen ja umpiharmaa. Mänty, johon Helge viimeksi kiipesi, jäi nyt kiipeämättä. Tänne ei siis voi jäädä, pitää lähteä pois rannasta ja kulkea muita polkuja.

Ajettiin autolla vähän matkan päähän, ja heti nähtiin kolme kaunista kaurista, jotka loikkivat tien poikki ja jäivät tien toiselle puolelle hetkeksi meitä katselemaan.

Helge pääsi käymään ihan uudella polulla, jossa sai mutustella heinää ja kiivetä puuportaille, joita pitkin olisi päässyt sähköaidan toiselle puolen.

Helgellä on vihdoinkin oikeanväriset valjaat! Parempaa väriyhdistelmää ei voi ollakaan kuin sininen ja keltainen. Helgen keltaisten silmien sävy sointuu valjaiden keltakultaan aivan täydellisesti.

Polulta lähtemisen jälkeen pysähdyttiin autolla vielä kerran: sähköaita, jonka yli ei edellisessä paikassa menty, rajaa valtavan suurta rantalaidunta, jolla on koko kesän asustanut lehmiä. Koska laidun on niin suuri, tähän mennessä lehmät ovat tänä vuonna jääneet meiltä näkemättä. Luulin kylläkin, että ne olisi viety jo pois, koska kesä tuntuu olevan ohi, mutta siellä ne olivat, osa märehtimässä metsässä ja osa syömässä portille tuotua heinää.

Nautoja piti Helgenkin päästä katsomaan tietenkin. Pysyteltiin aidan toisella puolella varmuuden vuoksi. Helgehän on kerran aikaisemminkin nähnyt lehmiä tällä samalla laitumella pari vuotta sitten. Silloin Helge murisi lehmän nähtyään, mutta nyt se tarkkaili isoja eläimiä ihan hiljaa.

Helge on aivan ykkösreissukissa, Reissu-Hessu. Se nauttii näistä retkistä enemmän kuin kukaan muu. Se tarkkailee kaikkea ympärillään ja painaa näkemänsä visusti mieleensä. Se on vasta vähän yli kolmevuotias ja tietää jo paljon. Kuinka viisas siitä vielä tuleekaan?