Joulunaikaa

Vesisateessa ei ole oikein joulun tuntua, eikä kissoillakaan juuri lainkaan hinkua ulos lenkille. Kaihoisin mielin muistelen viime talvea, kun oli lunta, ja sitä tuli lisää ja lisää ja lisää, oli ihan oikea talvi. Meillä on ollut hyvin rauhallista joulunalusaikana. Ulkoiltu on muutamat hassut kerrat, ja enimmäkseen on nautiskeltu takan lämmöstä ja hyvästä ruoasta. Joinakin päivinä joulukuun aikana on aurinkokin näyttäytynyt, ja olen silloin varastanut hiukan aikaa keskellä päivää kissojen kanssa ulkoiluun, vaikka on ollut kiireitäkin. Toisaalta kissankin kanssa ulkoilu ja pienet keskeytykset työpäivään eivät tee pahaa, päinvastoin.

Kun ei ole lunta, niin en uskalla lähteä Sulon kanssa lenkille muuten kuin valjaissa. On sen verran kylmää, ettei pitkiä lenkkejä voida tehdä, ja niinpä ollaan käyty ihan vain pihassa ja junaradanpohjan polun alkupäässä vähän kävelemässä. Sulo ei kovin paljoa pihassa valjastelua tosin arvosta. Kun eilen lähdettiin pikku lenkille, Sulo käveli määrätietoisesti suoraan häkkiin, jossa ei ole pitkään aikaan näiden kurjien säiden aikana ulkoiltu. Mikäs siinä, kyllä häkissä saa hetken olla, jos haluaa. Kauaa ei kuitenkaan viivytty, ettei tulisi liian kylmä. Häkissä Sulo pääsi tietenkin valjaista, mutta kun puin sille taas valjaat ja avasin häkin oven, niin Sulo käveli samalla tavalla suoraan sisälle kuin oli kävellyt suoraan häkkiinkin. 

Helgen ja Toivon kanssa on käyty muutaman kerran kivalla lenkilläkin. On saatu juosta niin, että hippulat vinkuu. Muutamana päivänä maa oli jopa melko kuiva, kun oli hetken ihan vähän pakkasta.

Toivo etenee yhdellä loikalla saman matkan kuin Helge kahdella. Toivon juoksua on ilo katsella mutta aika mahdotonta kuvata.

Puuhun kiipeilyä pitää myös välillä harrastaa.

Näin sitä on Helgen ja Toivon kanssa ulkoiltu niinä harvoina päivinä, joina joulukuussa on ollut kiva ilma. Muuten erityisesti Helge on ollut sitä mieltä, ettei millään viitsisi pistää nokkaansa ulos. On niin paljon mukavampaa maata lämpimässä ja kuivassa takan edessä tai päällä. Odotellaan kivoja ulkoilusäitä ja levätään siihen asti, tuumii Helge.

Jos ei Sulo kovin paljon nyt nauti ulkona kävelemisestä, niin vielä vähemmän sitä haluaa Veikko. Viimeksi kun olin viemässä Veikkoa kunnon lenkille junaradanpohjalle, niin Veikko ei suostunut laskeutumaan maahan vaan halusi pysyä sylissä. Niinpä seuraava lenkki onkin sitten korikävely, kunhan nämä jatkuvat vesisateet hellittävät. Veikonkin mielestä on nimittäin ihan kiva käydä terassin ja kotipihan ulkopuolella katselemassa ja haistelemassa, kunhan ei tarvitse tassujaan kylmään ja märkään maahan laittaa.

Paljon mukavampaa on maata lampaantaljoihin kääriytyneenä terassilla, kun verkon takana on kaikenlaista kuhinaa ja kivaa nähtävää...

…kuten tämä suloinen, kaunis pieni hiirulainen, joka käy hakemassa evästä ihan parinkymmenen sentin päässä pikkukissan nenästä. Veikko on tässä kuvassa mukana: lampaantaljojen sisällä lämpöisessä se katselee hiirulaista. Kaikkein jännin hetki on se, kun hiiri lähtee viemään siemeniä piiloonsa ja häntä vilahtaa näkymättömiin.

Helge on ainoana päässyt automatkan päähän valjaslenkille. Lenkki oli tosin hyvin lyhyt, koska jopa metsätie, jonne ajettiin, oli niin märkä, että sitä oli kurja kulkea.

Joulu silti tuli, vaikka vettä sataa ja sataa ja sataa, kuten nytkin. Kissat saivat muutamat kivat joululahjat, leluja ja vähän herkkuja. Pieni kuusi alaoksilla roikkuvine palloineen ajateltiin yhdeksi lahjaksi sinänsä, mutta kiinnostus sitä kohtaan oli yllättävän laimeaa. Vain Sulo muutaman kerran tassutteli palloja kuusesta pois. Muut ovat antaneet koristeiden olla ihan rauhassa, eikä kuusta ole edes kaadettu, vaikka sekin otettiin huomioon ja laitettiin kuusi sellaiseen paikkaan, jossa sen kaatuminen ei olisi katastrofi.

Hohhoijaa…

Korkealla katonrajassa takan vieressä lämpöisessä on kissan paras paikka peseytyä ulkoilun jälkeen.

Sulon mieluisin joululahja oli rotta, josta se söi lyhyen leikkihetken jälkeen osan ja vähän myöhemmin  loput. Jyrsijöiden ja tipujen syömisen Sulo aloittaa aina ravitsevammasta päästä eli päästä.

Joulunaikaa vietetään siis leppoisasti ja rauhallisesti. Leikitään sisällä paljon ja ulkoillaan terassilla oravia, lintuja ja hiirulaista katsellen. Odotellaan, että tulisi vihdoin oikea talvi ja lunta, niin päästäisiin ihan kunnolla ulkoilemaan. Lumipolulla juokseminen tuntuu nyt kovin kaukaiselta haaveelta, kun lämpötila on reilusti plussan puolella ja vettä sataa.

Märkää, kurjaa, harmaata, pimeää, sataa...

Onneksi meillä käy oravia ja lintuja kissoja ilahduttamassa, koska marraskuussa on ulkoiltu lähes pelkästään terassilla. Pari kolme kertaa on sentään käyty lenkilläkin, tosin Veikko ei oikeastaan sitäkään, se kun ei näillä keleillä viihdy ulkona yhtään: maa on sille aivan liian märkä jä kylmä. Huiska- ja pallolelut ovatkin olleet kovassa käytössä sen kanssa. Mitä märemmäksi ja kylmemmäksi maa muuttuu, sitä vähemmän muutkaan junaradanpohjan lenkillä viihtyvät. Toivo on ihan toivoton: kun sen kantaa polun alkuun, se vähän haistelee polunvieren heinätupsuja ja kääntyy pian takaisin. Varaston alla se sitten vähän aikaa etsiskelee hiiriä ja myyriä ja hetkisen saattaa viihtyä puuvajan katolla katselemassa ympärilleen mutta on oikein tyytyväinen, kun pääsee sisälle kuivaan ja lämpimään.

Onko pakko jos ei taho?

Puuvajan katto on hetkessä kävelty ympäri. Nyt alas, kiitos!

Sulokaan ei ole kovin innokkaasti ulkoillut. Kävin sen kanssa automatkan päässä pikku lenkillä, ja se vähän matkaa käveli, ihmetteli järveä ja nousi puunrungolle mutta kääntyi takaisin ennen kuin ehdittiin pitkällekään. Joitakin päiviä autolenkin jälkeen vein Sulon junaradanpohjalle ja sen jälkeen päätin, että lenkkeily saa nyt toistaiseksi riittää: Sulo valitti ja rääkyi ja mourusi, kun ei ollutkaan kivaa, vaikka se olikin ollut innoissaan lähdössä ulos. Se kulki ryteikköistä peuranpolkua melkein rantaan ja siellä kuuli jonkin äänen, joka vähän sai sen kiinnostumaan, mutta kauaa ei innostus kestänyt, kun matkaa sisälle näytti olevan vähän turhan paljon. Kannettuna kulkeminenkaan ei ollut Sulon mielestä mukavaa. Siispä nyt saa tällainen ulkoilu riittää. Odotellaan pakkasia ja lunta, että maa tassun alla ei ole enää märkä ja mutainen.

Ilme kertoo kaiken olennaisen.

Kuten sanottua, Veikko ei viihdy ulkona sitäkään vähää. Tosin terassilla se istuskelee lampaantaljan päällä mielellään ja katselee lintuja ja oravia. Kun kaksi oravaa tulee yhtä aikaa syömään, on siinä Veikolle paljon kivaa katsottavaa. Muuten Veikko nautiskelee sisällä takan lämmöstä ja hyvästä ruoasta, sulattelee esimerkiksi kokonaisia katkarapuja takan reunustalla istuskellen.

Kurjaa, kylmää, märkää, ikävää, ei huvita ulos, ei haluta lenkille, ei viihdytä häkissä eikä junaradanpohjalla… Paitsi Helge!

Helge on piristävä poikkeus. Ei Helgenkään kanssa ole sateeseen lähdetty – ja sadetta on riittänyt! –, mutta niinä kertoina, kun on oltu ulkona, Helge on jolkotellut tyytyväisenä polkua eteenpäin, loikkinut, spurttaillut, haistellut ja jättänyt oman puumerkkinsä, halunnut vieläpä pellolle junaradanpohjan polun päästä. Pellolla se tosin totesi, että aika märkää on, ja hyppäsi pitkän juoksun jälkeen suoraan olkapäälle: nyt voisit vähän matkaa kantaa. Seisoskelin hetkisen paikallani ja pyörin hiljalleen ympäri, niin Helge pääsi näkemään kaikkiin ilmansuuntiin. Se katseli tarkkaan kaikki suunnat läpi ja puski sitten naamaa merkiksi siitä, että nyt riittää, lähdetään. Kannoin Hegulaista muutaman metrin verran ja laskin sen sitten maahan, että se saa ottaa vielä yhden hyvän pyrähdyksen.

Koska näyttää siltä, että kissat ovat enimmäkseen alkaneet viettää jonkinlaista talvilepoa, on niille ostettu uusi hieno suomenlampaan talja. Siinä kelpaa istuskella hyvän aterian päätteeksi, loikoilla muuten vaan tai vaikka venytellä oikein kunnolla.

Hohhoijaa! Me ollaan lomilla.

Elämyksiä

Meillä on taas ollut kaikkea muuta kuin tylsää. Häkistä saatiin saaliiksi hiiri, ja Helge sai harrastaa elämyslähimatkailua.

Hiirulaisen saalisti Toivo.

Toivo pystyi pitämäänkin saaliinsa pitkään, ennen kuin sen vei ensin Veikko ja lopulta Sulo, joka sen myös söi. Vaikka Topi koetti olla hurjana, ei se onnistunut olemaan tarpeeksi pelottava, ja niinpä Veikko pääsi hiirulaisen nappaamaan. Veikolla saalis oli jonkin aikaa, ja jos Veikko olisi päättänyt sen pitää, sitä ei olisi kukaan voinut viedä. Sulo koetti tulla hiirtä Veikolta ottamaan, mutta kun Sulo lähestyi, Veikon tassu heilahti saman tien, ja sitä Sulo kunnioitti. Veikko on pieni kooltaan, mutta koko hämää: Veikko ei ole mikään nössö, sillä on iso ego. Veikkoa ei kuitenkaan hiiri kiinnostanut tarpeeksi, ja niinpä Sulo näki tilaisuutensa tulleen ja sai vihdoin herkullisen hiirulaisen itselleen.

Helge ei hiirenmetsästykseen juuri osallistunut. Kerran se koetti vähän lähestyä hiirtä, kun oli huomannut, että kaikkien muiden huomio on toisaalla, mutta Sulo oli sitten kuitenkin nopeampi ja tuli nappaamaan herkkunsa takaisin. Enimmäkseen Helge seuraili toisten touhuja ja katseli hyvin tarkkaan, mitä tapahtuu. Helge ei yleensäkään tee mitään ylimääräistä. Se miettii aina ensin ja toimii vasta sitten – jos toimii. Se suunnittelee aina kaiken etukäteen. Helge ei hötkyile eikä tee mitään, jos on päätellyt, ettei kannata.

Koska Helge jäi metsästyksen riemuista paitsi, olin erityisen iloinen, että olin päättänyt lähteä sen kanssa seuraavana päivänä tuttuun Kopparnäsiin pikku retkelle. Suunnitelmissa oli käydä samoilla merenrantakallioilla kuin viimeksikin, mutta se suunnitelma muuttui heti, kun oltiin rannassa: kalliot ja rantakivet olivat märät ja niljaiset, kuin olisi jäällä liukastellut. Ilma oli sumuinen ja umpiharmaa. Mänty, johon Helge viimeksi kiipesi, jäi nyt kiipeämättä. Tänne ei siis voi jäädä, pitää lähteä pois rannasta ja kulkea muita polkuja.

Ajettiin autolla vähän matkan päähän, ja heti nähtiin kolme kaunista kaurista, jotka loikkivat tien poikki ja jäivät tien toiselle puolelle hetkeksi meitä katselemaan.

Helge pääsi käymään ihan uudella polulla, jossa sai mutustella heinää ja kiivetä puuportaille, joita pitkin olisi päässyt sähköaidan toiselle puolen.

Helgellä on vihdoinkin oikeanväriset valjaat! Parempaa väriyhdistelmää ei voi ollakaan kuin sininen ja keltainen. Helgen keltaisten silmien sävy sointuu valjaiden keltakultaan aivan täydellisesti.

Polulta lähtemisen jälkeen pysähdyttiin autolla vielä kerran: sähköaita, jonka yli ei edellisessä paikassa menty, rajaa valtavan suurta rantalaidunta, jolla on koko kesän asustanut lehmiä. Koska laidun on niin suuri, tähän mennessä lehmät ovat tänä vuonna jääneet meiltä näkemättä. Luulin kylläkin, että ne olisi viety jo pois, koska kesä tuntuu olevan ohi, mutta siellä ne olivat, osa märehtimässä metsässä ja osa syömässä portille tuotua heinää.

Nautoja piti Helgenkin päästä katsomaan tietenkin. Pysyteltiin aidan toisella puolella varmuuden vuoksi. Helgehän on kerran aikaisemminkin nähnyt lehmiä tällä samalla laitumella pari vuotta sitten. Silloin Helge murisi lehmän nähtyään, mutta nyt se tarkkaili isoja eläimiä ihan hiljaa.

Helge on aivan ykkösreissukissa, Reissu-Hessu. Se nauttii näistä retkistä enemmän kuin kukaan muu. Se tarkkailee kaikkea ympärillään ja painaa näkemänsä visusti mieleensä. Se on vasta vähän yli kolmevuotias ja tietää jo paljon. Kuinka viisas siitä vielä tuleekaan?