Kesäkuulumisia

Keskikesällä kissat nauttivat ulkoilusta terassilla ja häkissä. En ole halunnut lähteä niiden kanssa ollenkaan junaradanpohjan heinikkoon, etteivät pojat keräile sieltä punkkeja. Kun syksy tulee, mennään taas kunnon lenkille. Nyt ei ole siis kukaan ulkoillut vapaana, vain häkissä ja terassilla. Sekin on ollut poikien mieleen varsinkin, kun terassin rappusille ihan siihen verkon taakse tulee joka päivä oravia. Joskus oravia on kolme neljä yhtä aikaa hakemassa pähkinää. Lintuja käy kesällä vain harvakseltaan. Yksi lintu eksyi verkon väärälle puolelle, josta Toivo sen sai heti kiinni. Linnun onneksi nopein metsästäjä on myös surkein tappaja, ja lintu pääsi karkaamaan ja vapauteen heti, kun Toivo hellitti hetkeksi otteensa.

Tuoreimmat kuvat ovat juhannusaatolta, jota vietettiin rauhallisesti kissojen kanssa terassilla. Muutama juhannuksen kuva on edellisessä blogikirjoituksessa, tässä muutama (enimmäkseen tuolloin kuvauksellisen Sulon) kuva lisää.

Sulo ja hyvä ystävänsä Veikko syövät sulassa sovussa samalta lautaselta.

Sulon katse on niin hieno! Sumppi on muutenkin tosi komea poika, meidän iso äijä. Sulo silminnähden nauttii siitä, kun sille juttelee ja kertoo, miten hieno se on. Sulolle sanotaan myös joka päivä muutamia hokemia, joiden äänensävy ja nuotti ja osin sanat on lainattu elokuvasta Jäniksen vuosi. Jäniksen vuoden repliikki: "Jänis on osa luontoa." Sulon hokemat: "Sulo on osa luontoa" ja "Sulo on roskis". Sulon mielestä on kiva kuunnella näitä hokemia.

Tulkoon tästä nyt sitten Sulo-painotteinen juttu, kun kuvat ovat enimmäkseen Suloa, ja seuraava videokin on Sulon oravan katselusta. Olen yrittänyt kuvata koko neljän kissan oravakatsomoa ja ottanutkin monta (huonoa) pätkää puhelmen videokameralla, mutta videointi ei ole omin juttuni, ei varsinkaan pienellä kameralla kuvattuna. Oikean videokameran laturi on kateissa (tai siis kadoksissa), enkä ole pitkiin aikoihin päässyt sillä kuvaamaan. Joitakin pieniä tallenteita muistoksi sentään tuolla puhelimella saa.



Tässä kohtaa kissat viettävät joka päivä paljon aikaa. Kaikki malttavat katsella oravia, vaikka välillä niitä on kiva ajaa poiskin. Joskus orava tulee uteliaana kurkistamaan verkon läpi, ja se on jännääkin jännempää. Meillä on nykyään iltaisin väsyneitä kissoja, kun päivä on vietetty ulkona, osin häkissä juosten ja leikkien ja heinää mutustellen ja osin terassilla oravia ja lintuja kyttäillen.

Hyvää juhannusta!

Veikko ja hiirulainen

Kun saaliita ei tule, täytyy antaa kissoille pakastettuina ostettuja hiiriä. Helge ja Toivo nyt eivät niistä välitä, mutta Sulo välittää niidenkin edestä. Ja Veikkokin on jo aiemmin näyttänyt merkkejä siitä, että kuollutkin hiiri sitä kiinnostaa. Pinkit Veikko hiljattain söi, ja isommallakin hiirulaisella – kaksiviikkoisella – se leikki, ennen kuin Sulo tuli ja hiiren vei.

Tänään huomasin, että pakkasessa oli vielä kaksi kolmeviikkoista hiirulaista, jotka sitten sulatin ja annoin häkissä Veikolle ja Sulolle. Veikko sai leikkiä omalla hiirellään pitkään, ennen kuin Sulo tuli ja vei sen. Ja söi. Sulo kävi hakemassa Veikon hiiren sellaisena hetkenä, kun Veikko oli jättänyt sen vartioimatta. Aikaisemmin Veikko oli kanniskellut hiirtä ja Sulon ohi kulkiessaan murissut. Sulo kunnioittaa Veikon murinaa eikä sentään yritä varastaa hiirtä suoraan pienen suusta.

Samaan aikaan Toivo nautti auringosta ja lämmöstä uudella hyllyllä melkein katonrajassa.

Sulo söi ensin oman hiirensä.

Helgeä eivät vainajahiiret kiinnosta yhtään. Omakaan saalis ei Helgeä enää kiinnosta sitten, kun siltä on otettu henki pois. Hegulainen katseli Sulon ja Veikon touhuja tyynesti mökin terassilta.

Mutta Veikolla oli kivaa!

Nyt on Sulo ominut Veikon hiiren. Veikko ei sitä murehtinut eikä jäänyt hiirtä kaipaamaan. Kärpäset olivat sen mielestä vähintään yhtä kiinnostavia kuin hiiri. Kärpäsenmetsästys saattoi olla syynä siihen, että hiiri jäi oman onnensa nojaan Sulon vietäväksi. Veikko säksättää kärpäsille samaan tapaan kuin Kallekin teki. Kukaan muu kissa ei meillä ole tehnyt niin Kallen ja Veikon lisäksi. Muut säksättävät ja jäkättävät vain linnuille.

Aiemmin tänään Veikon havaintokirjaan nisäkkäiden kohdalle tuli uusi laji: supikoira! Olin poikien kanssa häkissä, kun puskasta kuului rapinaa. Meille muille vanha tuttu supikoira kuljeskeli siellä ruokaa etsien, ja Veikko näki sellaisen nyt ensimmäistä kertaa. Jännittävää! Veikkoa vähän pelotti, kun ei ollut moista otusta ennen nähnyt. Se katsoi pusikkoon, jossa supikoira nenä maassa rapisteli, sitten suurilla silmillään minua ja kysyi: pitääkö tuota pelätä? Kerroin, ettei sitä tarvitse pelätä. Supikoira ei ole vaarallinen varsinkaan, kun vieressä on kolme isoa kissaystävää ja minäkin säikyttelemässä, jos otus tulee liian lähelle – ja tietenkin kissanhäkin verkkokin oli aitana villieläimen ja kissojen välissä.

Kerroin Veikolle myös Rasmuksesta, joka hyökkäsi supikoiranpennun kimppuun ja hätisti sen reviiriltään, Kallesta, joka säikytti supikoiraa suuremman ketun karkuun, ja siitä, kuinka Helge ajoi valtavan paljon itseään suuremman valkohäntäkauriin pois. Veikko katsoi supikoiraa, katsoi minua, kuunteli ja ymmärsi. Pelko haihtui, kaikki hyvin.

Terassilla

Vihdoinkin se on valmis! Ja näin kauan piti mennä, ennen kuin edes tuli mieleen, että tämä on ihan ehdoton juttu, kun on kissoja: verkotettu terassi, jolla kissat voivat ulkoilla aina kun haluavat, vaikka pimeänä syysiltana tai varhain aamulla, kun aurinko ei ole vielä noussut eikä kissoja viitsi viedä häkkiin.

Idea verkotetusta terassista tuli kevättalvella, kun aloin miettiä, miten hankalaa on talvella hakea puita sisälle ja estää kissojen karkaaminen, kun on neljä kissaa. Jos on puita syli täynnä, voi olla vaikeaa estää kissoja pääsemästä ovesta ulos samalla, kun tulee itse sisään. Nytpä ei tarvitse! Ei haittaa, vaikka kissa karkaisi terassille. Kissa saa kulkea ovesta ihan vapaasti.

Veikkoa lukuun ottamatta pojat eivät edes pelänneet terassin rakentamisesta kuulunutta möykkää. Luulin, että Toivo olisi pysytellyt melkein piilossa, mutta se katseli uteliaana ikkunasta, kun verkon kehikot rakentuivat ja verkko niitattiin kehyksiin kiinni. Heti kun verkko oli valmis, kissat pääsivät katsomaan. Kivaa! Kaikki terassin nurkat käytiin läpi, ehkä ulospääsyäkin etsiskellen, kun tästä on varsinkin talvisin päässyt pihaan ja lumisille poluille juoksemaan. Hyvin tyytyväisinä pojat kuitenkin jäivät terassille verkon sisäpuolelle katselemaan ulos.

Terassin toiseen päätyyn tuli kaksi hyllyä, joilla kissat voivat istuskella tai makailla ja katsella ulos. Kissa haluaa mahdollisuuden nousta korkealle katselemaan.

Veikkoa aika paljon jännitti aluksi, eikä se ihan heti edes tullut muiden kanssa ulos. Se kulki  matalana ja katseli, mutta myöhemmin illalla se jo innostui oravan kyttäämisestä niin, ettei suostunut tulemaan sisälle.

Terassilla on varmasti käynyt joskus joku kissa, joka on jättänyt viestinsä puulaatikkoon. Kaikki kissat ensi töikseen haistelivat tämän saman nurkan.

Toivo riehaantui välillä juoksemaan. Korvat taakse ja menoksi!

Tuolla puussa istuu orava ja miettii, uskaltaako nyt enää ollenkaan tulla pähkinää syömään. Oravan maailma on nyt järkkynyt, mutta sen on villieläimenä sopeuduttava tilanteeseen. Pähkinät on viety vähän kauemmaksi – tähän saakka pähkinäsaavi oli terassilla. Nyt on viisainta ruokkia orava terassin ulkopuolella. Vaikka riistanliha olisi terveellistä ruokaa kissoille, en mielelläni näkisi meidän omia pihaoravia kissan ruokalautasella.

Orava uskalsi laskeutua maahan syömään, ja sitä kissat jaksoivat katsella pitkään. Tuntikaudet pojat olivat ulkona eivätkä suostuneet tulemaan sisälle, kun kutsuin.

Orava tuli myöhemminkin uudelleen syömään, ja silloin Veikkokin sitä tuijotteli pitkään, kuten sanottu. Melkein odotan talvea ja linnunruokinnan alkua, kun pojat pääsevät ulos niitä katsomaan! Helge ja Toivo saavat käpertyä lampaantaljojen sisälle lintuja kyttäilemään. Saa nähdä, suostuuko Veikko olemaan paikallaan peiteltynä. Sulo ei suostu, eivätkä Kalle ja Rasmus koskaan suostuneet.

Tänä aamuna pojat pääsivät heti ensimmäiseksi terassille, jossa ne katselivat oravaa. Vein ne silti tunnin terassiulkoilun jälkeen häkkiin, jossa on enemmän tilaa ja ruohoa mutusteltavaksi. Nyt on kissoilla lisää ulkoilumahdollisuuksia! Neljän kissan lenkittäminen päivittäin on ihan mahdoton tehtävä. Ulkona pitää silti saada käydä, raitista ilmaa haukkaamassa ja kaikenlaisia otuksia katselemassa.

Aamulla kiinnitin huomioni terassilla puulaatikon päällä oleviin hiirenpapanoihin. Vielä tulee se päivä, kun jyrsijä kokee terassilla kohtalonsa. Murheellista, kun hiiri on niin suloinen, mutta kissojen ja oravien ruoan kannalta hyvä asia.

Sulo sai kananpojan... ja Veikko kolme pinkkiä!

Ostin Veikolle pinkkejä, koska Veikko hiljattain sellaisen söi. Kokeeksi ostin sille myös vähän isompia hiiriä, 2-viikkoisia poikasia. Silmiini osui keltainen tipunen, pieni kananpoika, joka oli eläinkaupan pakastimessa hiiripussien takana. Sellainen Sulolle!

Kotiin tultua, kun ruoat olivat sulaneet, tarjosin Veikolle ensin pinkkiä ja sitten 2-viikkoista hiirtä, joista se ei harmikseni välittänyt ollenkaan. Sulo sai hiiret jälkiruoaksi sen jälkeen, kun oli syönyt kananpojan. Kananpoika olikin Sulon herkku! Sulon silmät kirkastuivat, kun roikotin sen edessä hiirtä suurempaa saalista, keltaista kananpoikaa. Sulo ei malttanut edes paljoa leikkiä tipusella vaan söi sen pian, nokka edellä ja varpaat viimeiseksi.

Hurmaavia (?) kuvia herkkuaterialta. Nam!

Seuraavana päivänä otin sulamaan pinkin ja tarjosin sitä Veikolle. Nyt taisi olla parempi hetki hiiriaterialle, koskapa kissanpentu söi hiirenpennun suurella mielihalulla. Helge ensin haisteli pinkkiä...

...jonka Veikko sitten vei. Veikko söi pinkin murinan säestyksellä. Mikä herkkuateria ja oikea aarre!

Pinkki oli äkkiä syöty, ja Sulokin meinasi sen ensin varastaa. Veikko piti kuitenkin saaliistaan kiinni ja murisi Sulollekin eikä antanut sitä pois. Pieni hiirenpoikanen oli niin pieni, että päätin sulattaa vielä pari pinkkiä, ja niinpä Veikko sai syödä niitä kokonaiset kolme kappaletta. Nam!

Pinkkien jälkeen kokeilin tarjota Veikolle vielä 2-viikkoista hiirulaista, ja nyt sellainenkin kiinnosti Veikkoa. Veikko leikki hiirulaisella ja murisi, ja murinaa Sulokin kunnioitti niin, ettei tullut Veikon suusta hiirtä nappaamaan.

Hiiren kanssa leikkiminen oli kaikkein kivointa pienessä teltassa, josta kuvien ottaminen oli hiukan hankalaa. Siispä Veikon hiirelläleikkimiskuvista ei tullut oikeastaan mitään.

Niinhän siinä sitten kuitenkin lopulta kävi, että kun Veikko leikkiessään lennätti hiiren vähän liian kauas, näki Sulo heti tilaisuutensa tulleen ja kävi varastamassa ystävänsä aarteen. Pienellä Veikolla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada jyrsijäänsä takaisin melkein kuusikiloiselta mörssäriltä. Kerran annoin hiiren Veikolle takaisin, mutta kun Sulo tuli siihen vaatimaan varastamaansa omaisuuttaan takaisin, ei Veikko uskaltanut enää koskeakaan hiirulaiseen. Nyt on kuitenkin nähty, että Veikollekin maistuu terveellinen, aito kissanruoka! Ensi kerralla täytyy antaa Veikolle hiiri niin, että Sulo on häkissä eikä pääse varastamaan Veikon hiirtä. Sulokin saa tietenkin oman hiirensä. Tai ehkäpä ensi kerralla rotan?